Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 27, 1939

              LAUANTAINA, TOUKOKUUN 27 PÄIVÄNÄ Sivu 3
• • . t Soutajan palkka
Kirj. DeUa M.
(Jatkoa) \
murahti tyttö ja heitti ne-
"Osaatteko uida," mr.
koukkukepin idällä, painaen terävää
koukkua veneen sileätä pohialauta
vasten...
Airot pysähtyivät ilmassa ja sou­tajan
huulet raottuivat.^ Kas vaan,
kala irtaantui heti. Mr. Strong ki- niiten silmätkin kirkastuivat yäsy-roten
istui paikalleen ja antoi siiman - myksesta ja kärsimyksistä huolimat-soutajalle.
. ^^^-^ tar^:-\.;v\ ^, :
"Vedä scsisään ja pistä uusi syöt- Mutta hetkisen \-aan tämä rnuutos
ti." -'^ l l^ oli huomattavana. Tyttö loi tulki-
Hetkisen Mona epäröi. Mutta sit- ^'an katseen lierran kasvoihin, mutta
ten hän muisti, että oli päättänyt hän ei voinut eroittaa oliko silmät
Mona kumartui ottamaan veneen hankkia rahaa noihin mielestään ai- hatun suojassa kiinni \'äiko\^in puo-pohjalta
koukkukeppiä, jonka kalas- van välttämättömiin tarpeisiin, hat- hummessa. Hän souti nurjamielisenä
tuun ja kenkiin. Ja jos hän ei ole kuteii Oli äskenkin tehnyt eikä hänen
herran mieliksi, ei hän pääse toisena kasvoillaan enään nähnyt merkkiä-päivänä
soutamaan, ja mahdollisesti
ei kukaan muukaan ottaisi^ häntä
jos Mr. Strong sattuisi kielimään . . .
Hammastapurren hän siis otti siimaan
kiinni rakkoutunein käsin ja alkoi
vetää. Ja aivan kuin härnätäkseen
häntä silitteli mrl Strong kintaitaan!
Suolainen vesi ja karkea siima sai­vat
polton kämmenissä kauheaksi.
Alussa tuntui kipu mahdottomalta
kestää, mutta sisässään kiehuen kiu­kusta
vannoi tyttö tekevänsä tehtä­vänsä
ja tekevänsä sen kuin mies,
ilman pienintäkään valitusta. Kasvot
kävivät kalpeiksi ja silmät suurem­miksi,
mutta merkkiäkään ei hänen
kärsimyksestään nähnyt, ja tuo nuok­kuva
mr. Strong ei tietysti huomannut
mitaan.
Sitten taas airoihin kiinni ja sou­tamaan
. . .
Vastavirta alkoi. Hetkeksi sulki
Mona silmänsä, sitten, ikäänkuin se
olisi auttanut häntä tajuamaan pa­remmin,
hän käänsi veneen keulan
ympäri ja lähti soutamaan takaisin
rantaa kohden. Mr. Strong vain
nuokkui.
"Olen kärsinyt hänen tyhmyydes­tään
ja itsekkyydestään jo aivan tar­peeksi",
ajatteli tyttö, hammastapur­ren
vetäen airoja. Aurinko välkkyi
mr. Strong ja kimalteli veneen sivuilla ja perän-puolella,
missä airojen tekemät pikku
aaltoset tanssivat. Mutta vaikka Mo­na
niitä katseli, ei hän nähnyt niissä
mitään ihailtavaa. Hänen kämme;
niään pisteli pahoin ja uupumus nyt
vihdoinkin voitti hänen mielensä. Ei
hän huolehtinut lainkaan enää seu­raavan
päivän soudusta. Jos nuori
mr. Strong vähänkään auttaisi tai
edes ymmärtäisi soutajankin olevan Painoitte jalallanne koukkua ja se
ihmisen ja \^yvän, niin hän ponnis- teki pahan jäljen pohjalautaan. Sen
taisi vielä edelleen. Mutta tuollaiselle korjaaminen ja minun palkkani te-oli
aina" t u i ^ t " v i t e n Ä ^ ^ mieheUe ei kamiata yrittääolla mie- kevät yhteensä kymmenen doU^a/'
jij^i/ He katsoivat toisiaan tiukasti sil-
Siinä synkissä ajatuksissa ollessaan ^iin. Sitten mr. Strong veti syvään
sattui hänen silmänsä herran jalkaan, henkeään ja aikoi sanoa jotain, mutta
Siinä se koko laajuudessaan lepäsi muuttikin mielensä ja kai^i taskus-
>-Hn::
Strong:"" •
Mr. Stroiig ei ehtinyt vastata, tus­kinpa
kuullakaan, sillä kala oli jo
aivan veneen vieressä. ' ^
taja voisi iskeä kalaan kiinni ja vetää
sen laidan yli, kun samassa mies jo
nostikin kalan ilmaan. • : *
'Räiskisi Lohi putosi koukusta ja
vertavuotavana ui tiehensä.
Liikahtamatta seisoi mr. Strong,
tuijottaen tyhjään koukkuun. Hitaas­ti
M o n a ojentautui ja loi halveksi­van
katseen miehen selkään.
•'Miksi ette käyttäneet tuota?" ky­syi
hän kuivasti ja potkaisi keppiin.
Mr. Strong ei nytkään vastannut.
Huokaisten hän istuutui ja heitti
Monan syliin koukun. "Uusi syötti",
sanoi h ä n ja sytytti sikaarin:
Mona vilkaisi herran kintaisiin,
sitten kumartui asettamaan pienen
syöttikalan koukkuun. Vaikka hän
olikin merenrannalla kasvanut tyttö",
kammotti häntä p^aljain käsin tarttua
kalaan. "Handiahan on kintaat, mik­si
ei hän itse tätä tee", ajatteli Mona
ottaessaan syöttikalan ämpäristä.
"Nopeasti, poika!" ärähti mr.
Strong, ja leveäreunaisen hatun alla
hänen kasvonsa punottivat.
Laskettiin siima vihdoinmeteen ja
Mona taas souti — souti. Aurinko
yhä kuumeni. Eikä meressä enää
tuntunut olevan yhtään kalaa. Her­ra
alkoi nuokkua, mutta Monan oli
vain soudettava. Hänen kätensä ai;
koivat rakkoutua. Niitä kirveli ja
poltti. Ja mitä enemmän häii väsyi,
sitä tyytyväisemmältä
näytti.
"Olen kiinalaisten ^rick-shaw'n' ve­täjien
asemassa tyttö syn­kästi.
"Vedän ja vedän... ja ve­dän
. . . ja sitten hän heittää minulle
dollarin, tai pari. Miksei hän itse
tule soutamaan hetkeksi? . . ."
Mitä enemmän hän väsyi, sitä sel­vemmäksi
kävi yhtäläisyys itsensä ja
kiinalaisten välillä. Hän oli usein lu­kenut
ja nähnyt kuvia noiden kum­mallisten
ajoneuvojen vetäjistä, ja
kään kirkkaudesta; Mutta tuon tuos­takin
hän vilkaisi herran jalkaan ja
tunsi suurta tyydytyistä että se yhä
vain lepäsi koukkukepin päällä.
Ei tarttunut enää kala uistimeen.
Ei häirinnyt mikään herran rauhaa.
Siinä hän lekotteli liikahtamatta
kunnes Mona sanoi tyAmesti:
"Mr. Strong, olkaa hyvä ja vetä­kää
siima sisään, se pian jo tarttuu
pohjaan.-' ^
Mr. Strong -suoristautui ja hiin
tehdessään painoi jalkaansa yhä ras­kaammin
koukkukeppiin.
"Mitähän >tämä nyt sitten merkit­see?"
kysyi herra pilkallisesti, kat­sellen
rantaan päin,
"Vetäkää siima jos aijotte onnelli­sesti
saada sen vielä käsiinne."
"Minä määräsin sinut soutamaan
tuonne saareen päin, nulikka!"
"Vain siksi että ette ymmärtäneet
mitä määräsitte, mr. Strong. Minun
oli käytettävä omaa älyäni koska
teillä ei sellaista ole. Nyt menemme
maihin. Vetäkää siima,"
Mona ihmetteli että mr. Strong ei
pahemmin suuttunut. Hän ryhtjri ve­tämään
siimaa melkeinpä hätäisesti
eikä katsahtanutkaan Monaan ennen­kuin
se oli kaikki veneessä. Silloin jo
vene olikin aivan pienen laiturin ää­ressä.
Mona hyppäsi laiturin laidassa ole­valle
lautalle ja piti veneen köydestä
kiinni kunnes Mr. Strong keräsi ta­varansa
ja astui myös lautalle. Sit^
ten, kohottaen olkapäitään, sanoi tyt­tö:
^
"Kymmenen dollaria, olkaa hyvä."
"Ky-kymmenen ? "
"Katsokaa tuonne veneen pohjalle.
tuollaista menettelyä kohtaan, että
yksi istuu kärryisMl ja toinen ihmi­nen
juoksee edellä vetäen kärryjä.
Juova simä ihniisen ja ihinisen välillä
oli liian suuri. Ja nyt! Tämähän oli
juuri sama! _ '
Mr. Strong hätlähti, sUoriistautui
kiireesti ja nipesi vetämään siinaaa
sisään. Mona veti airot pois vedestä
ja hengessään kiitti koko maailmaa
että taas tuU pieni l^ioh^^^I^^
syksyn kultaisen, kdtaiseh hedelmä
%yden ja kestää myös talven tuis-btkin.
Elämä öit jatkuvasti
kesää, syksyä ja taas talvea. Jbs^^d
aina samanlaista^ ^vtieöisierbittaa
onnea onnettoiätiiiudesta.
Tarpeettomk lttiölia;tiio nbiUe^^^^^
sänrakentajiUe
joiden käsissä hie^pa^riyäti^
niyrskjii kaatäes» jMii^^
ovat pesänsä rakentaneet. —- Myrs-kyn
perästä taas^ jaistaa^^ä^^
^yrsky^ piihdiäuii ifatnissiehildn
ja myrskyn ^vaikutuksesta ; kaatuu
^ha laho-talOuspiTJestelma
*^^t ^Ikavait Ä t t e n Ä n ^ k e v ä i ^
^ennustyön.': -••. '^^''^ :\ t;,
EteväTorottUffiMapteLeafpesäfM^^
^miim aniamam palloile äimo iskun. j
taan kymmenen dollarin paperirahan,
työnsi sen soutajan kouraan, kääntyi
nopeasti ja miltei Juoksi siltaa pitkin
ylös laiturille.
Mona tuijotti suu auki hänen jäl­keensä,
ja kun niieä hävisi tavara-huoneiden
taa sanoi tyttö hiljaa:
"Voi riix-attua!"
Sitten hän katsoi verisellä kämme­nellään
lepääN^ää seteliä, katsoi sitä
rypistynein kulmin ja tiukasti yh-teenpuristetuin
huulin. Ja vihdoin sy­vään
huokaisten hän astui takaisin A h ­neeseen,
kotirautaan soutaakseen.
Hän kumartui ja kosketti sormellaan
koukun jälkiä pphjalaudassa. Kos­ketti
useamman kerran. Ja knn hän
siitä suoristautui, murisi häh itsel­leen:','
• \-
"Naarmuja, lieviä naarmuja \^in!
Ja hän varmaankin näki sen. .^h, kun­pa
vään en milloinkaan enää näkisi
tuota mr. Strongia!"
• * . •* ' *. • ^
Samana iltana illallisen jälkeen Mo­na
istui isänsä kanssa verannalla,
katsellen kaunista kesäiltaa. Usein he
näin viettivät iltahetkiä yhdessä. Sii­nä
sitten puheltiia yhtä ja tointa.
Tänä iltana isä olikin tavallista
xnrkeämpi. Lepotuolistaan hän katseli
vuoroin merelle, vuoroin tyttäreensä,
ja jokin näytti huvittavan häntä.
"Miten olet niin toisen näkömen
tänä iltana, Mona?" kysyi hän.
"Kampasin tukkani hiukan eri-
. Toin sen alas korville."
"Se sopiikin sinulle noin . . . Mitä
sinä ajattelet, Mona?"
"Ajattelen?"
"Olet niin huolestuneen näköinen,
Mona. Etkö kerro mitä se on?"
Mona naurahti pakoitetusti ja
väitti, ettei häntä mikään huolestuta.
Isän ei tarvinnut tietää, että hän oli
ollut soutamassa. Se vain tuottaisi
isälle pahaa mieltä. Tiesihän Mona,
että isä mielellään ostelisi tyttärel­leen
uusia vaatteita jos vain olisi mil­lä
ostaa.
Mutta . . . se kymmenen dollaria!
Se loppukohtaus tämän päivän sou-tamishommassa!
Se vaivasi Monaa.
Nyt ei tuottanut pienintäkään ilah-dusta
ajatus että hänellä oli rahaa
noihin mielittyihin tarpeisiin. Jos mr.
Strong olisi suuttunut ja kovin,vas-tahals^
oisesti antanut rahan, olisi Mo­na
ollut tyytyväinen ja ajatellut ra­hasta
kuin omastaan. Mutta mr.
Strong oli niin odottamattoman val-miisti
antanut sen. Hanunästynyt
hän vain oli, mutta ei vihastunut. Ei
ollut haukkunut ja loukannut souta­jaa
kuten Mona oli odottanut hänen
tekevän. C -
Ja juuri sen vuoksi alkoi häntä he­ti
herran poistuttua vaivata tuo kep­ponen.
Ja myöhemmtn, kun hän oli
peseytynyt ja pukeutunut ja saanut
itsensä taas siistiksi tytöksi, alkoi
häntä hävettää. Miten alhainep
kepponen se silti olikin! Ne naar­mut
veneen pohjalla eivät merkitse
yhtään mitään. Maalipensselillä ne
saa korjatuksi. Eikä hän itsekään
edes luullut veneessä ollessaan, että
koukku todellista vahinkoa teki. II-keyrksissään
vaan keksi sellaisen kei­non
maksaa takaisin mr. Strongille
kaikista kärsimyksistä, joita souta­jana
oli saanut hän^n vuokseen kokea.
"En^ajatellutkaan, että läkisin sen
näin toisessa valossa myöhemmin",
ajatteli Mona Ja huokaisi syvään.
"Kunpa vaan en koskaan enää näkisi
tuota nir^Strongia!"
"Kas, auto pysähtyi veräjällem­me,
Mona", huomautti isa.
/^Kenenkähän se on? Näin sen ei­len
ajavan tästä ohitse kylälle i^iti",
puheli Mcma, koettaen tuntea mieleh-