Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 25, 1948

              LAUANTAINA; JOULUkUXJN 25 P:NÄ, 1948
OSA 2
Sivu 1?
Kirj. Meri
"IP^ÄYTÄVÄN seinustaan, lankeaa var­jo.
* Se Käilyy.^hsin epäselvänä, pit-
. kähkönä Jtuvjöpa,- väiiitellea muodos­tuen
ihmishälhmoä jäljitteleväksi." Kuu­len
Jiiijaisia, hieman laahustavia aske­leita
ja pari pidätetyn tuskaista huokaus­ta.
Joku ohittaa oveni." Askelten epä­varma
ääni loittonee, hiljenee.
Totini' eröttamiaan nuo askelet toisis­ta
parissa päivässä, Koetan kääntyä
nähdäkseni niiden aiheuttajan. Jostakin
syystä tuhoenmielenMintoa^v koh-f
taiu^I: Yrlty^stan^^^ voi
i nähdä h?iirtar:väikfc^^^^ kulkee
^ hän övfeni^ohitse :k)^iö., W pysähtyi
Eräaha äamtfna kumartuu joku vuo­teeni
,yji.; :0 avaan
• silm&ii, hitaasti, yha seuraten ajatusta-
: ni unien vältäktinnassa: Sillöin näen
hähet.vTiJuheat, ruskeat hiukset. Ja
silmät! Ne öyat kauneimmat, mitä kos-kaan
muistan nähhefehi. Ne.ovat syvät,
ruskeat> ja he hymjalievät hyvinä, vaik­ka
siini kurkistaa silmänurkista.
"Good morning! Tiilin vain katso­maan
— toivot^tavasti en häiritse — ha­lusin
—niin^ halusin tietää josko tekin
olette yksi meistä :—kuolemaan tuomi­tuista?
Ettehän pahastu? Olen kul­kenut,
jos sitä siksi voi sanoa, mieluum­minkin
laahustanut ovenne ohitse jo pa­risen
viikkoa. Olen huomannut, että toi •
set vuotat ovat vaihtaneet; asukkaitaan
— te olette }diä,täällä. Siksi rohkenin
'Silloin — hän tuli! En ollut tuntea
pukeutuneena
puhutella.*': •"Sanoja seurasi tutkiVa kat­se.
Jokii toinen ehkä olisi vaikuttanut
tunkeilevalta, hän vain osaaottavalta.
Pyysin häntä istumaan hetkiseksi vie-rastuoliini,
vaan ei hän sanonut olevan
aikaa-jiiu^i nyt ^.toiste, cshkä. Tuu-miskelin,^
mitä .kireitä täälFä voisi olla,
meilföhän oli vain aikaa. Mutta tuosta
saakka hynjyilimme toisillemme terveh­dyksen,
^änen kulkiessa oveni ohi. Odo­tin
häntä, ellei näkynyt. "Vaihdoimme
" josfciis asiahan; paH' ja silti tuh^ knin :
' olisimn^ ataaitimien^
E^nä-aamuna hkir. 11^^
kääntamaftä; nojatäi"^^^ ,
• .\ivan laiäaiiayfad Joko^ «yt? Onka
T hänehJasjiuiisa intistäan?
HetkeirpSastä^i^-k^ttenkin ntiÄi takai- :•.
sin— niihkOT^n hitaan koh-
• dalla i ä n . pysähtyi.: liSmt^,« että aiko-
: muksehsa ;bli sanoa>jotäkinl" 'Sitten
hän aaciä/',äantä päästamättä^iipui lät-
• tialle.' ^SmtinVfcöUba
ehkäpä - ISaiddn hätäisesi S koslia sain
Ovi-siÄirt-liiff. iCiiliKö,- kiuaka hänet
vietKnpois, Kyiga* löikä UtaiiiiviiHa, -
^ koska-fKidihMnläl^ia t u t t^
• seni sen. :Sain:ly3iyi^ ^JtOh^äll ri^t"
• •—vastauksen, -ja.Ujäksi buonuuituksen,
että on paras oHahaolehtiinatta sivulli-
•'^ista . . Sain kuin lyioanin, utcliaisuuu
destaniko?
•En nähnyt häntä useaan päivään, en­kä
uskakanut4cysyä, mutta' ajattelin
sitä enemmän, . • . . .
OH sunnuntaiaamu. Odln saanut aa-
»nupesuni,* vuoteeni -oli kunnostettu, :
hmksemkifi kammattu ja kiixmitetty pu­naisin
naahotn. ^
"01ctköiirovergnwmkid!^' «im näyt-t>
kuvastinta, enkä votnut dlla naurah­tamatta.
Olin.^fakä koulutytön näköi­nen,
Aauiioiiu»}, kua en ollut huomaa­vinani
vakoja kasvoillani elämän lah­joina.
häntä tuossa asussa -
kuin kyläilemistä varten. Hän istui il
man kehoitusta, hengittäen kiivaasti
Poskillaan paloi outo puna ja silmät vai­kuttivat
tummemmilta entistään, ku-i-as
taen pohjatonta hätää.
'Odotan tuomiotani tänään", hän ai
koi. "Pitäisi päästä taas — ehdonalai
seen . . .-' Kädet pitkine sormineen
pun.stuivat nyrkkiin. Äkkiä ponnahti
hän seisoalleen. "Minun pitää päästä
täältä! Kyllähän ne-voivat pois laskea.
. jos vain haluavat, enhän minä kauas
karkaa — enää . . .'V Ja nyt hän ker­toi,
istuttuaan. uudelleen. "Mmua on
kuljetettu paikasta toiseen, sairaalasta
sairaalaan. Syy milloin tuossa, milloin
tässä. Eivät aina niin suoraan sano,
säälistäkö — tai ehkäpä välinpitämättö­myydestä.
Mitäpä sen köyhän on vä­liä
— ja tumeita — niitähän ei sillä saa
olla'olemassakaan!"
'Lyhyen tauon jälkeen hän jatkoi:
"'Kuten näet olen näin pitkä, mutta
tänne tullessani painoin vain 87 pau­naa.
Hm! Tyttömäinen vartalo pian
nelikymmenvuotiaalla, eikö? Nyt mi­nua
on kermalla ja hyvillä ruuilla liho­tettu
kuin teuraseläintä syksyisin ja yli-tänkin
jo sata paunaa. 'Sitä ironiaa!
Mitäs teen kotiin päästyäni? Eipä ole
herkkuja — ei niitä edes toivoakaan
uskalla, mistäpä tulisi varat niihin. Ajat­telen
omaa "ylip)ainoista'' minääni, josta
pitäisi vähentää . . . Niin, kuten jo sa­noin,
minun on päästävä täältä. Pian.
Silmäni palavat kuin kuumeessa nyt jo
kalpeissa kasvoissani. Olen luvannut
työhön tiistaina ja ellen pääse nyt pois,
.tuskin jaksan silloin vielä — ja kaiken
lisäksi menetän työpaikkani. Ja työtä
minun on pakko tehdä. Mieheni sairas­taa
jo kolmatta vuotta, tuskin pääsee kä­velemään.
Hänellä on tauti, jota lää­kärit
sanovat arthritis, se on jotakin ni­veltulehdusta.
Ei siis paljon toivoa-pa­ranemisesta.
Ja lapset — no, nehän nyt
ovat pian jo isoja . . Hän istui het­ken
tuijottaen lattiaan, jatkaen taas
ktiin puhuisi- itselleen. '^Minulta on
otettu pala palalta — täältä sisältä, kuo­ri
on vielä jälellä —toistaiseksi." Alutta
täytyy yrittää niin kauan kuin suinkin
Pys5T pystyssä ja haluaa syödä. Mi­nun
on muuten aina nälkä. Vatsalau­kusta
on vain pala jaldlä^ ei^ sinne pal­jon
mahdu' kerralla, yaan sitä useammin
pitää lisäillä.". * Hän hym^ti katkeras-ti,
"Kyilaöthä. on elämää]". .
^ytä^rässä Häcutttin. Hän kiirehti
pystyyn. "Ehkäpä jo tukvat lukemaan
minulle, tuonuoni. Ehkäpä vielä ta-paammie;"
Hän käännähti vidä ovcUa. ••
"Meikäläisissähän on. henki sitkeässä,
vai kuinka? Kukapa ne maailman työt
tekisi, jos me vähistä keikahtaisimme.
Siis — näkemiin."
<Hän meni. Jälelle jäi vain ontto tyh­jyys
äänensä vaiettua.
Kuolemaan tuomitut! ^Tiinpä tosi­aan,
ennenaikaiseen kuolemaan. Ajat­telin
hänen kohtaloaan ja näin yhä edes­säni
hänen suuret, pohjattomat silmän­sä,
joissa suru asuu ainiaan. Ja urheut­taan,
jonka hän yhä. koettaa säilyttää,
sanoen kerran: "Kyllähän tä.ssä hyv*n
vielä menettellst, mutta nuo. hermot pi­täisi
saada vaihdetuksi, niin paremmin
jaksaisi tätä• lopun a•l kua . .•. "
nta ehti. Valot syttyivät kaduilla. •
'Girl hiker'* ja hänen SL Bernhard-koiransa on yksi Humane 5o- ^
cietyn vuoden 1949 kalenterien, kuvista, joilla tarkoitetaan edistää
yhdistyksen työtä.
Hämärtyvässä huoneessa ero^iir enää
vain vuoteiden ääriviivat. — niiden
asukkaat viettivät hiljaista hämärätun-tia.
Hengityksensä katkaisi yaiE;-.hil-jaisuutta.
Ja pöydälläni tuoksuivat kukkaset,
tuoden tuulahduksen kesästä, joka jo
kiireisin askelin pakeni, ja ystävistä, jot­ka
kukkaistervehdyksin ovat minua
muistaneet, luoden iloa ja lohdutusta
näin hämärien sekä öiden pitkien tun­tien
jäytävään ikävään, jolloin uni ei
ota tullakseen ja yön tuulet kuiskivat
surullisia uutisia kiertäessään ympäri ta­loa,
jossa vain harvemmin ilosanoma
kasvoja kirkastaa — useammin vain
kuoleman kylmä tuuli puhaltaa lepat­tavan
elonliekin sammuksiin . . .
"Hyvää iltaa!*' Tervehdys kuuluu
suomeksi. "Täälläkö ollaan aivan pi­meässä.
Saanenko tullakaan?"
"Kyllä vain, tervetuloa! Olemme
tässä vain puhdetöissä", naurahdan.
"Paina vain sytyttimeen, tuossa oven­pielessä,
ole hyvä."
Huone tulvahtaa täpötäyteen valoa
aivan sokaisten silmät hetkeksi, mutta
samalla^ kiskaisten jokaisen mielikuvat
harhateiltä takaism todellisuuteen..
Hän istuu varoen tuolille, sytyttää
savukkeen, luvallani; varmoin sormin.
Hän imee sitä hetken kuin siitä voimaa
hakien, koputtaen tuhkan sitten pesual­taaseen
ja asettuu mukavampaan asen­toon.
"Väsähdin tuolla tullessani", hän sa­noo.
"Jouduin odottamaan, hissiä niin
kauan, mielestäni. Olinkin jo kääntyä
takaisin, vaaa sitten tuumin, että sama-pa
kai lienee, mistä ne minut korjaavat,
jos niikseeii tulee." Hän sanco tuon
kuin olisi kysymys jostain vähäpätöi­sestä
asiasta eikä siitä viimeisestä, joka
tavallisesti saa voimakkaammankin va­pisemaan.
Sitte viimcnäkeaiän on hän kovin
laihtunut, posket painuneet sisään, iho
an harmaankeltainen, silmät ovat vieraat
sitruunankeltaisine valkuaisineen. Koe­tan
salata liikutustani puhumalla jotain
kevyttä, vaan hän' näyttää arvaavan
ajatukseni ja toista laihaa jalkaa toisen
yli liikutellen sanoo: «n.
"Vielä ne nämä tolpat tänne kantoi­vat,
vaan pian se loppuu. Tulen kuiten­kin
siihen saakka, jos sallit, ja kun jou­dan
touhuiltani. - -'Minulla näet on jos­kus
kirettä. Viime yönäkin puuhasin
juhlia kuntoon — kunnes hoitajatar tuli
antaen piston käsivarteeni ja kehoittaen
pysynen hiljaa, että huoi^toverinikio
saisivat levätä. — Aamulla löytyi tove­rini
tossut tyhjästä-vuoteesta— olin kai
he järjestyshalussani sinne ' piilottanut
. . . N i i n , senlaista minä sitten teen,
tuulisi, että olen nienettän}^ järkeni. —-
Tuonne ulkopuolelle tämän talon ei ole
enää mitään asiaa. S^ on kuin elokuva,
jonka joskus olen nähnyt — kauan sit­te,
ilman todellisuutta. 'Muistelen jos­kus
minulla olleen vaimon ja pK)jan,
ja muitakin omaisia, vaan sekin on ajoit­tain
epävarmaa. Todellisuus pilkistää
vain joskus esiin, kuten nytkin tavates­sani
sinut, vafthan tultavan. Keräilen
nämä tällaiset hetket muistoihini kuk­kakimpuksi,
jota sitten erittelen yksin
ollessani. Niin, pianhan ne loppuu kaik­ki
— muistotkin. Minä poistun syksyä
mukana, huomaathan, että se jo kiireh­tää!
'Ei, älä ole mielipahoin, ei se kan­nata.
Me synnymme tänne elääksemme
vain hetken. Kuvittelemme tekevämme
arvokkaankin päivätyön! Mitenkähän
lienee — en kai sitä minäkään ole ke-rennyt
mihinkään hyvään . . . No, jos­pa
lähden etsimään parempia istuinpaik­koja,
en pidä nä'n kovista, suothan an­teeksi."
Hän nousee, tukien itseään seinästä.
Kääntyy vielä vaivaloisesti ovella, nos­taen
kättään. "Kiitos kaikesta, "näistä­kin!
Hän näyttää paria kukkasta^ jot­ka-
hänelle-annoin omasta kukkanmsau-destani.
Seisten hetken paikoillaan, kat­seen
tähdätessä kauas, leviää hymy kuih­tuneille
kasvoilleen. Nostaen kukat vas­ten
kasvojaan, näyttää, .kuin olisi hän
kiirehtinyt mbtojensa kätköistä etsi­mään
jotain, joka tahtoi häneltä paeta.
Hän on unohtanut, että meitä, toisia on­kaan.
Hymynsä on oudon sisäänpäin
kääntynyttä, ikäänikuin. si&en kätkey­tyisi
suuri sälabuus, jota hän nyt juuri
hellien muistelee.
Silmäni ' hämärtyvät esiinpistavistä
kyynelistä ja vierustoverini nyyhkyttää
ääneen-. Olimme kaikin täällä tnttistu-nect
hänen surulliseen tarinaansa. Ja
ainoa, niitä hänen hyväkseen voimme
tehdä, on toivomus että kärsim3Hcsensä
pian loppuisivat. \
Mieleni on raskas, vaan silti en mil­lään
antaisi pois noita pieniä, vierailu-hetkiä,
jotka eivät mitenkään pahenna,
kuten hoitajat pelkäävät, päinvastoin!
Niistä tulee vaio huomaamaan oman
taakan kevcämmäksi, koska se kaikessa
tapauksessa on pienempi, kuin tämän
äskeisenkin, jorAca elämänlanka pian
on katkeava, juuri michuusiässä ennen
aikojaan.
Yö oli levoton. Tuuli ulvoi ja. valitti
nurkissa. Autojen surina joskus kuuhii
jAtkuu ©e 1 t»emännellAtolita abmSlM