Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 10, 1941

              Sivu 4
LAU.\NTAINA, TOUKOKUUN 10 PÄIVÄNÄ 1941
KUN Tuomaalat jättivät jälkeen­sä
Ontarion kaivosalueet ja
suuntasivat matkansa British Colum-biaan
homestead farmille, tunsivat he
samaa rajatonta innostusta elämään
kuin mitä olivat tunteneet ensim­mäistä
pikkukotiaan rakentaessaan
avioliittonsa jälkeen. Tulevaisuus­suunnitelmia
olivat ajatukset taaskin.
Vapaalle tuntui nyt kaikki; Ei ollut
n3^ kaivoksien tummat aukot isää
odottamassa, eikä äidin tarvinnut pe-^
loUa jai jännityksellä odottaa jokai­sen
päivän loppua. Nyt oli turvalli­nen
elämä heidän edessään. Vapaa^
onnellinen eläiiiä:i<>mallar pikku maa­palstalla!
Jos onkin: köyhää ja. puutteellrsta
alku, niinhän se aina ty<aäis€fiä on,
vaikka hän liikkaisi missä. Omalla
maallaan saa silti työskennellä omal­la
ajallaan. Yhdessä äiti ja isä^ ja
lapset siinä jnnpärillä. Mikä on sen
ihanampaa, vaikka syömistä olisikin
niukemmaltL
Ja kun lapset kasvavat, niin he
1776. Orjuutta vastustava liike, joka
päätt\n - äi^lHssotaany tuotiin selvä­nä
esille tarkoitusta varten peruste­tuissa
uusissa magazineissa. Kielto-lakikysymystä
selitettiin raittiutta
ajavissa- magazineiss£t toistasataa
vuotta, kunnes se kansan päätöksel­lä
hyväksyttiin ja astui voimaan
1920. Sen kokeilua kesti 14 vuotta,
Amerikan ensimmäisen magazinen
elämäkorta on lyhyt. Muutamia
kuukausia ennen sen ilmestymistä;
oli Benjamin Franklin uskonut suun^
nitelmansa alkaa julkaista samanlais*
ta aikakausjulkaisua kuin ilmestyi
Englannissa^ toimittajalle, jonka piti
tulla Franklinin mi^aÄincn toimitta­jaksi.
Tämä John Wetobe ilmaisi
suunnitelman, kilpailevalle kirjapai-najalle,
luultavasti toivolla saada si­ten
palkkansa kohoamaan. Tämä
toinen kirjapainaja,. Andrew Brad­ford,
ryhtyi viipymättä toimiin saada
samansuuntainen julkaisu markki­noille
ennen Franklinin julkaisua. Si­ten
syntyi kiivas kilpailu kahden kir-japainajan
välillä. Franklin jäi hä­viölle
tuossa kilpailussa. Bradfordin
julkaisu, ".\merican Magazine or A
Monthly View of the Political State
of the British Colbnies", ilmestyi hel­mikuun
13- p. Kolme päivää myö­hemmin,
ilmestyi Frankilihin'magazi­ne,
"The General Magazine for ali
the British Plantations in .\merica".
Brandfordin julkaisua ilmest)p[ aino­astaan
kolmev numeroa,! Franklinin
kuusi.
Arvostellen nykyajan 'magazinieri
toimitustavan mukaan^^ «i kummalla­kaan
ollut huomattavaa meirkitys^i
Bradfoirdin julkaisussa oli kirjoituk­sia
Pennsylvanian, New Yorkini New
Jerseyn ja Marylandin lainlaatija-kuntien
istunnoista ja keskusteluista,
vieden enemmän kuin puolet tilasta.
Muita kirjoituksia oli Pennsylvanian
historia jä kaksinpuhelu paasivalläh
konnamaisuuksista, selostusta rtä\'al-lan
sodasta, kirjoitus rahasta ja mie-teorologiasta,
Franklinin julkaisu oli melkein yh­tä
tylsä* Kuudessa numerossa piti
olla saarnoja, käännöksiä ovidiukses-ta,
erään papin toimista uskonnollisen
hengen uudelleenherättämiseksi, ar­vostelua
. Englannin parlamentin päa-*
toksista. Myöskin oli otteita Ameri­kan
sanomalehtien lausunnoista ja^
runoiluyrityksistä; Kummallakaan^
julkaisulla ei- enää ole muuta kuin^
historiallinen raeiidtysi Mutta, ne
. ovat alku sen ajan julkaisuine: — F.
Kirj. DELLA M.
auttavat. Molemmat pojat kun eh­tivät
isän avuksi pelloille ja tyttö äi­din
avuksi keittiöön, niin silloin ei
hätää! Ja entä se. neljäs, joka vasta
äskettäin ilmoitti aikomuksestaan
tulla myös maailmaan? Liekö se
poika vai tyttö? Mutta oli kumpi
vain. kyllä hänellekin paikka on odot­tamassa
uudessa kodissa. Vanhaan
häntä ei olisi ilolla ottanut. Siellä
tuskin riitti leipää entisinefcään. Mut­ta
tulkoon vaan nyt, ja tervetuloa!
Tulkoon ja nauttikoon suuren luon­non
vapaudessa heidän toisten kans­sa.
Tulkoon- hänkin kuulemaan lin­tujen
laulua ja keyätpurojen solinaa,
jä työntämään kätensä maaemon
tuoksuavaan, elämää antavaan- po­lveen.
Laura Tuomaalaa smiret, tummat
silmät loistivat sisäisestä onnesta; ja
hänen laihat, kalpeat kasvonsa sai­vat
nuörmiden- punaa ja pehmeyttä
takaisin: Ja Jaakko Tuomaala, hän­tä
katseflessaan, tunsi elämän taak­kansa
keventyvän yhä.
Metsä ja viidakko peitti maan. Ja
maa oli kivistä. Mutta sittenkin
Tuomaala, pettymykseätään huoli­matta,
oli tyytyväinen muutokseen.
Olipa työ täällä vaikka kuinka kovaa,
oli se sittenkin parempaa kuin kaivos-työ.
Nyt uskalsi katsoa vuosia
eteenpäin ja näki aina- parempaa.
!Mutta kaivostyöläisenä ollessaan hän
ei uskaltanut, elää ajatuksissaan muu­ta
kuin yhden päivän kerrallaan.
Mistä tiesi aamulla, josko illalla enää
palajaa perhc?nsä luo? Mistä tiesi,.
"riittikö hänellä työ edes huomiseen?
Jos ei, niin mihin mennä ja mitä syö­dä?
Sellaista se elämä oli. Nyt on var­maa,
jos niukkaa. Nyt saa levähtää
kun väsyy^ ja alkaa taas kun on vir­kistynyt.
Nyt ei viedä kattoa pään
päältä.
''Laura', hän. sanoi,''muistatko si­tä
mö!<kiä, jonka rakensimme siellä
kotimaassa? Muistatko sitä pientä
peltotilkkua, jonka aioimme omak­semme?"
"Muistan", vastasi vaumo pehmeäl­lä
äänellä "Olen sitä ikävöinyt kaik­ki
nämä N^uodet» Olen katunut että
ollenkaan lähdimme tämän maan on­nea
tavoittelemaan Mutta nyt ^..
nyt olen- tyytyväinen, Jaakko. On
kuin- vihdoinkin olisimme päässeet
kotiin takaisin."
Kolme mailia metsäistä seuttia e-rotti
heidän farmin asemalta ja pikku
kauppalast». Heti» alussa oli hakat­tava
tie metsän lävitse, että ^ i he^
voset vetämään läutak^örmat uuden
kodin paikalle. Naapuri, joka kuor­mat
hevosillaan toi, kertoi miten on
lu\'assa saada hy\'ät tiet tällekin ym­päristölle;
mitenkä aliieen eteläosas­sa
niitä on jo ryhdytty rakentamaan.
Kunhan vaan tulisi useampi uusi
'homsteettari- niin pian niitä tänne^
kin saisi!
"R-un me ehdimme saada pellot
kasvamaan; niin tietkin on jo olemas­sa.
Ei sitten olekaan vaikeata kuljet­taa
maantuotteita mwtäväk5». He­ssen
ostamme heti kun N-oimme',
puheli Tuomaala vaimolleen tyyty­väisesti.
"Muttav kaipa siihen kuluu aikaa",
arveli vaimo: "Ystäx-ärarac siellä
idässä ls»Titsevat lainarahat takaisin
mafadollisiramatr pian, -ja^ tähän kaik­keen;
JkuUiuenenmiän koin ^mi^^
sin i:u\*itclla! Nuo laudat makfion-at
niin hirvittävän paljon."
Tuomaala naurahti hyväntahtoi­sesti.
"Kyllä meillä ef'senttiäkään
ole jälellä kun saamme Ulon ja.muut
tarpeet,'mutta — mitäpä siitä! Kyl­lä
tässä pian selvitään, kun vaan
päästään ensin.alkuun."
Kauan ei siinä viivyttykään kun
koti oli rakenneltu- Kolme miestä
näapurifarmeilta tuli Tuomaalahan
auttamaan — aivan noin vaih^^vvä«,st-.- ,
tä tahdosta. Eikä niuuta maksusppi-,
musta ollut kuin ymmärrys, että Tuo­maala
vuorostaan auttaa heitä kun
apua tarvitaan.
Sitten^ alkoi kiireellinen maanrai­vaus.
Oli saatava perunamaa ja pie­ni
juurikasvimaa välttämättä, jä oli­sihan
se hyvä jos saisi heinämaatakin,
jo jonkun verran, Sfcysyllä on ostet­tava
lehmä, oikein lypsylehmä.
Päivät kuluivat nopeasti. Äiti
järjesteH kotia, korjaili vaatteita ja
keitteli ruokaa, isän ahertaessa ul­kona.
Pojat, Jakki ja Heikki, kulki­vat
koulua ja heidän päivät menivät
siinä. Pikku-Helmi hyppelehti siel­lä
täällä pihalla ja tuvassa hänen kul­tainen
kiharatukka kimallellen aurin­gossa.
"Sinä tyttöseni et kauan saa nofn
vapaasti juoksennella", ajatteli äiti
hymyillen. "Pian sinulle tulee hoi­dokki
ja silloin sinun on oltava niin
huolellinen kuin neljä vuottasi myön-
^ tääl"
Ja äiti odottikin hartaasti aikaa,
jolloin olisi jälleen vahvassa voinnis­sa.
Hän tahtoi päästä pellolle työ­hön-,
maata muokkaamaan. Miten
suloiselta se tuntuukaan ottaa taas
kiinni kuokkaan! Aivan kuin ennen
nuorena siellä kotimaassa.
Kesän loppupuolella sitten noudet-tiinkin
kylältä hoitaja äidille. Isä
käski pojat pellolle töihin, mutta Hel­mi
sai jäädä pihaan leikkimään. Ei­kä
ollutkaan kulunut montaa tuntia
kun kuului lapsen itkua pihaan.
Helmi juoksi pelästyneenä tupaan.
Ja, hän näk-t isänsä tulevan toisesta-huoneesta
käsivaireliaan tMo' itkevä-käärö.
"Sait pikk-u siskon, Hdmi", sanoi
isä.
"Sehän- on 'baby'," sanoi- Helmi,
silmät pyöreinä.
"Niin;^ 'baby', ja samalla sinun pik--
. ku sisko:"
ftelmi tjTskähti itkemään. »Ei
otefä sitä, isä! Ei ot^v sitä', kerta-minä
oleff rteidSnPbaby*. Aötta! se
takaisin tilolletädille^isff!"
Eivät he huomanneet ovella ute­liasta
tiedusteKjaa. Eikä se Siina vii­pynytkään
kuin lyhyen hetken, vain
sen verran että kuuli isän sanovan
'sisko'. Sitten se Kiiti kuin tuuliais-pää
pellon toiseefn laitaan.
"No, mikä hätänä, Heikki? ISfitä
sinä noin —?"
"Jakki!" läähätti yhdeksän vuo­tias
Heikki, "Jakki, se on tyttö! '
Veljekset tuijottivat toisiinsa.
"Tyttökö?" kysyi sitten" vanhem­pi
veli ja kostutti kielellään huuliaan;
"Yksi tyttö talossa riittää^", sanoi
Heikki, yhä tuijottaen- toiseen;
Jakki oli jo kahdentoista^ Hän oli
x^anhin ja isokasvuinen, ja isänsä nä^
köinen. Hänen tuli muistaa kaijtki
tuo.
Hän rykäisi; kuten isä tapasi teh-
<lä,-ja sanoi painokkaasti: "Tyttökö?
NohVse on siltien tyitö.^* : .
Hän kääntyi ja alkoi hakata kir­veellä
risuja poikki.
"Mutta Jakki", huudahti Heikki,
"sen olisi pitänyt olla poika!"
"Mutta se on tyttö", murahti Jak­ki
ja hakkasi risuja nopein liikkein.
"Ei kaikki tytöt ole samanlaisia",
hän 'lisäsi sitten; ja katsahti veljeensä
ja hjnnyili lohduttavasti.
Kun he menivät äitiään katsomaan
vähän myöfteniminj hjrmyili tämä
heille ja-sänoi: "Eikö ole nyt haliskaa
kuii- meillä' on kaksi poikaa ja kaksi
tyttöä?"
Äeikkf ei vastääntit,^ töllötti vain,
möifa jakki kumaf(tti katsomaan
tä kääröä äidin vieressä. Hän
kätisoi sitä feätfi^ ja ktin hän sitten
^ S^öHstäiktuf, oli hlbieti kasvonsa kal-ventieet.
"Äiti", sanoi Mit ujosti, "se on si­ntin
näköinen vaikka se on niin pie­ni.
Mjhfeä nirrteri. siriä aniiat sille?'*
Äiti katsahti' iBäah, joka Hehnin
kanssa Msofsäitg^tf toisella pu^^
Miltta isä pudisti päältään. Hänen ei
oftut- tuffut-^rtiicieterdcään ajatella ni­meä.
"Jilihkä niinen sJriä antaisit, Jäk-kr?^'
kysyf äiti,jÄotta effrierikun J ä ^
ehti vasfatäj htitisi Heimi itkun se­kaisella
äänellä: '
" E i ainakaan minun nimeä! Äl­kää
antako sille rhinun nimeäni!''
Pojat^katsahtivat toisiinsa. "Siinä
ött sinulle tyttö", sanoi Keidäif- kat-seensa.
selvästi. Sitten he molemmat
katsoivat möittivärsti Helmiin.
"No Jakki", sanoi äiti, "onko si­nulla
niitfn ajateltuna? Ja sinulla,
Heikki?" Heikki' pudisti päätään.
Mutta Jäfeki katsoi lattiaan ja sanoi
arasti: "Minä tykkäisin jos — jos
— jos seff rtimteksi annettaisiin 'Lau­ra',
niinktiin sitiunkin, äiti."
Tuomaala' säpsähti. Kas tuota;
poikaa ktiri^hfföniaa kaikki! Mitenkä
ei tuo nyt tullut hänenkin mieleen?
Lapsi on niin äidin näköinenkin, jä
mutitenkin- onhan jo aika että äitiiiin
sa;a kaiman, kuten hän, ja täti ja se­tä
. . .
Tuomaala rykäsi ja katsahti vai­moonsa.
Tänlän silmät olivat täyn­nä
kyynelieitä jä: hän oli tarttuilut Ja­kin
käteen.
"Laura olkoöii Ainii", mutisi Tuo­maala,
"ei mikääti muu nimi sopisi-kaatf.
Efyvä pbika, Jakki, kun ajat­telit
sen. Laufä meidän pikkuinen
olKöon."^^
Lmirä öii' tyytyväineiif
^cpsi. nukkui jä? söi, nukkui ja
sÖK - Poja^ ifiriietteliVät sitä jö ensira-ntöfeeh
viiSoö^ fciiltiessa;
: " E i se-itlce^ ollenlcäant MifiähSn si-täi
vaiva^?^^ tiedusteli neim. ^
Äiti natirbi Kuvit«ttönat 'Ääir
sitä inikääii-Vaivaa-fciitt ei kerta itke:
Seh" on väin hyvä- olla:"
"Äelmi ititi aihaV kuh hän oli tuol­lainen",
htiöYnanttX Jakki.
"I^iin, Helhu oli itkuinen", myönsi
äiti^
"Vieläkin on^', huudahti Heikki.
"Vieläkin-Helmi aina itkee ja marisee
ja kiljuu j a—
"l5Jo, no, Heikki!"
"Mutta niin Helmi tekee, enkH in>-
nä tykkää sellaisesta, ja siksi minä
halusin että tämä 'baby' olisi poika-
Pojat eivät aina itke ja valita."
"En minä usko että löydät parem­paa
poikababya kuin meidän pikku-
Laura tyttö tässä", hymyili äiti.
"Sattuu—", myönsi Heikki vasta­hakoisesti
ja katsoi kulmat ryp)^
pi«iiä kasvoja. Ja niiten se niin kä­vikin,
mutta juuri silloin Launia>^'
tummat sihnänsä- ja katsoi Hciöaa