1955-11-26-04 |
Previous | 4 of 48 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
ja mitä enenunän hän soitti, sitä enemmän
sävel muuttui kirkkaammaksi, kutsuvaksi,
loistavaksi innostavaksi marssiksi,
elämän ja vapauden h>Tnniksi
Puolan tulevaisuuden mahtavaksi balladiksi.
Lopetettuansa soiton hän kaatui pianon
päälle, mutta hänen ystävänsä nostivat
hänet ylös —- nostivat kätensä
valantekoon ja yhtaikaa kajahti kaikista
suista: ''Puolaan, Puolaan".
Ollessaan Puolassa erään ystävänsä
maatilalla Chopin istui ja 'haaveili pianon
ääressä sillä aikaa, kun hänen ystävänsä
toisten puolalaisten kanssa
keskusteli Puolan vapauttamisesta tsaa-rivallan
ikeestä. Äkkiä kuului laukaus
ulkona ja kun katsottiin akkunasta
nähtiin parikymmentä kasakkaa ajavan
pihaan venäläisen upseerin johtamana.
Aseisiin tarttumiseen ei ollut aikaa., sillä
samassa ryntäsi sisälle kymmenkunta
kasakkaa sapelit paljaina ja kiväärit
ampumavalmiina. Etummaisena tuli
upseeri karjaisten: — "Olette^^^vankeja
lurjukset. Lopultakin saimme teidät
kiinni kirotut salaliittolaiset." Samassa
kajahti yksinäinen sävel, se. muodostui
Donin sävelmäksi. Upseeri katsahti
ympärilleen. Kuka soitti.
Pianon vieressä istui kalpea kasvoinen
nuori mies ja soitti, soitti kuin ei
mitään olisi tapahtunut, soitti mistään
välittämättä. Vähitellen soitto sai lennokkuutta.
Surullinen kasakkalaulu
•kiiri läpi huoneen. Se kertoi äidistä
joka itki kaatunutta poikaansa. Kevyinä
kuin höyhenet säveleet kohosivat,
soitin itki ja valitti mestarin kädessä
. . . sillä soitto oli mestarin soittoa.
Kasakat katselivat ihmetellen toisiinsa.
Upseeri istui ja katsoi'soittajaan
ihmeissääri. Soiton jatkuessa kasakat
tulivat aina hiljaisemmiksi, antoivat
aseittensa vaipua alas. Soitto jatkui
välillä valittaen, välillä iloisemmin,
vaihtuen asteittain aina kirkkaammaksi
ja iloisemmaksi. Ja kun tulinen tanssin
sävel äkkiä kaikui soittimesta, pani eräs
kasakka aseensa syrjään, hyppäsi lattialle
ja alkoi tanssia tyylikästä '"ri-patskaa".
Tanssi tuli yhä tulisemmaksi. Se
muuttui kahden tanssiksi. Toinen kasakka
hyppäsi lattialle. Ja kuin komennuksesta
kaikki kasakat heittivät
aseet luotansa ja alkoivat hypellä. Viimeisenä
heitti aseensa pois upseeri ja
alkoi johtaa tanssia. Ei kukaan huomannut
miten puolalaiset miehet hiipivät
ulos.
Tanssi muuttui yhä kiivaammaksi.
Kasakat hyppelivät yhä huimemmassa
tahdissa, 'huusivat ja lauloivat.
Silloin kajahti laukaus, vielä toinen
ja kokonainen sarja. Upseeri tarttui
rintaansa ja kaatui raskaasti lattialle,
kapea verivirta juoksi pitkin asepukua.
Tanssi loppui äkkiä. Kuulat vinkuivat
ja kasakat viruivat hengetönnä lattialla.
Silloin soittimen ääressä istuva mies
lakkasi soittamasta tanssia ja hitaana,
mahtavana kasvoi esiin se hymni, joka
oli saanut muodon Stuttgartissa. Jälleen
kiirivät hymnin mahtavat säveleet
täyttäen koko salin, missä äsken tanssittiin.
Jälleen kaikui komea voiton
fanfaari, hymnin kaiken voittavien säveleiden
lomassa. Hymnin, joka tulkitsi
rakkautta isänmaahan ja uskoa Puolan
vapautukseen. Kun hän lopetti miehet
syleilivät häntä. Chopur katsoi ympärillään
viruvia ruumiita. Vksi eli vielä,
se oli upseeri. Upseeri kohottautui ja
k \ ^ v i : '"^litä te äsken soititte? Xi.in
ihmeellistä en ole kuullut eläessäni.''
Chopin vastasi siihen: "Se oli laulu
Puolan vapaudesta. Se oli kehoitus
meille kaikille astua kuolemaan maamme
ja vapautemme puolesta."
Upseeri nyökkäsi, sanoen: ' X i i n minäkin
tekisin — ios kuuluisin tänne.''
AINO RAAPPANA
Elämän pyörteissä
eU —
LAULU PYSYVÄLLE RAKKAUDEIliE
(Jatkoa)
f^ARIN lakatessa itkemästä ja siirtyessä
lapsensa vasun viereen lavitsalle
istumaan, nosti Ilmari päänsä
pystyyn ja alkoi vuorostaan puhua:
— Tiedän, että olen rikkonut julmasti
ihmisten laatimia lakeja vastaan,
ja sinua vastaan vielä enemmän. Mutta
minä tahdoin omistaa sinut kokonaan,
halukin aina, koko meidän tuttavuutemme
ajan, että kuulut vaan minulle, etkä
kenellekään muille. Tietäen entuudes-tani,
ettet luovu puhtaista periaatteistasi
rakastatpa miten paljon tahansa,
paljon ja hartaasti, niin puhtaana halusit
pysyä vihkipallille asti . . . Siksipä
sen nyt tunnustan, etten sallinut sinun
menevän toisen omaksi minun saamatta
omistaa sinut ennen sitä. Puhuttiinhan
sinun pian kihlautuvan erään kauppiaan
pojan kanssa — en muista hänen nimeään.
— Järjestelmällisesti minä sinut
viettelin ja sitten, kun korviini kantautui
tieto tilastasi, riemuitsin siitä
koko sydämestäni. — Älä katso minua
noin, kuin järkensä menettänyttä. IVIinä
riemuitsin todella. Elin jonkun aikaa
kuin unimaailmassa. Olimme naimisissa
ja meille odotettiin esikoista . . . Ja
niinhän se on, että ne jotka todella toisiansa
rakastavat, saavat olla toistensa
omana, lainkirjaimista välittämättä.
Suurempi rikos toki lienee se, jos antaa
vihkiä itsensä naiseen ilman rakkautta,
tahi nainen mieheen — muista se. —
Näin on äitinikin sanonut . . .
— Mitä sinä sanot? Äitisikö olisi
sitä mieltä, että ihmiset jotka rakastavat,
kuuluvat toisillensa ilman muuta ja
vaikkapa ilman vihkimistä. Eivätkö
juuri vanhempasi järjestäneet sinun
avioliittosi Anna Liisan kanssa, kuten
itse olet kertonut?
— Ei äiti. Isä on laki meillä jota on
jokaisen noudatettava, muuten ei hyvä
seuraa. Isähän öli niin tarkoin järjestänyt
asiat, että kun puhemies tuli taloon
ilmoitettiin minulle mille asialle
nyt oli lähdettävä ja eipä sitä parissa-kymmenissä
olevalla pojalla, joka oli
aina oppinut tottelemaan omaa isäänsä,
ollut rohkeutta vastustella. Kaikkihan
kävi niin äkkiä, ettei siinä ennättänyt
paljoa miettiä lopputulosta . . .
Mutta sitten kun olivat häitä alkaneet
valmistella, kieltäydyin ankarasti
lähtemästä vihille. Voi sitä ukkosenjyrinää
ja salamain iskua, mikä siitä
seurasi — ja niin raukka olin, että taivuin,
^litä lienee äiti niihin aikoihin
ajatellut? Mutta luulen etteivät ne
häät olleet sen mieleisemmät morsiamelle
kuin sulhasellekaan, mutta raikkaasti
hän vastasi •"tahdon". Minä sen-da
musiikki tilantteiten mukaan. Etevänä
pianistina hän kykeni soittamaan
ulos kaiken sen. mitä hänen sielussaan
kulloinkin^ liikkui. Hän sai kuulijat
sijaan jotain sinnepäin mutisin . . .
Enhän minä sitä tasoittanut, että
äitimuori mitenkään hyväksyisi avioliiton
ulkopuolella olevia suhteita, vaan
hän väittää, että kahden ihmisen tulee
tuntea sitä oikeata rakkautta ennenkuin
menevät yhteen, toisessa tapauksessa
he eivät ole aviopari vaikka on vihittykin.
Anna Liisa oli alkutaipaleella mukiin
menevä toveri ja uskoinkin jo viihtyväni
siinä kylmän kalseassa elämässä
mikä välillämme vallitsi ja Väinö poika
jonkun verran lähenti Ineitä toisiiname,
mutta pian hän otti 'koko vallan pojan
yli, lellitteli ja palvoi häntä niin, että
ihan myiua äHlötti. Mutta meneppäs
ja sano jotain omia mielipiteitäsi, niin
siitäkös nousi hyrskynmyrsky. Isän
kanssa se ihminen olisi saanut yhteen
joutua — siitä olisi tullut räiskyvä pari
. . . Koetin kartella häntä ja niin olemme
vuosien mittaan loitonneet toisistamme
yhä edemmäksi ja minä olea
ryypiskellen kierrellyt maailmalla, enkä
sen sinun luonasi viettämäni yön jälkeen
ole hänen vuodettaan lämmittänyt,
sen saat uskoa. Sinä olet puolisoni, sanokoon
rnoraali mitä hyvänsä. Pyyhi
pois kyyneleesi ja koeta katsoa elämää
iloisemmin värein.. Tytöstänume kasvatetaan
siveä, äitinsä mukainen nainen.
Älä huolehdi tulevaisuudestasi. Äidillesi
olen jo antanut jonkun verran varoja
ja tarpeen mukaan saatte lisää.
'Nämä olivat kauniita sanoja ja lupauksia,
mutta viinanhimo oli jo saanut
ylivallan miehessä, josta ei ollut lupaustensa
täyttäjää. Vanhan isännän täytyi
vielä ottaa ohjakset käsiinsä talon hoidossa,
ettei ne olisi menneet aivan rem-paHleen.
Hän piti tiukalla raha-asioita,
joten pojan käsiin ei niistä liiennyt suuria
summia. Hyvin lyhyeen loppui Marin
auttaminenkin. Ne markat mitä
sattui saamaan täytyi kiidättää kapakkaan
ja niin sai mökin äiti tulla lapsineen
toimeen parhaansa mukaan. Eikä
siellä enää isä viitsinyt käydäkään, kun
ei ollut mitään viemistä.
w « *
Vuodet vierivät. Lapset kasvoivat
niinkuin ne aina kasvavat ja keski-ikäi-sistä
tuli vanhoja, niinkuin niistä kaikkina
aikoina on tapana tulla, he vähitellen
siirtyivät nuorempien tieltä —
ensin vanhuuden rauhaan ja sitten haudan
lepoon.
Hilja oli jatkuvati Ylimäen talossa.
Hän oli ahkerana tyttönä ahertanut
moninaisissa talouspuuhissa, joten sitä
oppia oli jo karttunut kokolailla enemmän
kuin monellekaan hänen ikäiselleen.
Tietopuolisia opinnolta niin ikään .
oli tullut harrastetuksi. Ilman koulunkäyntiä,
vain Väinö kirjoineen opetusvälineinä,
oli hän melko pitkälle kehittynyt.
Kun oli kirkas järki ja hyvä
lukutaito, niin mikäpä ettei oppinut,
niinkuin toisetkin lukijat.
Ja nyt oltiin jo siinä asti elämän matkalla,
että puhuttiin rippikouluun me-täisi
— ja niinkum he muka eivät n-r
osaisi^ siellä kauppias Helmisellä
teeripaikassa tasata, jos erillään oler^"
laittaisi.. . Eihän tätä olisi tuHut ^
ten näin harkituksikaan, vaan kun
kuppari Sanna täsä tuonnoin keno^
että: Niin ne Hakalan Mari ja YYjs^h^
Ihnari kerran yhdessä vaelsivat
koulutietä ja olivat katmiita \Tattoi^
lapsukaisia, joita katsellessa oikeia sy.
dän lämpeni. Marillekin toivot^'
^ kaikkea hyvää, vaiklka se hänen äitinsä
nyt on aina ollut vähän sellainen hep.
sankeikka, monen hyvä. uVIutta Man
oli lapsesta saakka toista maata, ja
aina siihen asti kun tuo kolttonen tuli
— Siellä nyt kasvaa Liisa-Stiinan mö^
kissa jo kohnas sukupolvi — yksb lal-tettuja,
'tyttö, pian vuoden vanha. Ah-taalla
siinä on elämä, eikä kuulunut
paljon lapsestaan väilittävän . . . xiijj.
hän se aina on — nainen se yksin saa
viulut maksaa. Tällaiset puheet ne sai.
vat sisukset kiehumapisteeseen, kun
aina viittailivat hänen miestään syytel-
Ien noihin kolttosiin — yksinpä isj7.
destäkin. Kukaan ei sitä ollut tullut
suoraan hänelle sanomaan, mutta mitäpä
ne muuten niistä niin merkitsevästi
aina yhdistivät, jollei siinä taka-ajatus-ta
olisi ollut. Ja vielä Sanna kehtasi
jatkoksi jutella samalla suullaan:
— Kuuluvat nyt Väinö ja Hilja rip.
pikouluun yhtäaikaa menevän . . .
-— Peijooniako se tähän Hakalan lutkan
kakaran tekoon kuuluu \'hdistää
meidän lasten koulunkäynti, oli hän sil-loin
kirpeästi vastannut ja oikein kerrankin
tuntenut mielihyvää siitä, että
nuo sanat — meidän lasten, olivat osuneet
juuri parahiksi hänen kielelleen.
Saipa Sanna viedä samaa edelleen. Sellaista
sanaa, että nyt se Ylimäen nuori
emäntä on ottanut sen Hilja tytön kuin
omakseen, vaikka siitä aina on puhuttu,
että se vieroo sitä. — Niin, kertokoon
nyt sellaistakin muutteeksi. Vaan sisin
huoli ei emännältä tälläkään lohdutuksella
loppunut . . . Parasta on, että tästä
alkaen on kaikessa varovaisempi.
Jahka nyt ovat rippikoulunsa käyneet,
niin alan toimittaa tyttöä toiseen taloon,
tuumiskeli hän. Ja niin hän jo siltä
varalta pestasi uuden palvelustytön,
Olgan, taloon.
Tuo vanhan emännän ainainen tytön
'hyysääminen se niin sapetti. Yhä hän
makiiuttaa tyttöä kamarissaan kuin
suurta sukulaista ja niinhän tuo pitää
poikaansakin siellä, jonka ei enää sovi
tulla vihityn vaimonsa luo, koska hatarassa
Hakalan mökissä kasvaa perintöprinsessa
Ylimäen taloon . . . Tällaiset
katkerat mietteet kyntivät vakojaan ylpeän
emännän sielun ristiksi. ;Mutta
poikansa kasvoi pulskaksi ja soreaksi
nuorukaiseksi kilpaa piikatytön kanssa.
Hiljan aina pursuava iloisuus ja
hopeakellon soittoa muistuttava nauru,
sekä nopsat sanasutkaukset pitivät koko
pirttikuntaa 'hyvällä tuulella, samalla
myrkyttäen emännän mieltä . . .
musiikkinsa lumoihin, olivatpa ne sitten
ylhäistä aatelistoa tai vaan tavaili-. nosta. Eihän siinä muukaan auttanut,
sia talonpoikia, musiikkia tuntevia tai kun panna eväät pussiin ja tyttö ja
Hänen päänsä retkahti alas. hän oli
kuollut.
Chopinilla oli ilmiömäinen kyky luo-tuntemattomia.
aina hänen soittonsa lumosi
kuulijat. Puolan kansa rakasti
häntä sanomattomasti ia hänen kauttaan
Puolan kansanlaulut ovat tulleet
kuuluisiksi ja tunnetuiksi ihmisten keskuudessaan
kantta ar.aailman.
rhop'nin elä!iiä ei ollut pitkä. Hän
kuoli Pariisissa lokakuun 17 pnä 1849.
Mutta hän elää kuitenkin musiikkinsa
kautta kansojen keskuudessa, kuten
•Katinka mummo ennusti.
K. J. K.
poika samaan kouluun kun samassa talossa
asuvia olivat. Kyllähän se emäntää
niin pahasti kismitti tämä yhteisen
koulumatkan teko ja laitto — eikä vain
ollut ryhtiä ennenmiin karkoittaa koko
ketaletta talosta . . . Tulikin annettua
jäädä tähän tuon poikaressukan toverina
ja alituisena palvojana olemaan ja
nyt ei voinu enää muuta kuin lyödä
konttiin leivät, juustot, voit ja makkarat,
kaksinkertaiset. Talon mainehan
siitä kärsisi, jos eri eväille heidät järjes-
Fanny Lind, Liekin monivuotinen
ja tarmokas tilausten hankkija
Vancouverissa, B. C.
Lkuanlaina^ niarraskuun 26 päivänä, 195S
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 26, 1955 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1955-11-26 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki551126 |
Description
| Title | 1955-11-26-04 |
| OCR text | ja mitä enenunän hän soitti, sitä enemmän sävel muuttui kirkkaammaksi, kutsuvaksi, loistavaksi innostavaksi marssiksi, elämän ja vapauden h>Tnniksi Puolan tulevaisuuden mahtavaksi balladiksi. Lopetettuansa soiton hän kaatui pianon päälle, mutta hänen ystävänsä nostivat hänet ylös —- nostivat kätensä valantekoon ja yhtaikaa kajahti kaikista suista: ''Puolaan, Puolaan". Ollessaan Puolassa erään ystävänsä maatilalla Chopin istui ja 'haaveili pianon ääressä sillä aikaa, kun hänen ystävänsä toisten puolalaisten kanssa keskusteli Puolan vapauttamisesta tsaa-rivallan ikeestä. Äkkiä kuului laukaus ulkona ja kun katsottiin akkunasta nähtiin parikymmentä kasakkaa ajavan pihaan venäläisen upseerin johtamana. Aseisiin tarttumiseen ei ollut aikaa., sillä samassa ryntäsi sisälle kymmenkunta kasakkaa sapelit paljaina ja kiväärit ampumavalmiina. Etummaisena tuli upseeri karjaisten: — "Olette^^^vankeja lurjukset. Lopultakin saimme teidät kiinni kirotut salaliittolaiset." Samassa kajahti yksinäinen sävel, se. muodostui Donin sävelmäksi. Upseeri katsahti ympärilleen. Kuka soitti. Pianon vieressä istui kalpea kasvoinen nuori mies ja soitti, soitti kuin ei mitään olisi tapahtunut, soitti mistään välittämättä. Vähitellen soitto sai lennokkuutta. Surullinen kasakkalaulu •kiiri läpi huoneen. Se kertoi äidistä joka itki kaatunutta poikaansa. Kevyinä kuin höyhenet säveleet kohosivat, soitin itki ja valitti mestarin kädessä . . . sillä soitto oli mestarin soittoa. Kasakat katselivat ihmetellen toisiinsa. Upseeri istui ja katsoi'soittajaan ihmeissääri. Soiton jatkuessa kasakat tulivat aina hiljaisemmiksi, antoivat aseittensa vaipua alas. Soitto jatkui välillä valittaen, välillä iloisemmin, vaihtuen asteittain aina kirkkaammaksi ja iloisemmaksi. Ja kun tulinen tanssin sävel äkkiä kaikui soittimesta, pani eräs kasakka aseensa syrjään, hyppäsi lattialle ja alkoi tanssia tyylikästä '"ri-patskaa". Tanssi tuli yhä tulisemmaksi. Se muuttui kahden tanssiksi. Toinen kasakka hyppäsi lattialle. Ja kuin komennuksesta kaikki kasakat heittivät aseet luotansa ja alkoivat hypellä. Viimeisenä heitti aseensa pois upseeri ja alkoi johtaa tanssia. Ei kukaan huomannut miten puolalaiset miehet hiipivät ulos. Tanssi muuttui yhä kiivaammaksi. Kasakat hyppelivät yhä huimemmassa tahdissa, 'huusivat ja lauloivat. Silloin kajahti laukaus, vielä toinen ja kokonainen sarja. Upseeri tarttui rintaansa ja kaatui raskaasti lattialle, kapea verivirta juoksi pitkin asepukua. Tanssi loppui äkkiä. Kuulat vinkuivat ja kasakat viruivat hengetönnä lattialla. Silloin soittimen ääressä istuva mies lakkasi soittamasta tanssia ja hitaana, mahtavana kasvoi esiin se hymni, joka oli saanut muodon Stuttgartissa. Jälleen kiirivät hymnin mahtavat säveleet täyttäen koko salin, missä äsken tanssittiin. Jälleen kaikui komea voiton fanfaari, hymnin kaiken voittavien säveleiden lomassa. Hymnin, joka tulkitsi rakkautta isänmaahan ja uskoa Puolan vapautukseen. Kun hän lopetti miehet syleilivät häntä. Chopur katsoi ympärillään viruvia ruumiita. Vksi eli vielä, se oli upseeri. Upseeri kohottautui ja k \ ^ v i : '"^litä te äsken soititte? Xi.in ihmeellistä en ole kuullut eläessäni.'' Chopin vastasi siihen: "Se oli laulu Puolan vapaudesta. Se oli kehoitus meille kaikille astua kuolemaan maamme ja vapautemme puolesta." Upseeri nyökkäsi, sanoen: ' X i i n minäkin tekisin — ios kuuluisin tänne.'' AINO RAAPPANA Elämän pyörteissä eU — LAULU PYSYVÄLLE RAKKAUDEIliE (Jatkoa) f^ARIN lakatessa itkemästä ja siirtyessä lapsensa vasun viereen lavitsalle istumaan, nosti Ilmari päänsä pystyyn ja alkoi vuorostaan puhua: — Tiedän, että olen rikkonut julmasti ihmisten laatimia lakeja vastaan, ja sinua vastaan vielä enemmän. Mutta minä tahdoin omistaa sinut kokonaan, halukin aina, koko meidän tuttavuutemme ajan, että kuulut vaan minulle, etkä kenellekään muille. Tietäen entuudes-tani, ettet luovu puhtaista periaatteistasi rakastatpa miten paljon tahansa, paljon ja hartaasti, niin puhtaana halusit pysyä vihkipallille asti . . . Siksipä sen nyt tunnustan, etten sallinut sinun menevän toisen omaksi minun saamatta omistaa sinut ennen sitä. Puhuttiinhan sinun pian kihlautuvan erään kauppiaan pojan kanssa — en muista hänen nimeään. — Järjestelmällisesti minä sinut viettelin ja sitten, kun korviini kantautui tieto tilastasi, riemuitsin siitä koko sydämestäni. — Älä katso minua noin, kuin järkensä menettänyttä. IVIinä riemuitsin todella. Elin jonkun aikaa kuin unimaailmassa. Olimme naimisissa ja meille odotettiin esikoista . . . Ja niinhän se on, että ne jotka todella toisiansa rakastavat, saavat olla toistensa omana, lainkirjaimista välittämättä. Suurempi rikos toki lienee se, jos antaa vihkiä itsensä naiseen ilman rakkautta, tahi nainen mieheen — muista se. — Näin on äitinikin sanonut . . . — Mitä sinä sanot? Äitisikö olisi sitä mieltä, että ihmiset jotka rakastavat, kuuluvat toisillensa ilman muuta ja vaikkapa ilman vihkimistä. Eivätkö juuri vanhempasi järjestäneet sinun avioliittosi Anna Liisan kanssa, kuten itse olet kertonut? — Ei äiti. Isä on laki meillä jota on jokaisen noudatettava, muuten ei hyvä seuraa. Isähän öli niin tarkoin järjestänyt asiat, että kun puhemies tuli taloon ilmoitettiin minulle mille asialle nyt oli lähdettävä ja eipä sitä parissa-kymmenissä olevalla pojalla, joka oli aina oppinut tottelemaan omaa isäänsä, ollut rohkeutta vastustella. Kaikkihan kävi niin äkkiä, ettei siinä ennättänyt paljoa miettiä lopputulosta . . . Mutta sitten kun olivat häitä alkaneet valmistella, kieltäydyin ankarasti lähtemästä vihille. Voi sitä ukkosenjyrinää ja salamain iskua, mikä siitä seurasi — ja niin raukka olin, että taivuin, ^litä lienee äiti niihin aikoihin ajatellut? Mutta luulen etteivät ne häät olleet sen mieleisemmät morsiamelle kuin sulhasellekaan, mutta raikkaasti hän vastasi •"tahdon". Minä sen-da musiikki tilantteiten mukaan. Etevänä pianistina hän kykeni soittamaan ulos kaiken sen. mitä hänen sielussaan kulloinkin^ liikkui. Hän sai kuulijat sijaan jotain sinnepäin mutisin . . . Enhän minä sitä tasoittanut, että äitimuori mitenkään hyväksyisi avioliiton ulkopuolella olevia suhteita, vaan hän väittää, että kahden ihmisen tulee tuntea sitä oikeata rakkautta ennenkuin menevät yhteen, toisessa tapauksessa he eivät ole aviopari vaikka on vihittykin. Anna Liisa oli alkutaipaleella mukiin menevä toveri ja uskoinkin jo viihtyväni siinä kylmän kalseassa elämässä mikä välillämme vallitsi ja Väinö poika jonkun verran lähenti Ineitä toisiiname, mutta pian hän otti 'koko vallan pojan yli, lellitteli ja palvoi häntä niin, että ihan myiua äHlötti. Mutta meneppäs ja sano jotain omia mielipiteitäsi, niin siitäkös nousi hyrskynmyrsky. Isän kanssa se ihminen olisi saanut yhteen joutua — siitä olisi tullut räiskyvä pari . . . Koetin kartella häntä ja niin olemme vuosien mittaan loitonneet toisistamme yhä edemmäksi ja minä olea ryypiskellen kierrellyt maailmalla, enkä sen sinun luonasi viettämäni yön jälkeen ole hänen vuodettaan lämmittänyt, sen saat uskoa. Sinä olet puolisoni, sanokoon rnoraali mitä hyvänsä. Pyyhi pois kyyneleesi ja koeta katsoa elämää iloisemmin värein.. Tytöstänume kasvatetaan siveä, äitinsä mukainen nainen. Älä huolehdi tulevaisuudestasi. Äidillesi olen jo antanut jonkun verran varoja ja tarpeen mukaan saatte lisää. 'Nämä olivat kauniita sanoja ja lupauksia, mutta viinanhimo oli jo saanut ylivallan miehessä, josta ei ollut lupaustensa täyttäjää. Vanhan isännän täytyi vielä ottaa ohjakset käsiinsä talon hoidossa, ettei ne olisi menneet aivan rem-paHleen. Hän piti tiukalla raha-asioita, joten pojan käsiin ei niistä liiennyt suuria summia. Hyvin lyhyeen loppui Marin auttaminenkin. Ne markat mitä sattui saamaan täytyi kiidättää kapakkaan ja niin sai mökin äiti tulla lapsineen toimeen parhaansa mukaan. Eikä siellä enää isä viitsinyt käydäkään, kun ei ollut mitään viemistä. w « * Vuodet vierivät. Lapset kasvoivat niinkuin ne aina kasvavat ja keski-ikäi-sistä tuli vanhoja, niinkuin niistä kaikkina aikoina on tapana tulla, he vähitellen siirtyivät nuorempien tieltä — ensin vanhuuden rauhaan ja sitten haudan lepoon. Hilja oli jatkuvati Ylimäen talossa. Hän oli ahkerana tyttönä ahertanut moninaisissa talouspuuhissa, joten sitä oppia oli jo karttunut kokolailla enemmän kuin monellekaan hänen ikäiselleen. Tietopuolisia opinnolta niin ikään . oli tullut harrastetuksi. Ilman koulunkäyntiä, vain Väinö kirjoineen opetusvälineinä, oli hän melko pitkälle kehittynyt. Kun oli kirkas järki ja hyvä lukutaito, niin mikäpä ettei oppinut, niinkuin toisetkin lukijat. Ja nyt oltiin jo siinä asti elämän matkalla, että puhuttiin rippikouluun me-täisi — ja niinkum he muka eivät n-r osaisi^ siellä kauppias Helmisellä teeripaikassa tasata, jos erillään oler^" laittaisi.. . Eihän tätä olisi tuHut ^ ten näin harkituksikaan, vaan kun kuppari Sanna täsä tuonnoin keno^ että: Niin ne Hakalan Mari ja YYjs^h^ Ihnari kerran yhdessä vaelsivat koulutietä ja olivat katmiita \Tattoi^ lapsukaisia, joita katsellessa oikeia sy. dän lämpeni. Marillekin toivot^' ^ kaikkea hyvää, vaiklka se hänen äitinsä nyt on aina ollut vähän sellainen hep. sankeikka, monen hyvä. uVIutta Man oli lapsesta saakka toista maata, ja aina siihen asti kun tuo kolttonen tuli — Siellä nyt kasvaa Liisa-Stiinan mö^ kissa jo kohnas sukupolvi — yksb lal-tettuja, 'tyttö, pian vuoden vanha. Ah-taalla siinä on elämä, eikä kuulunut paljon lapsestaan väilittävän . . . xiijj. hän se aina on — nainen se yksin saa viulut maksaa. Tällaiset puheet ne sai. vat sisukset kiehumapisteeseen, kun aina viittailivat hänen miestään syytel- Ien noihin kolttosiin — yksinpä isj7. destäkin. Kukaan ei sitä ollut tullut suoraan hänelle sanomaan, mutta mitäpä ne muuten niistä niin merkitsevästi aina yhdistivät, jollei siinä taka-ajatus-ta olisi ollut. Ja vielä Sanna kehtasi jatkoksi jutella samalla suullaan: — Kuuluvat nyt Väinö ja Hilja rip. pikouluun yhtäaikaa menevän . . . -— Peijooniako se tähän Hakalan lutkan kakaran tekoon kuuluu \'hdistää meidän lasten koulunkäynti, oli hän sil-loin kirpeästi vastannut ja oikein kerrankin tuntenut mielihyvää siitä, että nuo sanat — meidän lasten, olivat osuneet juuri parahiksi hänen kielelleen. Saipa Sanna viedä samaa edelleen. Sellaista sanaa, että nyt se Ylimäen nuori emäntä on ottanut sen Hilja tytön kuin omakseen, vaikka siitä aina on puhuttu, että se vieroo sitä. — Niin, kertokoon nyt sellaistakin muutteeksi. Vaan sisin huoli ei emännältä tälläkään lohdutuksella loppunut . . . Parasta on, että tästä alkaen on kaikessa varovaisempi. Jahka nyt ovat rippikoulunsa käyneet, niin alan toimittaa tyttöä toiseen taloon, tuumiskeli hän. Ja niin hän jo siltä varalta pestasi uuden palvelustytön, Olgan, taloon. Tuo vanhan emännän ainainen tytön 'hyysääminen se niin sapetti. Yhä hän makiiuttaa tyttöä kamarissaan kuin suurta sukulaista ja niinhän tuo pitää poikaansakin siellä, jonka ei enää sovi tulla vihityn vaimonsa luo, koska hatarassa Hakalan mökissä kasvaa perintöprinsessa Ylimäen taloon . . . Tällaiset katkerat mietteet kyntivät vakojaan ylpeän emännän sielun ristiksi. ;Mutta poikansa kasvoi pulskaksi ja soreaksi nuorukaiseksi kilpaa piikatytön kanssa. Hiljan aina pursuava iloisuus ja hopeakellon soittoa muistuttava nauru, sekä nopsat sanasutkaukset pitivät koko pirttikuntaa 'hyvällä tuulella, samalla myrkyttäen emännän mieltä . . . musiikkinsa lumoihin, olivatpa ne sitten ylhäistä aatelistoa tai vaan tavaili-. nosta. Eihän siinä muukaan auttanut, sia talonpoikia, musiikkia tuntevia tai kun panna eväät pussiin ja tyttö ja Hänen päänsä retkahti alas. hän oli kuollut. Chopinilla oli ilmiömäinen kyky luo-tuntemattomia. aina hänen soittonsa lumosi kuulijat. Puolan kansa rakasti häntä sanomattomasti ia hänen kauttaan Puolan kansanlaulut ovat tulleet kuuluisiksi ja tunnetuiksi ihmisten keskuudessaan kantta ar.aailman. rhop'nin elä!iiä ei ollut pitkä. Hän kuoli Pariisissa lokakuun 17 pnä 1849. Mutta hän elää kuitenkin musiikkinsa kautta kansojen keskuudessa, kuten •Katinka mummo ennusti. K. J. K. poika samaan kouluun kun samassa talossa asuvia olivat. Kyllähän se emäntää niin pahasti kismitti tämä yhteisen koulumatkan teko ja laitto — eikä vain ollut ryhtiä ennenmiin karkoittaa koko ketaletta talosta . . . Tulikin annettua jäädä tähän tuon poikaressukan toverina ja alituisena palvojana olemaan ja nyt ei voinu enää muuta kuin lyödä konttiin leivät, juustot, voit ja makkarat, kaksinkertaiset. Talon mainehan siitä kärsisi, jos eri eväille heidät järjes- Fanny Lind, Liekin monivuotinen ja tarmokas tilausten hankkija Vancouverissa, B. C. Lkuanlaina^ niarraskuun 26 päivänä, 195S |
Tags
Comments
Post a Comment for 1955-11-26-04
