Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 17, 1941

              ]941 L A U A X T A I N A . T O U K O K U U X 17 PÄIVÄNÄ Sivu 5
taas, N^iinie kirjeessään, lupasi tiedus- kirjoissa ku\'aUiin sen olevan. Ta
teila sitä hevosta, kun vaan saa ti- N^aikka kauppias oli itsekin syntynyt
jaisuuden siihen. Mutta Helmin l i r - Canadassa, oli kuitenkin kaikkialla
ieessä tällä \nikolla hän ilmoitti lyö­neensä
kirveellä jalkaansa ja jontu-nrtnsa
sairaalaan.
•'No, kyllähän minä. kaiken sen
tfedän!"
"Niin. Ei ole hyvä'tääll?i:^ja:.f^a.
on siellä. Mitä silloin tehdääa,H€ik- -
"No, ei minulle nyt läksytystäutart
vitse antaa. — Joko se juomaon vak-
:niista?" • ' ^ -
«Jo. Minä tulen myös- joksikiiji.ai^^^
kaa perunamaalle. Ei käi^siieHätapic
haitaksi ole."
He lähtivät yhdessä-. Mä.tkiaiilä;.
Heikki murahti " E i se* Jäjup. Jalka., jajfeaijien. Ijauara.
tiettyä että hänen vanhempansa oli­vat
kotoisin Englannista.
Helmi jo koetti kaikkialla käyttää
käännettj^ nimeä. Ei hän tahtonut
olla. suomalamen Helmi Tuomaala,
vaanr— Reari Thomas. Siitä nimestä
ei saanut ulkomaalaista vaikutusta.
pahasti loukkaantunet. V^ikoDi, kiiH
luttua pääsee takaisin -työhfinsä,"
Hän katsahti levottomastr äiöinsä..
' ''En minä sitä itke.- Olen .pjahoiHia.'!
m kun en voi hillitä itseäöi.: Väjaher
ne.n ja heikkenen, sitäikai läoaä ajöjai-nen
itkeskeleminen . on", sanoi äiti,
kuivaten kasvojaan esiliihiiajisa.
Peruna istutettiin isoimpaan, pel­toon.
Sitä he etupäässä myivät.
Mutta he olivat ajatelleet, saada, u-seamman
lehmän, enemmän kanoja ja
isomman juurikasvimaan, että var­sinkin
keväisin voisi myydä nuoria
vihanneksia oikein tuntuvasti ja kaik­kea
muutakin yrittää laajentaa. Sit­ten
olisi elämä varmaa, jopa kdJjta
huoletonta.
.Mutta Jakin lähdettyä oH alkaijiut
tuatua vaikealta elämäj' silla Jakin •
lähtö sai Heikin levottomaksi; Heik-r
ki ei pitänyt .farmie^ä.??ästsL,,;ja,.l3äii.
sanoi niin; harva se^iJäivä,: j ^ t l i i k k y i
töissä laiskasti., ja y^steattiie^se^ti.-
Jakki ei myöskään pitänyi : siitä,
mutta häre.ei valittanuti Qdotti^yaaa
aikaa jolloin näki voivansa lähifeeä ja
sitten lähti.
Mutta Heikki piti tapanaan-tuoda
rarjopuolia esiin. Hän panetteli
puBlteellisuuksia, maa» huonoutta,
eristettyä elämää, aiv^an. niinkuin
Se ok erinomaisen onuistuautuu- N^ainaja oli sanoiuit kerran, kun oli
tmen, pikantt,, melkoi^n vaikea ot. lukenut Ossianin aineen Rooman
^ ' siinä maailmanvaJJasta; "Pajan tä>^vy
Stä^kamkea^ajatteliäiti, kumar-. »pjemen,. niuita.. määritellä tu^^ saada op^iskella, sen miivä takaari."
saan pecunayakojen ääreen; Pur ^^^||»svasiai»£|i tendenssi jo- K^uilasepjp^ Heurli»g oli kuparisep-
Ifössaanjsiemeniä naUtnflhi^n ^«»- teki sijjÄ kauj»ingin; ktisthxus- pämestairiii \'anhoia ystäviä, mutta
kpnyihollfeiUe m i e l Ä ) ^ k,un Ossian tylihUnea hjokseen ^
km taysm. nautit;ta>-a», iulwiäafc= ya- haa oli hiiOtaöi kyssäs^ii — , ryki
P^akirkplSiafi- tiliaajijte; T ä fe
saattoi taf^tua nukfcuva© \'altw-kinkoa
.muwien si^gjlä^ mutta ei toki
Salissa tai vilkkiaissa rukouakökouk-sissa.
Toimittaja Adaibert Simons-son
paistoi suopeutta, Ja.KirkkoUeya
tuessaan:
doteHjBSsaaji; siemeniä paikoilfeeny va-.
piaiibäBeff työii k^ovettama käsi jai
häijyn;,rinnastaan: noiisi syviä-lmor
kaxiksia..
Mutta, sitten; siihen juoksi; p^jas-
Hänen, pienet rus­keat:
käifet ryhtyivät auttamaan .ja
hänen; kirkas ääflensä lausui sanoja,
jotka lohduttivat ja rohkaisivat.
Pääsiäisviikolla kylvettiin juuri­kasvit.
Sevoli totuttu tapa, sillä sii­nä
tarvittiin kaikki lajKet auttamas­sa.
Tänä vuonna oli mitä kauneinta
ilmaa. Aurinko paistoi niin lämpi­mästi
että oli tukalata olla kumarruk­sissa
pellolla.
"Ajattele, Heikki, ne toiset mene­vät
huvimatkalle. Opettaja menee
niiden kanssa", sanoi Helmi vieres­sään
kyyköttäx^älle Heikille.
"Minä olen sitä ajatellut", murahti
poika.
"Minusta on väärin että meidän
täytyy tällaisia töitä tehdä koululo-mien
aikana. Kaikki toiset lapset
saavat mennä minne vain, ja meidän
täytyy vain tehdä työtä!"
" E i sinne menekään kaikki lapset",
huomautti Laura. "Ei sinne mene
muut kuin kauppiaan laipset ja hei­dän
parhaat ystävänsä ja opettaja."
hän. ja hymyili saJaj^^sesti eikä
piufeunut siioraaa njitä nöytti aiko­vaa.
Ja y h t ' ^ ä : YHlaJbJi Ossianin
aiaUiksissa kvia salaaianiskustä:
sampspaajavispiiäv £<ihäö rahoja lai­nata
nuorukaiselle, joka. kohta y l i -
sika lainattiin-sanasta sanaan koko oppilastutkintor^ jälkeisenä päivä-vapaamieliseen
lehdistöön ja muu- nä, lonipakokaan' 150 kruunun sti-tamin
supistuksin nYyöskin vanhoil- pencli, ostaa kullatun sjunppanjavis-lisiin
lehtiin. Lehtori Wadenström pUän!. — Siitä tuli kallis kapine, ajat-kertoi
tapahtuman eräässä esitelmäs- teli Ossian ja koetti hymyillä yhtä
sään ia teki siitä asianniukaiset joh- .salaperäisesti kuin toinenkin, kumar-topäätökset.
Ossian hiukan häpesi, si ja poistui.
mutta lohdutteli itseänsä sillä, että Kenenkä muun puheille hän vielä
tuossa pikku tarinassa henki omi- nienisi? Kaupungin kirkkoherran-tuinen.
unelmoiva suvitunnelma, jo- ko, joka monta kertaa oli ollut hä­kä
antoi sille suggestiivisen tehon ja nelle ystävällinen ja joka oli katse
synkkänä kysynyt rouva Stalilta, oli­ko
totta, että Ossian oli kirjoitta­nut
sen Kirkkoilevan siarv? - Ossianr
ihaili vilpittömästi kirkkoherra De la
Motte'ia hyvänä puhujana, vaikk'ei
uskonutkaan hänen vapaamielisen
kristillisyj'lensä totisuuteen, mutta
uskottavuuden se tunnelma oli
saatu mätäkuun horroksissa nukku­vasta
Gustavshamnin Säilömäin toir
mituksesta. ' -~
Mutta kävipä niin, että Kirkkoile-va
^ika ratkaisi Ossian Renen elä­mänkohtalon.
Sillä kesä meni ja
syksy tuli, ja kununakseen Ossian hän olisi kernaammui työntänyt kä-huomasi,
että Lundin-matkasta täy- tensä tuleen kuin ojentanut sen pyy^
tyi luopua. Esteenä varsin vähäpä- lämään, tuolta mieheltä apua. Me-töinen
seikka: ei oUut rahaa. Ku­pariseppä
Anderssonilta ei ollut jää­nyt
muuta omaisuutta kuin talo.
Niio, kyllä minä sen tiedän. Mut- Alakerta, jossa hänellä itsellään oli
ta yfetä hyvin me olisimme voineet
olla. heidän valittujaan, jos eivät he
tietäisi että me emme koskaan mihin-pääse",
sanoi Helmi.
" E n mihä usko", sanoi-Laura. "Ja
mi ollut vanhempiensa syy että lieil- ennen minä ainakin kylvän."
läei ollut sitä, mitä esimerkiksi. va-nkkaimmilla
farmareilla oli. J a vaik­ea
hänen vanhempansa koettivat
kuunnella kärsivällisesti ja muistaa,
että Heikki oli tuossa veltossa aika-liike,
asunto ja työpaja, annettiin
vaatturimestari StaliUe, yläkerrassa
asui leski tyttären kanssa, ja Ossia­nilla
oli jo koulupoikana ollut ullak-kokamari.
Slalit maksoivat yhdek-sänsataa
kruunua vuodessa vuokraa,
Olivia neuloi sormikkaita niirt pal­jon
kuin hänen kalpeansiniset sil-nisikö
häh Stalien luo? Se ei olisi
toivotonta, mutta hän ei hennonnut
sitä tehdä: viisi vqotta sitten horjui
maa koko- Stalien perheen jalkojen
alla, kaikki tiesivät, että Stafio täy­tyi
vastata karanneen verhoilija
Elofssonin konkurssissa m'skoilleefl.
saamastaan siunmasta, joka oli tois­takymmentätuhatta
kruunua. Ei,
Ossian Renen luonteessa oli jotain,
joka teki hänelle vaikeaksi onnistua
anelijana. Ihmiset saattoivat heti
mansa kestivät, mutta siitä ei.suu- kohta sanoa, mitä se oli: f]!Öyhkeyt-ria
koitunut. Mistä ihmeestä olisi tä. Itse piti hän asiaa hiukan mut-
"Sinäl" naurahti Helmi. "Ei suin-kaarr
sinua olisi sinne otettukaan!"
Heikki ei sanonut mitään. Hän
oli niin kyllästjmyt Helmin alituiseen
piltfcaamiseen. Kumpa hän joskus jäänytkään mitään Ossianin yliopis- kallisempana. Mutta se on ainakin
^andessa elämää, jolloin läpstras j ä ä antaisi Lauran olla rauhassa eikä ama tolukuihin? Hän koetti hankkia lai- varmaa, ettei hän näyttänyt sellai-
.ia miehuus alkaa tehdä tuloaan, öli j o M i n tavalla loukkaisi häntä. Kat- nan. Pukeutui parhaisiin vaatteisiin- seita, jolle ihmiset tulevat itsestään
sittenkin masentavaa häntä kuunnel- so nytkin miten Laura-paran leuka sa ja työnsi ylioppilastodistuksensa houkutelluiksi tekemään hyvää, sel-painui
alas taskuun: se oli kaunein todistus min- laiselta, jolla on vetovoimaa filan-
M i i t t a ei hän mitään viitsinyt sa- kä alle rehtori j a elorus* pitkiin ai- trooppeihin. Hän oli umpinainen,
noa. Sirtähätttulisr vain riitaa. koihin olivat piirtäneet nimensä, sitä niukkapuheinen.
Entä Helmi sitten, joka ;olt kohta **No, nyt on kdta- ja punajuuret ei kukaan voinut kieltää. Eikä ku- Kun siis toimittaja Adalbert Si-hentoista,
ja hyvih' kaunis tyttö- kylvetty^', huokasi äiti myötemmin. kaan. kieltänytkään; jotkut isän ys- monsson eräänä päivänä elokuun lo-tävät
tarkastelivat sitä hyvänt^toi-sen
hartaasti, käänsivät sen sitten
sievästi umpeen ja antoivat takaisin
— ^ w i . a v < i a «auta. ivuunnt^i-la.
He olivat \'armojä, että.Heiktstä
« imlloiflkaan tule todellista; apua
tässä kotipiirissä.
Vne o?- ..^^^^"^osi nraata-ja-karjaa: "^Gtäs nyt ol^^ seuraavat?
^-^!^J:^.^:al'stm auttatnaan^^^ Sipsiötl Ja. niitä kylvetäänkin nyt
valitti yhtämittaisesti,
^^faän eikä Heikki ynmiärtähyt
^ ^ a a i , mitä maapalänenmerkitä
f ^ e ja äidille: Eivät he nnBöin-yrittäneet
ymmärtää, niin
^ ^ a ohvat omia kaipaufeiäan: B i -
^^^^ t««teneetpieniiitä- t y y d ^ ä
;%ettapellot laajenivat jäkasvilli-
^"te voimistui.
^ ä m i kärsi kovin suomalaisuudes'^
• Han olisi tahtonut oHa eng-
^^^u^syntyistä juurta. Si^hähli
kaikki ihaHtavat ihmiset.
; « » ^ kaakki kunnioittivat. Senhän
enei9^5nänk#? viime vucMma,! koska
menes^väfe nun Jbyvip,"
"Minä en ainakaan ala. sijMjJia k y l ­vämään!"
huudahti Helmi oikuk-kaastr.
**Ne siemenet ovat niih pie­n
i ä ja mustia. Niitä on niin vaikea
ja hidas kylvää."
"Paremminhan sinä ne näet kuin
äiti ja minä", huomautti isä, "ja si-nunhyppysilläsi
on parempi erotella
kuin meidän."
^'Mina en halua!"
"Vaiti, Helmi!"
Kyllä minä. Anna minä kylvän
pulla kutsutti hänet luokseen ja i l ­moitti,
että Kirkkoileva sika oli jät­tänyt
häneen pysyväisen vaikutel-punasttivalle
Ossianille selittäen, että man ja että hän oli taipuisa otta^
juuri nyt oli huonot ajat ryhtyä mi­hinkään
seikkailuihin. Akseli Ene-man
oli kuollut; vähän se nyt aut­toi,
että rouva Atidersson hoki, mitä
* Piispa. Eforus:
Ruotsissa on piispalla hiippakuntan­sa
koulujen tarkastajana.
Suomentaja.
maan hänet Gustavshamnin Sano­miin,
ylfanääräisenä niin sanc^aksem-me,
siUä toimituksen henkilöstö, oli
täyslukuinen, sekä maksamaan hä­nelle
palkkaa sata kruunua kuussa,
arvonuni, joka niin.Ossian suostui heti.
— Pääsen toki kerjäämästä, vas­tasi
hän, kun äiti vaikeroitsi, että
clituH, t ^"""'"'itivai. »en nan "Kyiia mi
y^"^/'^''^"]?^" koulussa ja luke- " sipulit, kyliä minä osaani"
s,ttnn ^'JJ^omaalaisia halvek-kiil.
. .? mielestään. Kai-
f^T'^ila^'^.:•--i n ku• mmallisia ltaappoojja — nnn
Han^tn- ""'^^'^^ canadälaisillä.
e. tuntenut yhtäkään eng-
^J,^.^'^'''^ läheisesti, mutta
^Cmitrl ^^"PPi^n lapsista nä-äoii
' " ' ' ^ W t t ä heidän elämän-
-mu sellaista kbin romaani-
"Sinäkö, Laura?"
"Anna minulle vähän .«;iemeniä,
minä näytän miten minä kylvän,
isä!":
Hymyillen he seisoivat siinä kar­kin
katsoen pientä olentoa, kun hän
kumartui työhön. Taitavasti hän
pudotteli pieniä mustia siemeniä, ai­van
tyydyttävän harvaankin.
"Totta totisesti, sinä osaatkin",
naurahti i ^ hetken kuluttua. "Kyllä
se käy aivan oikein. Minä luulin et­tä'.
sinulle voi antaa isoimpja sieme­niä
vain, mutta kyllä siriä saat vaikka
mitä kylvää, kun se noin käy,"
Onnellinen loisto suurissa tummis­sa
sihnissään nousi Laura ylös.
poika antautuisi niin kauheaan leh­teen
kirjoittamaan.
Kerjäläisen kokemukset olivat
tehneet hänet jo liian kärsimättömäk­si
ja sydäntyneeksi. Syyskuun en­simmäisestä
ei hän oHut enää kan­didaatti
Ossian Andersson, vaan toi­mittaja
Ossian Rene. — Tottahan
voinen sallia itselleni edes sen ylel-Äiti,
annatko-sinäkin minun kyj^ lisyyddn kuin kunnon sukunimi, se-vää
nämä sipulit? . . . Äiti, taas sinä Iitti hän.
Liian paljon ylellisyyttä ei hän
mduten näinä viitenä viimeisenä vuo­tena
ollut nauttinut. Selkää karmi,
kun hän ajatteli entisyyttä: mitäoltti
oikeastaan ennättänyt tehdä, mitä
itket!"
"Itken vain kun tuli niin hyvä mie­li,
kun edes yksi teistä tykkää työs­tämme."
(Jatkuu)
i
r'
II.
c
II':
M-i
V
1.
'f
ff
k
I
f
f.