Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 21, 1946

              L A U A N T A I N A , J O U L U K U L ^ ^ 21 P ' ^ I V X NV
uuinuiii «utuunuuiuiiui Iin luiuiuinsti fURun Sivu 9
Kalastusmu istelmia Laa tokal ta
Kirj. O. O H T O M I E S .
Verkot oli laskettu. Valdemar ja
M loikoilimme nuotion äärellä e-jjln
Laatokan lounaisrannikon kau-jiin
saaren rantahietikolla odotellen
[jivaisten lohien, nieriäisten ja sii­lien
suurta saalistat. Tuuli oli näet
aiotuisa, oikea lohituulU Olimme
jitaneet vatsamme täytfeen ^kahvia,
karjalanpiirakoita jaj savustettua sii-j^
3, ja nyt meillä oli niin raukea ja
giskottava olo, että tyydyimme vain
Kjaisina poikina katselemaan sUä
aciutlaatuissn 'herkullista^ näkyä,
aiinkä aavan ulapan taa laskeva 11-
[aaurinko eteemme tarjosi. Olisi ni­ine
siinä lojuessamme saattaneet tul­la
vallan runollisiksi, ellemnie olisi
Icko pitkän päivän soutaneet suurta
renettämme ja syöneet itseämme
liian kylläisiksi. Väsymys ja ma­teria
painoivat liikaa, eikä henki jak-
.ynut oil^in lentää.
Hämyn-^himmettyä tuntuikin mi­nusta
Valdemarin ehdiptus, että^al-hisimme
painua pehkuihin, jo jok-
«nkin laatuunkäyvältä, sillä olihan
meidän noustava ~ auringon keralla
vlös kokemaan verkkoja ja kbrjaa-
Kuuman päivän rasitufeset ja vä­syttävä
meri-ilma olivat -kypsyttä­neet
minut nauttimaan sikein sie­mauksin
ravitsevasta unesta — mut­ta
pian astui kuitenkin uniseen tie­toisuuteeni
jölyjn ulkopuolinen" häi­ritsevä
tekijä, josta en aluksi s?anut
heräämistä aiheutta\'^a selvyyttä.
Joskus tajusin.hämärästi heittelehti-väni
levottomana heinillä, eivätkä
käteni . tuntuneet millään pysyVän
tyynen unen mukaisessa asennossa
vatsan päällä. Iltauni oli "kuitenkin
vielä liian voimakasta, kunnes vih­doin
käännähdin kiivaasti toiselle
'kyljelleni, heräsin ja havaitsin, että
minähän raavin itseäni, enkä suin­kaan
suotta: minua syötiin joka puo­lelta
ja hyvällä ruokahalulla.- Koko
ruumiini oli kuin tulessa, puri ja pis­teli
ikäänkuin . olisin -:piehtäh)inufc,;
nokkospehkon V keskellä olevassa
muurahaispesässä. , Syöksyin ulos'
kuin kiiliäinen ja ryhdyin tarkaste­lemaan,
^mitä nuo purevat pedot oi­kein
olivat. Kirppuja, sadoittain,
kukaties tuhansittain, kirppuja, pie­niä
pirteitä ja nälkäisiä kirppuja. Uni
vassa liikeessä. Pyydyksessämme
peuhasi ilmeisesti*jokin suuri otus.
r— Pirhana, nyt siellä on se Laa­tokan
uklii-lohi, joka isäukolta pääsi
mennä-kesänä karkuun, innostui Vai-,
demar hihkumaan.
Mu'>ta liian aikaisin. Vieneemme
ollessa jo aivan verkon vieressä pu-lehti
vedessä valtavastii ja verkon
korkit muuttuivat samalla aivan
rauhallisiksi. Otus oli päässyt irti,
mutta iso se olikin ollut, ainakin pie­nen
miehen pituinen. Sen olimme
ehtineet nähdä.
in=an suurta kalansaalista. Yöpuuk- o]i kaukana. Mieleni olisi tehnyt
tiin
än-an-pu
en
k-ta
i-
;a
;i olimme valinneet muutaman kynL.
Eelien metriin, päässä rannasta ka'l-jlelUan
kyyhöttävän vanhan, asumat-lioman
kalastajatorpan ullakon, jon-m
joku raiinikon pieneläjä oli säilyt-
[fcyt saaresta niittämäftsä vähäisen
jieiiräsadon. Kahisevilla heinillä
[meillä olikin mainion pehmeä vuode
raapia itseäni \'htäaikaa kymmenistä
eri paikoista — eikä minulla ollut
kuin kaksi kättä. Kiireesti vaatteet
pois ja mereen, viileään vilvoittavaan
veteen. Sieltä löytyisi pelastus sie­tämättömään
pinnan poltteeseen . . .
• Aah sitä helpotusta, minkä tunsin
syöksyttyäni kaulaani myöten Laa-
[jäykistyneen selkämme oikaisörnisek- . tokan laakean hietikkorannan veteen.
Ui Ja me nukahdimme tietysti he- Oli kuin olisin yhtäkkiä pohnahta-ti
''ium'hakotU'kit.
etulinjan ja miehet pysyttelivät taa-jtmpana.
Niistäkin naispikcteeraa-nisia
olisi, monta hauskaa J4ittua ker^
|rötavana, vaan jääköön nyt.
Loppujen lopu'ksi lakko* hävittiin
Ija minä velimiehen kanssa menin
Guilin kaivannolle työhön, jossa
[paiskimme töitä seii talven. Kevääl-flä
meidän tiemme erkani, hän4ählipn
[.Minnesotaan !rau'takaivoksille ja mi-
|nä fkkaisin länteen.
Vuosia Konsta paiski töitä rauta-nut
pois kiirastulen piinasta, keve­ästi
leijuvaksi utuolennoksi eetteriin.
Totuttuani hieman tilanteeseen aloin
katsella ympärilleni ihmetellen, kuin­ka
kauan Valdemarin pinta pitäisi.
Mutta pitkään ei minun tarvinnut
ihmeTfellä. Silmäni keksivät pian noin
parinkj^mmenen metrin päässä it­sestäni
veden pinnan ylöpuolella vaa­lean
pään ja punakat kasvot. Val­demar
oli ilmeisesti jo ennen minua
suoriutunut samoin seremonioin ve­den
vilpoisuuteen.
Yhä kirkastuva itäinen taivaan­kaivannoissa
^*a kasvatti perhettä. ranta antoi jo aavistaa auringon ole-
Vaimoiisa oli tullut Suomesta takai- ivan tunnii; perästä näkyvissä, kun
sin. Rauta-alueelta siirtyi hän poh- vihdoin lopetimme varhaisen aamu-
— Nyt se meni sen silkoisen tien­sä,
ehdin minä jo päivittelemään,
mutta Valdemar ei uskonut.
—- Se ui tuonne lahden |>ohjuk-kaan
päin. Vielä me sen Saamme.
Soudimme verkkojen yli perem­mälle
lahteen ja aloimme airoilla
valtavan loiskunnan samalla tömis-tellen
jalkoja veneen pohjaan. Sel­laista
metakkaa eivät minkään vesi­pedoin
hermot olisi kestäneet — sen
oli lähdettävä pyrkimään kohti pus­sin
suuta. Ja-asiya^ äärim-
:maisena ^ vaj&miiiälla ofe|i!^ verkko
pullistui äkkiä^ liiäpaliel pjiinj kohöT"
poukkoilivat villisti, painuivat välil­lä
veden alle ja jälleen hypähtelivät
sinne tänne. Me riensimme paikal­le,
otus oli satimessa. Nyt oli verk-
. kö saaliineen päivineen saatava kii­reesti
rannalle. Valdemar hyppäsi
matalaan rantaveteen ja minä hoite­lin
verkon toista päätä veneestä kä­sin.
Siitä nousi myrskyisä mylläkkä.
Peto piti pahaa elämää, vaikka oli­kin
takertunut lujasti kiinni vah­vaan
siikaverkkoon, ja niin teimme
puolestamme mekin. IMutta * voi­makkaampi
aina voittaa, päästyäni
rannemmaksi.hyppäsin iftyöskin mi­nä
veteen ja niin oli verkko yhteis­voimin
pian vedetty maalle. Ryh­dyimme
selvittelemään sotkeutuneen
pyydyksemme vyyhdestä vielä voi-
^ makkaasti pyrstöllään paiskivaa saa-
* lista.
•— Se oli lohi, ei kun siika . . . An­nas
olla, mikä pahuus se oikein on­kaan?
Minä en ollut tuntea koko kalaa.
Eikä ihme, harvinaisen puoleinen se
olikin. Sampi, suuri Mustalta me­reltä
Venäjän jokia ja kanavia pit-jcin
Laatokkaan uinut ukkosampi, oi­kea
vedenalainen hirmulisko. Me
olimme onnessamme. Olivatkin ka­lastajat
useinkin saaneet Laatokasta
sampia, mutta harvemmin sentään
näin suurta. Kala painoi kohnatta-kymmentä
kiloa ja oli hjnnnkin tois­ta
metriä pitkä. Ja sitä arvokkaam­pi
saalis se oli, kun se oli ollut vä-hällä
päästä meiltä karkaamaan.
Mutta muita kaloja, edes kiisken
sintiua, ei verkoissamme liioin ollut­kaan.
Lienevätkö pelänneet suurta
Mustanmeren ''sukellusvenettä" ja
pysytelleet se\i takia pois lahdelmas­ta.
Kylläpä oli vähällä pitänyt, et^
tei ukkosampikin olisi jäänyt meiltä
saamatta, jos vain olisimme nukku­neet
pariakin tuntia "kauemmin.
Mutta oikea kalamies on aina virkku
ja valpas — tosin tällä kerralla kiitos
kirppujen.
Komeata oli sitten samana päivä­nä
polkea sampea pyörällä kaupun­kiin
ja näytellä sitä tuttaville, vaik­kei
sen sisällä mitään kaviaaria ol­lutkaan
ja lihankin arvelimme syö­täväksi
kelpaamattomaksi. Hipiäm­me
tosin kutisi vielä viikon sen ka­lastusmatkan
jälkeen kirppupure-mista,
vaatteissamme taisimme kul­jettaa
muutamia hyppyhaukkaajia
kotiimmekin — mutta kannattihan
sitä vähän tiseään raaputella suurta
sampea muistellessa.
Nyt vuosia myöhemmin, kun Val­demar
on täällä kaupungissa opis­kellessaan
joutunut vähän yhdessä
ja toisessa Töölön boksissa kyhmi-mään
kylkeään yökaudet — vaikka­kin
kirppua hieman epämiellyttäväm-pien
peijakkaiden puremana — ja on
sitten tavatessamme sitä minulle vali­tellut,
olen lohdutellut häntä sillä,
että onhan meitä ennenkin syöty.
Ja silloin on Valdemarin oppi viisaille
kasvoille levinnut aina hyväksyä
hymy.
— Ai niin, se "kirppusampi". Mut­ta
kylläpä se olikin sitten eri komea
votkale — jos olivat ne kirputkin. '
ANCHORAOESTA, A1 askasta,
tiedotetaan, että eräs nainen, Mrs.
Frank Graham, on kaatanut hirven
ja vieläpä harvinaisen suuren, silla
sen sar-vien leveys on ollut 71 tuumaa
ja paino 90 paunaa, ja eläimen ko­konaispaino
lähelle tonnin.
Selän takana sopntiajat parjaavat
aina niitä avuja, joita heillä itselliiän
ei ole.
[joii^-Minnesotaan, Embarrasiin, jos-synkkään
korpeen raivasi pelto-itilkkuja
ja rakensi pesää perheelleen,
jioben kaikki ne vaivat jä vastukset
pila korpeen pakenevalla raatajalla
Ndessään on. Sitteif kun elämä alkoi
% « ä ä vähän valoisararnalta, 'iski
häneen ihmiskunnan suurin viholli­nen
— syöpä. Sitäkin vastaan hän
[Riiteli kolme pitkää"tuskantäytteistä
rJTotta. Viimein tauti sai.yliotteen
) ^tkasi hänen elämänsä lokakuun
^-päivänä,
^»tä olen iloinen että hän oqjasi
*<^'5tysmielisen maailmankatsomuk-ja
pysyi uskollisena työväenluo-asialle
loppuun asti. 'Kiitos hä-
I puolisolleen Idalle kun järjestit
^fn mallikelpoiset hautajaiset. Mi-
^ olisi ollut sen kauniinpaa kuin se,
viisi omaa ja yksi pojanpoika
"••^^aa isän hautaan? Mikä olisi
juhlallisempi kuin että kolme
J2.jta toimittaa hautauserenionian?
\^ta on sen oikeudellisempi teke-
^^än viimeisen palveluksen ihmiselle
ihmiskunnan äiti?
^ ä a rauhassa Konsta.
VELJESI OTTO.
kylpyn^ne, jonka aikana olimme saa­neet
, selvitetyksi kirppuleegion ole­massaolon
todennäköisen syynkin.
Kalastajatönön välikatossa oli saha-jauhotäyte,
josss^ sinne ammoin aset­tunut
kirppupariskunta oli viettänyt
hedelmällistä ~ yhdyselämää, lisäyty-nyt
ja lopuksi karkkien taiteen sään­töjen
mukaan täyttänyt maansa. Ja
meillä oli nyt ollut kunnia olla koko
laajan tuhatpäisen suvTjn harvinai­sena
herkkuna.
Pintakutina meissä oli muuttunut
jo jokseenkin siedettäväksi, ja suori­tettuamme!
vaatteissamme antoisan-ja
mielenkiintoisen kirppu jahdin pää­timmekin
lähteä hieman ohjelmaa
aikaisemmin kokemaan verkkoja.
Kun aamukin oli niin kovin kaunis.
Illalla olimme laskejjeet verkot
saaren toiselle rannalle olevan lah­delman
suulle toivoen saavamme a-pajaamme
koko ^ellä majailevan ka­laparven.
Jo kaukaa näimmekin, et­tä
verkoilla oli jotain tavallisuudes­ta
poikkeavaa tapahtumassa. KeskeL;
Ic lahden suuta lasketun verkon kor­kit
— vesi ei ollut niillä main pa­ria
metriä syvempänä — olivat ko; Tyypillinen azerbSjanilaincn vanha mies.