Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 22, 1949

              iii»
f. i l
; 4-:
I
1
5
mmmm.
......
: • li iii .
il J r - '
^:••:,5:;£&•r.v> •
It-iiii:
Datvson tuijotti heihin, ensin tuskal­lisin,
lasimaisin ilmein. Mutta jotain
heidän nuoressa kauneudessaan, heidän
nuoren rakkauden puhtaassa luotiamuk-sessa
muutti ilmeen hänen silmissään.
Hänen katseensa kävi pehmeäksi, sa­malla
kuitenkin epätoivoiseksi.
—Et luule että he suostuvat?" kysyi
hiin. f
. Leslie painoi poskensa Melvan hiuk­siin.
Hän katsoi lattiaan, otsansa las-koksilla,
kuin keräten ajatuksiaan käi­nkin
voimin. Siliä hetkellä hän oli hyvin
äitinsä näköinen, ja John Dä\vsoB kään-.
si kasvonsa pois päin. Kaukaa nien-neisx-
ydeslä nousi hänen eteensä vaalea,
kaunis tyttö, joka niin helposti kävi epä­varmaksi
omista mielipiteistään, jos toi-
' nen väitti niitä vastaan, Xoin hänen
valkoinen otsansa löi laskoksille. noin
liänen täytyi katsoa alas ja ajatella . : .
Leslie nöSti tumman päänsä ja katsoi
häneen, ja Da\vson pakoitti itsensä koh­taamaan
hänen katseensa.
•Katsokaahan, Pawson", sanoi nuo­rukainen
hartaana, •"minä tiedän ja tun­nen,
että on oikein meidän ^Melvan kans­sa
kuulua toisillemme. Minä en epäi­lisi
sitä missään. Mutta isäni — hän
aina saa minut epävarmaksi. Hän aina
.saa n)ihut muuttamaan ajatuksiani hä­nen
ajatustensa mukaisiksi. Niin on
ollut aina. Minä en kykene.sitä aut­tamaan.
Ja nyt — minä pelkään, Da\v-son.
'Minulla on oikeus tehdä elämiini
kanssa mitä tahdon, eikö ole?"
"Hän ajattelee sinulle jotain toista,
niinkö?" v
"Xiin; Eräs lapsuuderptoveri. Em­me
ole JEthelin kanssa koskaan mitään
sopineet."
I3a\vson pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"On parempi että odotatte", sanoi hän
A-äsyneesti ja katsoi Melvaa. "Paljon
})aren>pi että odotatte. Olette nuoria,
liian nuoria tietämään rtiita tahdotte."
Hitaasti nosti Melva päänsä. Pitää­kö
hänen sanoa isälle kuinka hyvin he
tiesivät? Pitääkö hänen sanoa että hän
on jo Leslien vaimo, nimeä ainoastaan
vailla? Pitääkö hänen pakoittaa isä
suostumaan?
"Miksi katsot minuun noin, Melva?"
l)a\vsonin äänessä oli hätääntynyt sävy.
Melva kosketti kielellään huuliaan.
Hän oH aivan kalpea.
"Isä, sinun on annettava lupa*', hän
kuiskjisi. ''Sinun on annettava se! Muu­ten
— »muuten* . . hänen rintansa
nousi ja laski kiihtyneesti ja ikäänkuin
esti hänet lopettamasta lausettaan.
'Melva Melva . . Kuin vali­tuksen
kuulivat he hänen kuiskeensa
ennenkuin hän painoi piiansa käsiinsä.
sa nmodossa, nim. timanttina ja gmliit-t
ina• \'e molenunat ovat aivan piihdas-ia
carbon-alkuainetta, mutta ovat vain
tnuodostuneet erilaisessa tilanteessa,
kuumuuteen, ilmanpaineeseen ja sensel-laiseen
nähden.
Niin, että kuolleen eli epäofgaanisen
aineen ominaisuuksista on tiede siis jo
kokQ-t>aljon selvillä, mutta vielä ei tiede
ole kyennyt ratkaisemaan kys3'mystä
vliiviiän eli orgaaniseen aineeseen näh­den.
Loppuyhteenvetona toivon, että tämä
kyhäys olisi tuonut, sen lyhyydestä ja
rajauaisuudesta huolimatta, jonkunlai-r^
en vastauksen kirjoituksen alussa ole­vaan
kysymykseen. Siis että jonkinlai­sen
sähkömagnetismi on kaikkien alku­aineiden
päätekijä, ja että alkuaineiden
atoomien erilaatuisten A-hdist.Miiisten
kautta ovat kaikki muut erilaatuiset ai­neyhdistelmät
muodostuneet, kuten maa,
vesi ilma jne. — siis tämä kokonainen
n^ailman kaikkeus, sen lukemattomine
ilmenemismuotoineen.
SIVU 4
Äänettöminä he katsoivat häneen.
•Isä", sanoi Melva vihdoin, /-miksi
sinä noin? Minä en ymmärrä. Sinä
voisit iloita, paremminkin. Emme me­ne
kauas. Rakennamme kotimme jon­nekin
näille maille. Sinä voit tulla luok­semme
aina kun A'aan tahdot. Voit vii­pyä
kanssa-mme. Me olemme_siitä pu-
'huneet Leslien kanssa. Meidän kotim­me
tulee olemaan sinun kotisi, isä."
"Xiin, ja Melvan opinnot — niitä tul­laan
jatkamaan. Hän saa paremman ti­laisuuden
opiskella sitten", lisäsi Leslie.
He odottivat. Keiti kauan ennenkuin
Da\vson liikahti. Kurt hän vihdoin suo-ristautiii
ja katsoi heihin, koetti hän
hymyillä. "Olen kovin väsynyt. -Jä-tetään<^
huomiseen. Tahdon ajatella yk-
.sinäni . . . Milloin te aijoitte r . .?"
'•Lauantaina'', .sanoi Leslie.
">auantaina! Ja nyt on torstai-ilta."
••Emme tahdo viivytellä, Dawson.'"
•Xiin. Jättäkäähän minut nyt. pu­hutaan
enemmän huomenna." ^
^^Tsä!"
"Ei nyt, Melva. Ei nyt!" ja Dawson
työnsi IMelvan hyväilevän käden pois.
Hän istui siinä vielä kun Nick tuli
tuntia myöhemmin. Xick oli pienessä
humalassa. *
''KcVs, Da\vson, toin sinullekin", ja
hän veti pullon taskustaan. "Joku pie­ni
ryyppy, ja nukkumaan. Syömään
ehdimme huorftenna. Niinhän?" Xick
kaatoi kuppiin ryypyn ja ojensa sen hä­nelle.
*''Ot^han tämä, vanha veikko."
Davvson tyhjensi kupin nopeasti.
"Kiitos. Se olikin tarpeen. Tässä pi­täisi
jaksaa ajatella, Nick. He tahto­vat
avioliittoon. Aivan heti.''
'•Arvasin!" ja Nick naurahti, ilotto-masti.
"Arvasin. Heidän rakkautensa
on sitä loistavaa lajia. Sen näkee ja'
Luntee jo kauas . . . No, mitä aiot aja­tella?"
"En tiedä. Mutta minun täytyy
suostua. Nick.''
Laiva tuli lauantaina kaupungista
päin juuri kun nuori pari valkoisella
aluksellaan jätti laiturin taakseen. • Jps
he olisivat katsoneet ylös laivan yläkan­nelle,
olisivat he nähneet miehen kuihar-tuneena
kaidepuun ylitse ja huitovan
heille käsiään,' Mutta he eivät katso­neet.
He katsoivat vain toisiaan.
VIII
Dawson ja Nick seisoivat laiturin lai­dassa,
äänettöminä katsellen merelle jos­sa
.valkoinien alus yhä eteni. Pian se
kääntyisi niemen ympäri pois näkyvistä.
Heidän takanaan kulki ihmisiä, toi­set
laiturin päähän päin, jossa höyry­laivasta
purettiin tavaraa, toiset kiireh­tien
maalle päin. Aurinko paistoi kirk­kaasti
ja meireltä puhalsi kj^lmä ^tuulen
viima. Lunta oli varjopaikoissa kinok­sittain,
mutta minne' sopi ffurinko ja
tuuli, siellä maa näkyi tummana. Joku­nen
viikko vielä ja sitten alkaisi\-^ ke­vään
merkit puhkeilla mäkirinteissä.
Dawson nosti takinkaulustaansa pys­tyyn
jä kääntyi. Alusta ei enää näky­nyt.
Ja hänen oli k\-lmä.
"Lähden tästä paattiini", sanoi hän.
Vielä kerran katsahti Nick niemeen
päin, sitten hänkin käänt\'i. "Parempi
etta minäkin tulen'', sanoi hän, katsoen
vanhemman miehen kalpeita kasvoja.
"Sinun on otettava lämriiintä sisällesi.
Dawson.-'
"Ei se taida sillä k^nmientua. Vanha
vaiva." .f*
"Kuitenkin tulen ja annan sitä si­nulle.—
Kas, kuka tuolta tulee! Suo­raan
meitä kohden. Itse isäntä Gar­field!"
Laivalta piiin hän tuli, Millie jonkun
matkaa hänen jälessään.
"Taitaapa Richard tietää jo tapah­tumat"^
sanoi Dawson hiljaa ja vaisto-
,. • • '
X.AUANTAINA, TAMMIKUUN 22^PÄIVÄNÄ, 1949
maisesti su^oristi harteitaan. "Kovin
on vihoissaan. ICoVin on!" lisäsiMn ja
katsoi kA^min katsein lähestyvää mies­tä.
Seitseniäntoista vuotta oli kulunut
siitä, kun^ he viimeksi näin silrhästä
silmään toisiaan ka*tsoivat. Seitsemän­toista
vuotta!
Garfield pj^sähtyi aivan hänen eteen­sä.
"Jaha, Dawson. Taas tavataan.
Tahdon puhua kanssasi kahdenkesken.
Heti!" Se oli - kuin komento ylhäältä
päin jä sitä. tuli totella.
".\lä vain puhua, Garfield. Nick kyl­lä
astuu askeleen pari etäämmäksi", vas­tasi
Dawson laimeasti. Olisi luullut
häntä kokonaan välinpitämättömäksi jos
ei olisi nähnj^t hänen silmiensä jäistä
ilmettä,
''^i sovi tässä . . ."
''Sopii kyllä. Sen verran kun meillä
sanomista toisillemme on. Tämä sopif
mainiosti." ,
"Da\vs®n." Nimi tuli hänen ham­paittensa
välistä. Viha vääristi hänen
huulensa ja löi verettömäksi hänen kas­vonsa.
Hän olisi lyönyt tuota laihaa,
luisevaa pitkää miestä jos he olisivat
olleet kahden. Hän olisi potkinut hän­tä.
Hän olisi iskenyt ja iskenyt!
Xick lähti hitaasti astelemaan laival-^
le päin. jonkun matkan päässä hän
pj^sähtyi ja nojasi kaidepuuhun. Sy-t3'
ttyään tupaka» hän oli seuraavinaan
ohikulkevia ihmisiä ja tayarakärryjä.
"Kuulehan Garfield, vihasi ei vie si­nua
minnekään", sanoi Dawson. "Asia
on tapahtunut, kuten arvaan Millien
sinulle ilmoittaneen. Sinun poikasi ja
iminun tyttöni ovat mies ja yaimo. Huo­menillalla
he palaar\'^at tänne. Sitten
voit onnitella heitä."
"Ja sinä tulet näkemään miten n"iinä
onnittelen sinun tyttäresi kaltaista ros­kaa!
Sinä tulet näkemään sen! Mak­sat
kalliisti kieryytesi, John Däwson.
Vai luulet peittäväsi alhaiset tekosi mi­nun
perheeni kunnialla. Älä usko että
niin käy. Älä usko että minun sukuu­ni
sekaantuu ialhainen intiaaniveri. Se
kuulukoon sinun moisille."
"Kieryyteni?" Davvsoniri ^äni pehme­ni
taas. "Ettäko minä olisin Melyal-leni
tällaisen kohtalon^suunnitellut? Gar­field,
sinä olet kurja, keltainen rgiukka!
Et ole muuttunut vähänkään viimeisessä
seitsemässätoista vuodessa." Hän lii­kahti
lähemmäksi Garfieldiä. "Kieryys
on ginun lahjasi, ei miilun^ sinä keltainen
koira! — No, lyötkö?"
Nick suoristautui ja heitti vasta sy­tytetyn
savukkeensa pois. Garfield oli
voimissaan oleva, »roteva mies. Dawsbn
oli huonossa terveydessä ollut jo pitem­män
aikaa. Hänen iskussa ei olisi sitä
voimaa jota tiion tosien- iskussa voisi
olla. Mutta selvästi näki Niek, että
Dawson oli valmis kokemaan sen.
Garfield perääntyi askeleen. ''Ei sovi
tässä, ihmisten nähden", sanoitan vil­kaisten
ympärilleen. "He kaikki tunte­vat
minut." ^
Dawsonilta karkasi halveksiva nau­rahdus.
'Tule hotellihuoneeseen, missä olem­us
kahden. Tule jos uskallat."
"Sinä tiedät että minä en pelkää", sa­noi
Davvson rauhallisesti ja kaivoi piip­punsa
taskustaan. Ja Nick nojautui ta­kaisin
entiseen asentoonsa ja sytytti
toisen savukkeen.
"Minä en hyväksy tätä avioliittoa.
Dawson. Minä kerron Leslille kaikki.
Hän ei kärsi mtiaaniverta perheessäm­me
enempää kuin minäkään. Hän tulee
inhoamaan vaimoaan. Avioliitosta tulee
pian l«ppu.'' Ja liyt Garfield naurahti.
"Leslie", sanoi r)awsOn hillitysti, "ei
ole huonompia -nuoria miehiä. Minä
luulen että hän ennemmin kestäisi se-kaverisyyden
kuin rikoksellisuuden, pel­kuruuden,
ja koiramaisen epärehelHsy\^
den perheessään. Annat hänen elää
omaa elämäänsä, pois sinun luotasi, nijn
hänestä voi tulla kunnon mies^ Gar­field,"
•
"Turha haaskata aikaani sinun taus.
Sasi", j& Garifield KääQtyi.
''Niin — Mplie sinua" odottelee tuot
la. Hänellä on vielä se vanha tapä"
ja Dawson puhalsi paksun sauhun.
Mahtavan näköisenä lähti Garfielj
astumaan maalle päin, missä todellakin
Millie seisoi, odotellen. Kunnioitta­vasti
nyökkäilivät vastaantulijat hänel­le.
Hän oli niin ilmeisesti 'rahamies'
Hänen käytöksensä ja iiän^n vaatetit
sensa todisti sen,.jos ei sitännuuten olia
tiedetty. Ja rahamiiehillä on kum malli,
nen ote köyhän joukon yli. .\listu6
joukko kunhipittaa häntä.
Se antaa hänelle nostavaa varmuiit
ta, se kunnioitus. Garfield riemuitsi sii
tä, sil|ä hän tiesi sitä tarvitsevansa,
niin paljon unohdettavaa , . . tämä-täl­lainen
kunnioittavan huomion kohteena
oleminen ikäänkuin" pyyhkäisi hänen
entisyytensä pois ja jätti jälelle
tämän uuden rriiehen, jolla pii valta'ioh-
, taa työtätekeviä joukkoja- Kaupurigij
sa ollessaan hän ei tuntenut suuruiittaaa
Siellä hän joutui tekemisiin paljon suu-]
rernpien miesten kanssa. Mutta täällä
rannikolla, täällä ei ollut suurempia.
Täällä* oli vain työntekijöitä.
Hän pysähtyi viereen.
'Levitä sellaista ajatusta, että Leslii
teki erehdyksen, että on mahdotont
kouluja käyneen miehen viihtyä pitepi-pää
aikaa sellaisen sivistystä vailla o!^
van-tytön kanss_a. Ynlmärräthän?"^
"Ymmärrän", ja Millie hymyili.
"Tapaan sinua joskus myöhemmin
ja Garfield jatkoi matkaansa.
Millie pH niin syvästi sekaantilnul
hänen elämänsä vuosia sitten, että cl!!,
turhaa yrittää häntä siitä poistaa. Sei
vempi oli pitää hänet mukanaan, tavall.
tai toisella. Mikä onni että läpsii
elänyt. Jos se olisi kasvanut aikuisel
si . . . Mutta vaikka se ei elänyt,
sittenkin varmernpaa pitää Millie ystä
vänä. Vain he kahden — ja John Daw
son — tiesivät asiasta. Miksi pitil
Davvsonin pll^ paikalla tuona yönä ki
Millie sair^ui ja syniiytti lapsen ei
nen aikaa? Mutta jonkun puoleen
nen olisi kuitenkin ollut käännytti
apua, saamaan, ja parempihan oli eti
viereisessä huoneessa pii juuri John itst
Myöhempiä tapahtimiia ajatellien,
oli mainip sattuma. John Davvson
ainoa joka tiesi hänen suurimmat
koksensa. ja kun häntä ei enää oi
olemassa, ei kukaan tiedä kaikkea. Ka
an ei sitä aikaa tarvitse (odottaa, hä
ulkonäöstään päättäen. John Davvsoi
on sairas mies . . .
Garfieldin päässä kierteli suunnit
mä, kun hän asteli pitkin kylän kat
hotelliin päin. Pääpiirteehä siinä
se, että LeSlie.n on oltava hänen kan.'
saan mahdollisimman paljon.
Huoneessaan hän aukaisi whiskej
pullon ja asettautui pitkäkseen \TI£
teelle, pullo ja ryyppylasi vierellään pif
neliä pöydällä. Häii saapunut lii
myöhään estämään vihkimistä, ^fut
hänellä oli paljon aikaa saada Jo
Dawsöhin tytär kärsimään, ja häne
käijttaan John Dawsöh itse kärsimai
vielä sitäkin enemmän.
[. joka
huntei
[n sop
ivan
oitan -
sen
laannu
iLiudenf
•Kys^
niinu
jlla oi
teh ku
totin
^kki, jc
|n — S6
väärf
|"Mist,
•"Se o
inoimn
kävi
1. ja m
U erää:
scilen
tukut te
[itä irti
-Jatka
|"Hän
inssa t.
paljon
Davvson jä Nick kulkivat samafe
suunnalle pian hänen jälessään. Heidit
aluksensa olivat köytettynä pienen
mäs§ä laiturissa lähellä hotellia,
olivat vaiteliaita, imolemmat omissa aji
luksissaan. Vasta perillä Nick katl
äänettömyyden. '
"Tule tänne minun hyttiini, Dawson|
hän sanoi.
"Eipä tässä taida oma seura huv
taa. tulen mielelläni^ Nick."
"Täytyyl^än meidän ryypätä nuo
parin onneksi, siitäpä me muutakaan?
''Niin. Mitäpä me muutakaan.".
Dawspn katseli^ nahkoja.' Puoli
tusinaa oli tuoreita, vasta nylettyjä,]"
ka olivat olleet pyydyksissä poisli
päivänä; He- olivat 'ne laittaneet
Iille kui
jnä.
r O l i . N im
luisessa
r X i i n .
Jskeytti
jppeihin
helke
hän t
?lvalle
lä uude,
^"s hanti:
'Jos m
|eh-an k
"• puhe
|- -Mutt
|kä olisi ;
(xick ka
'taan _va
|--^Ks-. h
sana
lion. Da
TTotta.
plhsuus c
näet
Joria,
ii^^n luot
vaikka
(nkin. Xi(
'"Eihän s