Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 16, 1939

              1939 LAUANTAINA, SYYSKUUN 16 PXIVXNÄ Shni9
destä ja puristi sitä niin, että teki miijoonia ihmisiä, muutamatv useamb*
KIKJ. ARK. AVERTSHENKO
kLIN vieraisilla vanhan koiran­leuka
Kababevitshin luona. Äher-telimme
siten, että rauhallisesti, kes­kustelimme
ihmiskunnan virheistä.
Keskustelimme pääasiassa toisten ih-"
misten virheistä, koskettelematta^, it­seämme
ja se antoikin, jutustelulle
rauhallisen, harmoonisen sävyn.
Ympärilleni, — jutteli Kabake-
A-itsh leppoisasti, — on keräyt3myt
mainio museokokoelma hölmöjä, va­lehtelijoita,
lurjuksia, omanvoitonta-voittelijoita,
laiskureita, irstäilijoita
ja -jattaria — kaikki hjrviä ystäviä
ja tuttuja. Olen aikonut ryhtyä jos­kus
laatimaan heistä seikkaperäistä
luetteloa> jotenkin siihen tyyliin, kuin
vahakabinetin kymmenen kopeekan
luettelot. Jospa nuo kaikki ihmis-oliot
olisivat pieniä, kuin kovakuo­riaiset,
eikä heistä tarvitsisi vastata
oikeudessa, sieppasin heidät ja lävis­täisin
nuppineulalla ja niin mittulla
olisi sikärilaat&ossa . ainutlaatuinen
kokoelma maaSmassa. ^äli^ että.
he ovat niin suuria ja lihavia... Mi­hin
minä heidän kaossäaul
— Eikö todellakaan — ihmettelin^
— luoksenne Ole sattunut yksihker*
taisia, hyvm, viisaita ihmisiä> ilman
tyhmyyttä> vilppiä tai löoYiteen heik­koutta.
Minusta tuntui, — että hoin sav
noen kuvasin tiändle itseni ja et^
Kabakovitsh kiireesti huomauttaa
miellyttävien poikkeusten olemasi
olosta — esim. vieraausa ja puhe­kumppaninsa
niuödossa:
Ei,— sanoi hän;^r^^
— Eipä jiinigdaiuitsi ple^
— Kats(% nwn^miesj^ii^
seni et ole hiin tarkkanäköinen,
kuin miija, etkä siis huomaa toonia
tamaan, kun ei ollut mitään kirjoit­tamista,
ja me oKmme kiihtytieet,
suuttuneet ja; harmissamme. Mak-^
soimme suuren laskun — noin kuusi
senttiä — ja lupailimme keskenämme
palata joskus, kun meillä olisi viikko
aikaa, pdataksemme pelin loppuun.
Se jäi siis toistaiseksi ja lähdimme
erääseen sievään kahvilaan. ja söim­me
illallista ja maistelimme maan
\'iinejä, kuten meitä oli neuvottu te­kemään,
ja^huomasimme ne viatto­miksi
ja kiihoittamattotoiksi. Ehkäpä
ne kuitenkin olisivat kiihoittaneet, jos
olisimme juoneet niitä kyiläkseinme. ,
Päättääksemme ensi päivänmie Pa­risissa
hauskasti ja mieliyttävästi läh­dimme
nyt Grand Hotel du Louvreen;
mainioon huoneeseemme; ja kiipesim»
me upeihin vuoteihimme lukeaksem-me
ja poltellaksenune — mutta voi!
It was pitiful,
In a wholecity-lHll,
Gas we had none.
Ei ollut kaasua, jotta vobi lukea
— ei muuta kuin kurjia kynttilöitä.
Sehän oli häpeä. Koetiname kartasta;
suunnitella seuraavaksi päiväksi ret"
^'ä: vaivasimme päätämme ranska*
laisilla Pariisin-oppailla; puhelimme
liajanaisesti koettaessamme turhaan
\-ähän selvitellä itseUemme tämän
päivän näkemyksien ja kokemuksien
^iiTjaa. kaaosta; raukesunme sitten
velttoon tupakoimiseen; aukoilimme
suutamme ja haukottelimme jax)ioim-'
nie itseämme sitten lievästi ihmet­telimme,
olimmeko nyt todella ja;
ohjassa persoonassamme kuulussa Pa<-
risussa, ja luisuimme sitten raukeina-
^"^^tellen siihen mittaamattomaan sa^
^>eräiseen tyhjyyteen, jota ihmisten
ke^en sanotaan.un^i.
LOPFU
seikkoja. Minä rakennan ihijiistun-temuk^
i useiden, huomaamattoman
pienten, mikroskooppisten piirteiden
nojaan, jotka ensi katsauksella eivät
saho mitään, tutkittavan ihmisen
oikea luonne ihttenee vasta silloin,
kun hänet siirretään hänen Virheel­leen
suotuisalle maaperälle. Toisin
sanoen, te föriitsette Ikkmuspaperin
tödetaksenne hapon olemassaolon,
mihä en sitä paperia tarvitse. Minä
muutoinkin huomaan kaiken.
— Tuo kaikki on vain toteennäyt-tämätöntä
väitettäj—- sanoin. — To­distakaa
se jollain esimerkillä;
^ Hyvä on. Sano nimi.
— Kenen?
— Jonkun yhteisen tuttavamme;
sama se. kenen.
—-^No, Prjagm Hja Ivanovits. Rel-paako?
•.:
^ Kelpaa. Ahneus!
— Piagihko ahne? Tuotapa en oli­si
ajatellut.. . Hährhah! Prjagm ah­ne?"^
.
— Euonnollisesti sinä nuori mies
etole sitä huomannut, kun ei ole ollut
vastaavaa tapausta. Mutta minä en
tarvitse tapatlsta.
Hän vaikeni ja istui kauan vaipu-rieetia
ajatuksiinsa.
Haluatko, nuori mies, että ko-keHemme.
Halilatko nähdä Prjagi-nihluonnölliscssa
karvassaan?
— Näyttäkää!
>-Tähäänkö?;Hetik6?
Sopii. Eihän tässa muutakaan
hommaa ole.
Kabakevitsh metii puhelimeen.
Keskus! 543—12! Kiitos. On­ko
Pr jännillä. Terve Hjä! Oletko
vapaa? Tule heti luokseni. Olisi
suuri. Vakava juttu... Mitä? Kyl­lä
j varsin erikoinen... Odotamme.
Hän ripusti^ kuulokkeen paikoil­leen
ja tuli pöydän ääreen.
—Hän tulee. N3^ me valmistam­me
lakmuspaperin. Mieti, nuori
mies, yritys, joka voi tuottaa pari
miljoonaa voittoa...
Minä nauroin.
— Jos minä keksin sellaisen yri­tyksen,
niin uskokaa pois pidän sen
myös omana tietonani,
— Mutta... Voihan keksiä jotain
typerää, mutta silti? hämmästyttävää.
Jonkin häikäiserän kangastuksen,
haaveen, joka on sidottu suuriin nu­meroihin.
.
— Hyvä.;. Hm.., Mitähän? No
esim.: Maalata Pietarin kätukäjrtä-viin
mainoksia^
— Sama se! Mainiota!... Häm-mäst)
rttävää. Miljoonien vuosivaih­to!
Satoja asiaimiehiai költavir-toja,
setelivuoria! Bravo! Mutta
sittenkin laatikaamme eniien hänen
tuloaan valmiiksi numerot ja otam­me
hänet vastaan aseistettuina.
Kävimme ahkeraan työhön.
• ''ö.'xV:•;V^',.;\;^•-'••
— Mitä on tapahtunut? —- kysyi
Prjagin, puristaen kättäinme.-^On­ko
ollut tulipalo, vai oietko voittanut
kaksisataatuhatta?
Kabakevitsh TcatsoiPrjäg^niin sa­laperäisenä.
— Äläpäs laske leikkiä, Prjagin;
Asia on erittäin vakava, ^ ö p a s
Prjagin... Haluttaisiko sanua iryh^
tyä hommaan, joka voi tuottaa koi'
meentuhanteen prosenttiin saakka
voittoa,?,
Te olette hulluja, — nauroi
Prjagin. — Sellaista yritystaä ei ole
olemassa.
Kabakevitsh siqipasi häntä, feä-kipe^,
ja kuiskasi:
^ Entä jos t(klrsta)v ^sinulle, että
sellainen yritys on?
— Silloin luonnollisesti olen minä
huUu.
— Hjrvä on,, — sanoi Kabakevitsh
levollisesti ja istuutui sohvalle. —
Siispä pyydän anteeksi, että^ vaivasin
sinua. Selviydymme jotenkuten it-sekm.
(Hän vaikeni). Olitko eilen
kilpa-ajoissa?
— Mutta mitä yritystä te aiotte?
— Yritystä? Ai niin... Se on
katsos, suuri salaisuus ja jos sinä
suhtaudut siihen e{^levästi, niin mi­täpäs
siitä...
— Mutta kerrohan, —huusi Prja­gm
hermostuneena.— Enhän minä­kään
voi pjdiästä hengestä tietää.
Voihan olla, että ryhdynkin.
Kabakevitish sulki molemmat ovet,
katsoi varovasti taakseen ja sanoi:
— Luotan :smun -kunniallisuuteesi
ja VaitiöloiOsi. Jos asia sinua mieK
lyttääi— Jumalan nimessä,: ettei yk­sikään
sielu saa asiasta vihiä.
Hän istuutui' nojatuoliin ja-katsoi
kysyvästi Prjaginiin.
— Ja sitten?!
— Ptjagin! Oletko kiinnittänyt luihin— miljoona. Saaftime 46 mil-huomiotasi
siihen, että Pietarin jm- Joonaa. Hyvä. Sekalaisiin menoi-katujen
talojen seinät ovat ylh^tä hin 4miljoonaa... Mitä jää meidän
alas saakka peitetyt tuhansilla liike- hyv^csemme? 25 miljoonaa, puh-kilvillä
ja mainoksilla. Tuskin on taaksi: Olkoon, ettemme saa kaik­en^
paikkaa pienellekään ihnoituk- kia levyjä täytettyä olkoon, etta
^lle tar kilvelle. Ja kuitenkin on vain puolet! Olkoon että vain kol-paikka,
jota ei kukaan ole käyttänyt masosa! Sittenkin meille jää voitoksi'
hyväkseen^; se ei ole tähän mennes- 10 miljoonaa. Onkos huonosti, Pr-sä
ketään kiinnostanut, eikä kenen­kään
päähän päMhtänyt... On sel­lainen,
laaja, mittaamaton alue!
— Taivas? — kjrsyi Prjagin pil­kallisena.
— Maa! Tiedätkö, Prjagin, että
Pietarin katukäytä^en pinta-ala on
neljämilJoonaa neliöarsinaa?
— Saattaa olla, mutta...
— Odottahan! tiedätkö, että
pia kertoja ja kaikki katsovat eteen­sä.
Selväähän on, että — halusitpa,
tai et:—niin sittenkin jokin "Guta-lin''
paistaa kulkijan silmiin niin, että
. pahaa tekee.
Minkälaisen voiton tuosta voisim­me
saada? — kysyi Prjagin epäröi­den.
— Jotam tyhjänpäivästä? Sata
— puolentoistasataa tuhatta?
—• Kummallinen ihminen... Itse
ansaitset puolitoistatuhatta vuodes­sa
ja puhut sadastuhannesta kuin vii­destä
kopeekasta. Mutta voih rau-hoitaa
sinua, ansaitsemme enemmän;
— No, paljonko sitten? Paljonko?
Paljonko?
—Laske: neljä miljoonaa neliö ar-sihaa
käytäviä. Otamme vain kolme
(huomaa, otari vain mmlmin) j»
kerromme 25 ruplalla. Paljonko saat?
75 miljoonaa! Hyvä Mitä meillä oni<
ihenojä?~ 30 pros; ilmoitushankkijoil-le
— 25 miljoonaa. Levyjen-hinta ja
liikkeiden ilthöitusten kaiverrus ^
köhne raplaa kappale... NOj laske­taan
vaikka neljä — saadaan 16 mil­joonaa!
Olkoon — enemmän!- Las­kemme
20 miljoonaa! Tarvittavien:
henkilöiden voiteluun ja toimistoku^
jagin? ^miljoonaa pekkaa päälle.
Prjagin istui hikoilevana, muser­rettuna.
— Ja nyt? — kysyi Kabakevitsh
kylmäverisenä. — Kieltäydytkö?
Minäiminä mietiinv — käh^ti^»
vieraalla äänellä änkytri'Prjägihv'^
Jätämmekö huomiseen? V^i perha-na!
. . .
m.
Mmä huokasin ja anovasti kään­tyen
Kabakeyitshin ja Prjaginin puo­leen
sanoin:
— Ottakaa minutkin yhtiöön...
— Voisimmehan, — sanot' Kaba­kevitsh
epäröiden.
— Minkä vuoksi, eihän yritys ole
sellainen, että se kaipaisi monia ih-mi^,
— väitti Prjagin. — Minä
uskon, että me pärjäämme kahden­kin.
— Miksi ette voisi minua ottaa?
Minä nayös työskentelisin... Miksi
ette antaisi minunkin ansaita?
- - E i , — pyöritti Prjagin päätään,
käytävälevyt tavallista-graniittia, «li- — Mitä siitä tulee, että tuppautuu
nulla ne tulevat olemaan — puhdas- kymmöien ihmistä ja jokainen saa
ta marmoria. kopeekan. Ei, ei tarvita.
Prjagin rypifeti kulmiaan. — Ffja^!
— Sanokaamme, että he suostu- Tartuin? hänen käteensä ja anovas-voimme
saada kaupungilta oikeuden
käyttää ilmaiseksi katukäytävät?
— Se on kuulumatonta!
— Ei! Saon kuultua. Menen
kaupungin hallitukseen ja sanon:
Jokavuotinen katukäytävien kor­jaus
maksaa kaupungille satoja tu­hansia
ruplia. Haluatteko, niin otan
pitääkseni ne kunnossa puolestanne.
Minulla kylläkin tulisi olemaan joka
levyssä mainoskirjoitus, mutta teille­hän
se on samantekevää. 'Eihän siitä
kaupungin kauneus kärsi, -sillä talo­jen
seinäthän jo ovat niitä kirjava­naan,
eikä se ketään h ä i r i t s e M i ­nä
tarjoan vielä enemmän: teillä on
vat; mutta sittenfcm se on hölynpy-lyä:
mistä te kasaatte:sälaisen mää­rän
ilmoituksia, saadaksenne edes
mannorin hinnan? -
—Hyvin yksiflkeitaisesti: mar-morilevy
maksaa *aksirtttp!äa, nrat-ta
ihnoitns, ikuinen, pöi^iesemätöin
mamos — kakäkyosmentäviisi rup­laa.
. ':\.:'y\:'''.-'':^yy.,; • ./
—Pötyä! Kuka^teS81e^äffitaa^k»M^
tuksia? •' ..
Kabakevitsh kohautti ;olka|^-^
tään. Oli vaiti. : ,• • v
vellu sinulle—etsur^öisfti toverin.'.
,t huiisi:
Hiiteen toinen toveri...Sano
le'— kuka antaa ilmoituksia?
-— Kuka? 'Kaikki. -Mitä kaup­pias
tarvitsee? Että hänen ihnoituk-siaan
luetaan. Ja-että ^niita lukisi
mahdöllisinunain suuri ihaiisttiaara.
Pietarin pääkaduiUa kulkee pairassa
ti huusin:.
— Prjagin! Ottakaa mmutkini
'Mehän olemme aina olleet hyvissä
suhteissa keskenämme, olleet ystä-
' viä. Sfimin isäni pelasti kerran tei­dän
isänne hengen. Ottakaa mmut!
-t- Mmusta on kovin omituista;
P r j ^ : naurahti: — Te pyydätte
omituisessa muodossa... Ei! Ei se
sovil . ,,. •
Miiiä-juoksin; ympäri huonetta, pi-d^
en {»ätäni ja hdpisui'i
^^IPrjaglh — san^ hä-
^iie^ knomeisin säitnin. — Jos on
nim, niin- myjfkaä minulle osuutenne.
Haluatteko kymmenen tuhatta?
Hän 'JEohautti - bdveksivasti olka-pStään.
-—Kymmenen tuhatta! Ette te
ole tyhmä, huomaan.
— Pija^! Annan talle kaikki
kakakymmentatnhättani. — kaikkL
mitä mhmlla on. Ajatelkaa. Prjar