Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 20, 1937

              •m ms
SivuS
LAUANTAINA^ MA.\LISKrUN 20 PÄIVXNÄ
YhaMemmpl
Chateau de Conde
Kirj. Pentti Haanpää
TT^OMPPANIA seisoi" metsänreu-nassa
polviaan myöten lumessa
ja vääpeli Sato piti esitelmää maas­ton
käytöstä.
Haiskahti keväältä. Lumi oli mär­kää,
koivunvarvut näyttivät paisu­neen
ja taivas oli saanut uutta sini-väriä.
i Sotamies Tirrin mieleen muistui
kotikylä, Ensimäinen leivonen ko­kosi
nyt ehkä ilmaan siellä, pelloilla
on päiviä, kukaan ei ajattele maas­ton
hyväksi käyttöä, ryömintäa kuol-
-leissa kulmissa. Siellä ajatellaan maa­ta,
joka antaa eloa.
Haiskahti keväältä. Koko komp­pania
näytti hajamieliseltä ja liikah­teli
levottomasti lepoasennossaan.
• Vääpeli Sato sai aiheen mennä mie­liaiheeseensa,
esimieskäsitteeseen.
'Hän tuohtui. Eivätkö he osanneet
edes seisoa hiljaa esimiehen puhues­sa?
Kun he muistuttivat ulkonäöl­tään
jonkin verran ihmistä, niin voi
toisinaan joutua sellaiseen harhaan,
että luuli heille voitavan jotakin
<)pettaa sanoillakin, kuten ihmisille.
Pitikö heihin ajaa kaikki kuten elu-
•köihin ruumiin liikkeillä, lakkaamat^
toriiilla toistamisilla?
' Vääpeli Sato osasi haukkumisen
-taidon. Hän oli siitä kuulu. Sota­miehet
puolestaan mainitsivat häntä
kasarmikielen halveksivimmilla laa­tusanoilla.
Eivätkö he tunnustaneet kristin­oppia
ja heille olisi siis pitänyt olla
•selvillä käsite: Jumala. Saha Esi­mies
sotaväessä oli sukua tälle kä-isitteelle.
Esimies ei ollut ihminen, ei
mikään yksilö. Esimies ei voinut
erehtyä. Esimies oli sotamiehen ylä­puolella
kuten taivas maan yllä.
Vääpeli Sadon harvat, kankeat
partakarvat riippuivat ilmehikkääSti
yli suun ja sotamies Tirri ajatteli,
että ne eivät ole kasvaneet kuten
tavalliselle ihmiselle: tuo parta on
pistetty huuleen jälkeenpäin kuten
Puuhevosen häntä tai jouhet harjaan.
'*Jos minä sanon", jatkoi vääpeli,
ollen lennokkuutensa huipuissa, "et­tä
tuo koivu on punainen väriltään
ja joku teistä väittää vastaan, niin
se on,esimiehen vastustamista, josta
laki määrää ankaran rangaistuk­sen
..
' Nyt oli asia niin, ettei sotamies
"Tirri ollut koskaan oppinut naura­maan
hiljaa mahassaan. Nauru tuli
hänen huulilleen, suu vääntyi vastus-
.tamattomasti visaan. Eikä siinä kyl­lin:
lisäksi hän ikäänkuin iski silmää:
Jiiin,:niin kyllä ymmärlretään.
- T ä m ä pisti ^ p e l i Sadon sisulle
iUiin jumalattomasti, oli pistänyt Jo
ituhat kertaa ennen. i Mikä tuo mies
luuli olevansa? Luuliko, että herra
vääpeli ja koko armeija oli leikkiä,
hänen huvikseen järjestettyä? Mut­ta
niskavoimat pois pojalta kerta­kaikkiaan!
Ei käynyt laatuun, että
sotamies sai mulautelia ja vilautella
silmäänsä mielensä mukaan. Sillä sel­laiseen
pieneen eleeseen saattoi sisäl­tyä
mitä hyvänsä: epäsotilaallisuut-ta,
esimiehen vastustamista, maan­petosta
"Onko sotamies Tirri ymmärtä­nyt?"
ärähti vääpeli, ''Minkä väri­seltä
tuo koivupuu teistä näyttää?"
Sotamies Tirri käsitti, että tästä
pääsisi nyt siisteimmin lävitse kun
olisi nöyrä ja notkea ja sanoisi näke­vänsä
puun herra vääpelin silmillä,
punaisena kuin ' kylpymiehen taka­puoli.
Mutta hänessä heräsi kapina­henki.
Perhana, aiottiinkö hänet saa­da
pakolla lapsellisuulftiin?
"Puu ei ole punainen; herra vää­peli!"
•
"Aiotteko vastustaa esimiestä?"
"Ei tämä ole vastustamista, herra
vääpeli, vaan tosiasian toteamista.
Puu ei tottele komentajan ääntä; mut­ta
ihminen ymmärtää leikkiä." '
"Vai leikkiä tämä olisi!" tuimistui
vääpeli. "Kyllä minä opetan teidät
näkemään maailman minkä värisenä
hyvänsä! Sotamies Tirnl^J^^
mars, mars! Pitkin viemäriä! Maa­han!
Ylös, mars, mars!"
Sotamies Tirri juosta vohlusi. lää­hättäen
ja hikoillen Pitkin ojaa,-jossa
oli lunta haarukoita myöten. Komen­tajan
ääni lennätti hänet välistä lu­meen
ja kimmptti taasen pystyyn.
Vääpeli Sato saapasteli ojan reunalla
elävän ja lentoon lehahtavan- näköi­senä
ikäänkuin omituinen- lintu ja
karjui komentosanoja ja yllytti no­peaan
toimintaan.
Komppania seisoi ja katseli tätä
omituista leikkiä. Tuollaiset kohtauk­set,
järjettömät hevosenleikit, kuu­luivat
silloin tällöin ohjelmaan ker­takaikkiaan.
Vääpeli Sato oH niiden
järjestämisessä mestari. Kiittäköön
onneaan se, joka ei joutunut toimi­vaksi
Hfnkilöksi tuollaisiin näytel­miin
. . .
Koivu seisoi myöskin ojan reunal­la
ikäänkuin hämmästyneen näköise­nä.
Se ojenteli oksiaan, joissa silmut
jo paisuivat. Ehkä ne punersivat hie­man.
"Seis!" komensi vääpeli. "Joko
puu • näyttää punaiselta ? Katsokaa
tarkasti!"
Sotamies Tirri seisoi asennossa.
Hän hengitti raskaasti ja ajatteli, et­tä
uhoon tässä taasen yhdyttiin.
"Ei näytä, herra vääpeli!"
"Mitä se näyttää?"
"Puu kun puu, runko on valkoinen
ja oksat mustia karahkoita, jotka ke­sän
tullen kantavat vihreitä lehtiä..."
"Kun minä sanon, että se on pu­nainen,
niiii se. on ^nainen! Te nä­ette
sen vielä punaisena! Uskokaa
pois! Juoksuun mars, mars! Maa­han!
Ylös, mars, mars!"
Sotamies 'Jlrfi juosta vohlusi! Hi­keä
ja hengästymistä ja kylmää soh-juista
lunta. Mutta hän ei tuntenut
kosteutta eikä %imyyttä heittäytyes-sään
pitkäUeen, sillä hänen sisässään
kiehui suuri ja Jj^ma kiukku. Tämä
on isänmaan m^Jemista^^
tahtoa, oi Tinrin^ poika,;
Se lankeaa .^^lifesi täs^^^Ä^^
sa...
Vääpeli Sajlfe^
myöskin k i u k ^ l | i i r !^
na. Eikö sinirfte-saa nis^^
päänahkaa^ siiiiiänyiliättaja?^
joitusta, hatjoitusta^ vain! ^ Kurin
puulteeUisuuteen-iiMv syyos^ har­mituksen
vähyys. I^kitäänpä nyt
i ti i i
H
Of ff
- «,<5
Kim Mr. ]a Mrs'Herman L, Ro- Unnapn nimeltmn
gersin Cannesissa sijaitsevassa huvi- de'' Ja om^ ,^en-dlaoleva paris-lassa,
missä Mrs. Wallis Simpson on kunia^ nimittäin Mr.-ja Mrs. Charles
nykyään oleskellut, "tehdään ko^- E. y^0€aux,i lähellä Totirsia, Rans-jatiksia'',
on Mrs. Simpson muutta- k^^
nut ylläolevaan linnaan asumaan.
vähän; kun sinä. kerran niin leikillinen
olet.-Kaikista upseereista tuo torvelo
kuului kertovan hävyttömiä j.uttuja.
Esimerkiksi kun hän eräänä iltana nä­ki
komppanian päällikön naisen seu­rassa,
niin hän luuli tämän sanovan
naiselle: lemmitään nopeasti! vielä
niatkien kapteenin jymeän venytettyä
komentoääntä kentällä, hänen mieli-komentoaan:
liikkukaa noPeasti! Sel­laisen
hävyttömyyden oli vääpeli Sa­to
sattumalta kuullut omin korvin.
"Seis! Katsokaa puuta!"
"Ei minun silmäni vieläkään va­lehtele,
herra vääpeli!"
He tuijottivat toisiinsa. Nyt ei so­tamies
Tirrin silmissä näkynyt mi­tään
leikillistä liikahtelua. Ne oli­vat
kaksi synkeän mustaa silmän-reikää,
jotka toivat mieleen pyssyjen
tuimat, suipistuvat suut. Mutta vää­peli
Sato ei pitänyt niistä nyt enem­pää
kuin nauravinakaan. Vaikka hän
oli tottunut kaikenlaisiin katseisiin:
avutonta raivoa, kiukkua, salattua tai
avointa uhkaa leimuaviin, pilkkaaviin
katseisiin, niin hän sittenkin vavahti.
Oliko häneen suunnattu jo liian pal­jon
tuollaisia katseita? Ehkä ne jäi­vät
painamaan hänen vartaloaan, ras­kaina,
epämiellyttävinä, ahdistavi­na
. . .
"Jatketaanpa sitten harjoitusta!
Juoksuun, mars, mars!"
Mutta tarkka korva olisi eroitta-nut,
ettei herra vääpelin äänessä ol­lut
entistä piiskansiimasoinnahdustä.
Niin jatkuivat vielä nuo. juoksu­askeleet,
ryömintä lumessa, jonka tar- .
koituksena oli saada koivupuu luon-'
nottoman väriseksi, esimiehen juma-laUinen
arvostelematon mielipide to­distetuksi.
Se oli juoksua kahakä-teen
lumisohjuisessa ojassa. Matka fei
näyttänyt edistyvän. Mutta silti^p-tamies
Tirri ajatteli, että hän olikul-kenut
pitkän matkan. Hähellä oli
vielä malttia ajateUa, että tämä oli
kasvatusjuoksua. Kärsi^Uisyyttä
kärsiväUisyyttä! Kun sittea katsot
taaksesi, eteesi niin näet, että tnai-seraa
oli sittenkin muuttunut. Herr_
ra vääpeli on oikeassa! Voit juosta
paikallasi ja saada silti uusia näkö­aloja..
.
Komppania seisoi vaiti, hievahU-^
matt^. Se tunsi; olonsa epämukavak­si,
tukalaksi, kuten ukonilman uha^
tessa.
'^Seis!, jKatsokaa puuta!"
"En ole vieläkään värisokea, herra
vääpeli!"
*'En kysynyt mitään! Juoksuun,
mars, mars!"
Harjoitus jatkui. Mutta vääpeli
Sato tekeytyi nyt hajamielisen nä­köiseksi.
Hän - vilkasi kelloonsa.
"Seis! " V ^ p e l i seisoi selin ja viit­tasi
kädellään: "Sotamies Tirri! Pai­koillenne!
Komppania, asento!"
Roh^a marssittiin kohti kasarmia.
Vääpeli komensi laulamaan, eikä kiifl-nittänyt
huomiota siihen, että se kävi
Yiiin perin laimeastij katkeilevasti, et­tä
se oli suorastaan' marssilaulun irvi­kuva:^
Ehkä hän ajatteli niitä tuhatta
katsetta, jotka viiösien kuluessa oli
suunnatttu-häneöi,^ tuhatta tuimistu-vaa
ja suPistiivaa katsetta, antia lu-paavaay
pyss3msuun kaltaista.
Sotamies Tirri Ä a i s i vielä sala­vihkaa
olkansa yli: « ä i r katsoi koivu­puuta,
joka - s e i » sieUä-kuten häm-m
ä s ^ e e n näköisenä^ Se ojenteli ok­siaan,.
joissa silmut paisuivat. Ehkä
ne j6 punersivat hieman. _^
'mk
a. •••A
ml
M