1942-02-21-06 |
Previous | 6 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
j
* r
1,=' - !s
1»
rl
IV
Sivu 6 L A U A N T A I N A , H E L M I K U U N 2 1 P A I V Ä NA
Hyvä romurauta on nyt tarpeellista tavaraa. Kuvassa yksi Canadan romurautaröykkiöistä.
taivaista, ja nenästä ja suusta alkoi
vuotaa verta . . .
yii täkkiä Jeimahti. salama, Jcuu-lui
pamahdus . . . Ilkeästi kiiluvat
silmät, jotka herkeäm^lttä olivat tähdänneet
häneen, tuntuivat sammuvan,
hänen ruumistaan ympäröivät tukehduttavat
silmukat ~ heltisivät äkkiä jä
, putosivat IcanncUe. Kuin sumuaJä-pi
hän näki Dorothyn kasvot lähellään,
tytön valkoisen yöpuvun hohtavan
kuun valossa ja hänen kädessään
savuavan pistolin . . .
Siften pimeys kietoi verhoonsa sekä
tytön, käärmeen että kuun, joka
välinpitämättömänä oli katsellut kau-hunäj^
elmää. Frank Howard pyör-tyi.
Kun hän heräsi, hän makasi pitkä-nään
kannella, pää Dorothyn sylissä.
Hän tansitytön kyynelten putoilevan
kasvoilleen, ja kuin unessa hän kuuli
hänen nyyhkien rukoilevan:
"Oi, Jumala! — Jumala! — Älä
anna hänen kuolla! Anna hänet minulle
takaisin! — Anna minulle rakastettuni
takaisin!"
Lämmin, suloinen autuuden ja onnen
laine läikähti Howardin suonissa
— mutta vastatyrsky seurasj kohta.
"Ah, Jumalani, ei vielä, ei vielä
. . oli rukous, minkä hän hiljaa
lähetti korkeuteen. *'Ei ennen kuin
minä . . . "
Hän avasi vaiston\aisesti silmänsä
ja katsoi tyttöön.
Kuu loisti kirkkaana. Oli valoisaa
kuin keskellä päivää, ja muutaman
sekunnin aikana he näkivät syvälle
toistensa sydämiin.
"Ah, Jumalalle kiitos, kiitos!"
nyyhkytti tyttö. "Häh elää, hän
e l ä ä . . . !"
Ho\vard koetti hymyillä.
" . . . Teidän ansiostanne", sanoi
hän heikosti. "Se oli rohkea teko —
rohkein minkä koskaan olen n;ihn>t.
En ymmärrä, miten . . . "
Dorothy kohotti torjuen kätensä.
"Hiljaa! Älkää puhuko aiitä, äl-
. t ä ä puhuko J" huudahti hän. "Se oli
liian kauheaii — en voi puhua sutä."
Howard nousi pystyyn, horjuen.
Hiin tunsi hillitöntä halua ottaa tytön
syliinpä ja lohduttaa häntä, mutta
kunniantunto pidätti hänet siitä. Ehkä
tyttö todella rakasti häntä, mutta
sillä hetkellä hän tuskin oli täysin
oma it.sensä. DU väiirin käyttää hyväkseen
hänen kithoittunutta mielen-siitä,
että käärme oli tuotu Queenille
ja päästetty irti häntä surmaamaan.
Jouc5e«*muorin kertomuksen mukaanhan
sitä oli käytetty raivaamaan tieltä
pois yksi onnettoman Prudence
Gall^herin miehistä. Häntä ihmetytti
vain se, ettei rohkea kapteeni tai
hänen uskollinen kätyrinsä ottanut
tilaansa ja hänen turvattomuuttaan.
Myöhemmin — kun Dorothy oli taas
entisellään Ja-Jhän,.Howard, 4tse , . .
Mutta onnistuisiko hänen milloinkaan
puhdistautua siitä syytöksestä, joka
painoi.hän^ hartioitaan? — Hänen
silmissään välähtänyt., toivon valo
^sammui, kun hänusitä ajatteli.
. "Äönä — Jjutän teitä", sanoi hän . - osaa hyökkäykseen,
hiljaa. "Siinä on kaikki mitä voin
sanoa. Kiitän teitä."
Dorothy hengähti syvään.
" E i " , lausui hän päättäväisesti.
"Siinä ei ole kaikki. Te sanoitte e-iiemmän
äsken, kun olitte vidä
tajuttomana. Aioitte sanoa jotakin
vielä heticinen sitten. Miksi jätitte
sanomatta?"
"Minä — minä . . ."
"Katsoin äsken sydämeenne, silmienne
kautta. Antakaa minun kuulla
mitä sieltä luin. Sanokaa se minulle
— sanokaa!"
« Minä olen arvoton mma .
en tahdo
Te
"Hiljaa! Tuollaista
kuunnella! Te olette syytön,
ette voi olla syypää rikokseen, josta
teitä syytetään. Te! — Niin rohkea
— niin hyvä — niin uhrautuvainen
— tekö olisitte murhannut naisen!
— Se ei ole totta. En ole uskonut
sitä siitä hetkestä saakka, jona ensikerran
teidät näin, ja kerrottuanne
minulle koko tarinanne en tarvitse
enää mitään todisteita. No, joko nyt
sanotte mitä luin sydämestänne?"
"Minä en voi — minä . . . "
"Silloin sanon minä teille jotakin
. . . Sanoin teille illalla, ettemme olleet
toisillemme enempää kuin tavallisia
tuttavia. Sanoin — etten rakasta
teitä. Mutta se ei ollut totta.
Minä rakastan teitä! Rakastan teitä
koko sielustani, koko sydämestäniI"
"Dorothy. . .!"
"Frank: — Rakkaani!"
P A K O
Edellisen päivän rasittavista kokemuksista
huolimatta Howard oli seuraavana
päivänä jo aamun valjetessa
kannella. Hän pinnisti näkökyk>'äiin
äärimmilleen havaitakseen edes vilauksen
Jacksonista ja hänen liittolaisistaan,
mutta turhaan.
Hän tiesi, ettei ollut hetkeäkään
hukattaessa, vaan piti ryhtyä toimeen
heti paikalla. Hän oli varma
"Mies ei ehkä tiedäkään, miten
vähällä hän oli onnistua", mutisi hän
itsekseen. "Mutta varmasti hänellä
^ on seuraavalla kerralla suurempi seurue
mukanaan. Meidän täytyy sitä
ennen mahdollisimman mukaan ver
täytyä pois pelistä. Kun vain Jack^
son ja ne muut pian saapuisivat!"
Mutta ketään ei vielä näkynyt.
Vaikka hän koetti katsella kuinka
tarkkaan, ei hän nähn}^ yhtään elävää
olentoa hylkyjen sekamelskasta,
ja malttamattomuudesta huoahtaen
hän kääntyi lähemmin tarkastelemaan
yöllisen kauhunäytelmän tapahtumapaikkaa.
Viettävän kannen alareunalla, puoleksi
meriruohoon vajonneena, lojui
jättiläiskäärmeen suunnaton ruho,
mikä hengettömänäkin herätti kammoa.
Häntä värisytti ajatellessaan,
mikä hänen kohtalonsa olisi ollut, ellei
Dorothy olisi ollut niin rohkea ja
elleivät rautapylväät olisi kestäneet.
Nyt ne olivat vääristjmeet ja todistivat
selkää karmivan kaunopuheisesti,
miten hirveän voimakas peto oli ollut.
Hän tahtoi säästää Dorothya kaikesta,
mikä muistuttaisi hänelle yön
kauheaa tapahtumaa, ja laskeutui vedenrajaan,
missii painoi hirviön levän
alle. Sitten hän kiipesi takaisin ylälaidalle
ja alkoi jälleen tähystellä kadonnutta
Jacksonia.
Tällä kerralla onni oli hiinelle suopeampi.
Hän näki jonkun matkan
päässä neljä ihmistä, ja niiden tultua
lähemmäksi hän tunsi Jacksonin, papin,
joka oli vihkinyt Dorothyn ja
hänet, sekä Joyce-äidin ja tämän
miefien, eilisen vartijansa.
• Kullakin miehistä oli kaksi tai kolme
kivääriä ja monen monta patruu-navyötä.
Jouce-äiti kantoi jotakin
isoa kääröä, minkä sisiillöstä ei voi-^
nut etäällä piiasta selyille.
Kuullessaan Howardin himdah-duk<:
en Dorothykin kiiruhti kannelle
ja ehti juuri parhaiksi toivottamaan
uudet tulokkaat tervetulleiksi. Hän
1942
seisoi siinä posket hehkuen, pää
tyssä ja sihnätvsäte^^ ja oli aivan
toirieii olento kuin se kuolonkal
pea, epätoivoinen tyttö, joka pakosta
oli eilen alistunut Forbesin määräyksiin.
.
Joyce-muorin vilkkaat silmät havaitsivat
heti muutoksen.
"Pyhä Jumalan äiti, mitä tämä tah-
-^160 iikriöäl" hUUdahtrhan.-^"^r^(rsr^
todellakin olette,_sydänkäpyseni, jo- „.
ka ette millään tahtonut mennä naimisiin?.:—
Tekö, joka kiven kovaau
' vakuutitte, ettette luutnantti Ja te
hitustakaan välittäneet toisistanne?
Ai, ai, katsokaapa vain sitä kullannuppua.
Katsokaa hänen kirkkaita
. silmiään ja punaisia poskiaan! Niin,
niin, se nuoruus, se nuoruus! — Hy-vä
Luoja, Tim, tämähän tuo vallan
niieleen vanhat ajat^—— ^ RdTäfcyuf-'
mentä vaotta sitteri" tai niillä main
. . ." — ja hän katsahti • liikuttavan
hellästi vieressään seisovaan vanhaan
mieheensä.
"Niin tekee, niin tekee, Kathleen
— niin Mtekee, eukkoseni", myönsi
ukko säyseästi. "Koreat hyvät huomenet
toivotan teille, armollinen rouva
— kunpa eläisitte sata vuotta ja
saisitte tusinan kauniita .
"Oh, ole vaiti tyhmyyksisenl,
Tim!" Mskeytti «lUcko. "lianhan
saattaa nuoren naisen vallan punastumaan
loruilullaan/. ."
SiHä välin Jackson kertoi elämyks
i ä ^ ijtow^ Hän oK kuljeskellut
''kylän" yjK^ristöUä ja piileskellyt
siellä usdta tunteja, sopivaa? tilaisuutta
Motellen.^ Vihdoin hän hiipinyt
sinne ja kaikeksi onneksi ensimmäiseksi
kohdannut Joyce-muorin,
joka kiireesti vei. hänet hyttiinsä •
ja piti häntä siellä piilossa. .//J:.^
"Kapteeni Forbesin iso käärme oli .
päässyt irtj ja hän oli lähtenyt sitä
etsimään", jatkoi salapoliisi, "ja me
Howard keskeytti hänet.
"Se käärme ei enää toista kertaa
pääse irti", huomautti hän. "Se oli
niin kovin ystävällinen, että kävi ter-.
vehdyskäynnillä meidän luonamme
täällä."
"Täällä?"
Howard nyökkäsi myöntäen.
"Se tuli tänne", toisti hän, "tuli
tänne ja hyökkäsi minun kimppuuni.
Se oli tavattoman viisas käärme —
ainakin Forbesin näkökannalta katsoen.
Se olisi epäilemättä tappanut
minut, ellei miss Fair . . . vaimoni
olisi onnistunut ampua sitä —
teidän pistolillanne, Jackson. Mutta
meillä ei ole enää aikaa puhua siitä
asiasta . . . Jatkakaa kertomustanne."
Jacksonilla ei ollut paljon lisättävää.
Forbesin poissaollessa oli liittoutuneiden
ilman sanottavia vaikeuksia
onnistunut päästä asevarastoon
ja .ottaa itselleen kiväiirejä ja
patruunia niin paljon kuin vain jaksoivat
kantaa. Sitten hän pääsi Joyce-muorin
avustuksella tunkeutumaan
Forbesin yksityishuoneeseen, josta
sa, kompassin, sekstantin ja krono-metrih.
Muistaen Dorothyn sanaj
muori oli innokkaasti tenännyt, että
ne heillä välttämättä täytyi olla, jos
mielivät päästä pois "saareha".
"Ja", lopetti Jackson, "taitaa olla
viisainta, että mitä pikimmin koetaro-me
hankkia veneen, sillä Gallegh«r
panee parhaillaan kuntotin muuatta
gatlmg-kanuunaa, ja hänellä taitaa
olla \-akaa aikomus tehdä nuiL^kaa
meistä kaikista aivan lähitulevaisuudessa".
"Niin,- sitähän voi odottaakin ,
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 21, 1942 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1942-02-21 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki420221 |
Description
| Title | 1942-02-21-06 |
| OCR text | j * r 1,=' - !s 1» rl IV Sivu 6 L A U A N T A I N A , H E L M I K U U N 2 1 P A I V Ä NA Hyvä romurauta on nyt tarpeellista tavaraa. Kuvassa yksi Canadan romurautaröykkiöistä. taivaista, ja nenästä ja suusta alkoi vuotaa verta . . . yii täkkiä Jeimahti. salama, Jcuu-lui pamahdus . . . Ilkeästi kiiluvat silmät, jotka herkeäm^lttä olivat tähdänneet häneen, tuntuivat sammuvan, hänen ruumistaan ympäröivät tukehduttavat silmukat ~ heltisivät äkkiä jä , putosivat IcanncUe. Kuin sumuaJä-pi hän näki Dorothyn kasvot lähellään, tytön valkoisen yöpuvun hohtavan kuun valossa ja hänen kädessään savuavan pistolin . . . Siften pimeys kietoi verhoonsa sekä tytön, käärmeen että kuun, joka välinpitämättömänä oli katsellut kau-hunäj^ elmää. Frank Howard pyör-tyi. Kun hän heräsi, hän makasi pitkä-nään kannella, pää Dorothyn sylissä. Hän tansitytön kyynelten putoilevan kasvoilleen, ja kuin unessa hän kuuli hänen nyyhkien rukoilevan: "Oi, Jumala! — Jumala! — Älä anna hänen kuolla! Anna hänet minulle takaisin! — Anna minulle rakastettuni takaisin!" Lämmin, suloinen autuuden ja onnen laine läikähti Howardin suonissa — mutta vastatyrsky seurasj kohta. "Ah, Jumalani, ei vielä, ei vielä . . oli rukous, minkä hän hiljaa lähetti korkeuteen. *'Ei ennen kuin minä . . . " Hän avasi vaiston\aisesti silmänsä ja katsoi tyttöön. Kuu loisti kirkkaana. Oli valoisaa kuin keskellä päivää, ja muutaman sekunnin aikana he näkivät syvälle toistensa sydämiin. "Ah, Jumalalle kiitos, kiitos!" nyyhkytti tyttö. "Häh elää, hän e l ä ä . . . !" Ho\vard koetti hymyillä. " . . . Teidän ansiostanne", sanoi hän heikosti. "Se oli rohkea teko — rohkein minkä koskaan olen n;ihn>t. En ymmärrä, miten . . . " Dorothy kohotti torjuen kätensä. "Hiljaa! Älkää puhuko aiitä, äl- . t ä ä puhuko J" huudahti hän. "Se oli liian kauheaii — en voi puhua sutä." Howard nousi pystyyn, horjuen. Hiin tunsi hillitöntä halua ottaa tytön syliinpä ja lohduttaa häntä, mutta kunniantunto pidätti hänet siitä. Ehkä tyttö todella rakasti häntä, mutta sillä hetkellä hän tuskin oli täysin oma it.sensä. DU väiirin käyttää hyväkseen hänen kithoittunutta mielen-siitä, että käärme oli tuotu Queenille ja päästetty irti häntä surmaamaan. Jouc5e«*muorin kertomuksen mukaanhan sitä oli käytetty raivaamaan tieltä pois yksi onnettoman Prudence Gall^herin miehistä. Häntä ihmetytti vain se, ettei rohkea kapteeni tai hänen uskollinen kätyrinsä ottanut tilaansa ja hänen turvattomuuttaan. Myöhemmin — kun Dorothy oli taas entisellään Ja-Jhän,.Howard, 4tse , . . Mutta onnistuisiko hänen milloinkaan puhdistautua siitä syytöksestä, joka painoi.hän^ hartioitaan? — Hänen silmissään välähtänyt., toivon valo ^sammui, kun hänusitä ajatteli. . "Äönä — Jjutän teitä", sanoi hän . - osaa hyökkäykseen, hiljaa. "Siinä on kaikki mitä voin sanoa. Kiitän teitä." Dorothy hengähti syvään. " E i " , lausui hän päättäväisesti. "Siinä ei ole kaikki. Te sanoitte e-iiemmän äsken, kun olitte vidä tajuttomana. Aioitte sanoa jotakin vielä heticinen sitten. Miksi jätitte sanomatta?" "Minä — minä . . ." "Katsoin äsken sydämeenne, silmienne kautta. Antakaa minun kuulla mitä sieltä luin. Sanokaa se minulle — sanokaa!" « Minä olen arvoton mma . en tahdo Te "Hiljaa! Tuollaista kuunnella! Te olette syytön, ette voi olla syypää rikokseen, josta teitä syytetään. Te! — Niin rohkea — niin hyvä — niin uhrautuvainen — tekö olisitte murhannut naisen! — Se ei ole totta. En ole uskonut sitä siitä hetkestä saakka, jona ensikerran teidät näin, ja kerrottuanne minulle koko tarinanne en tarvitse enää mitään todisteita. No, joko nyt sanotte mitä luin sydämestänne?" "Minä en voi — minä . . . " "Silloin sanon minä teille jotakin . . . Sanoin teille illalla, ettemme olleet toisillemme enempää kuin tavallisia tuttavia. Sanoin — etten rakasta teitä. Mutta se ei ollut totta. Minä rakastan teitä! Rakastan teitä koko sielustani, koko sydämestäniI" "Dorothy. . .!" "Frank: — Rakkaani!" P A K O Edellisen päivän rasittavista kokemuksista huolimatta Howard oli seuraavana päivänä jo aamun valjetessa kannella. Hän pinnisti näkökyk>'äiin äärimmilleen havaitakseen edes vilauksen Jacksonista ja hänen liittolaisistaan, mutta turhaan. Hän tiesi, ettei ollut hetkeäkään hukattaessa, vaan piti ryhtyä toimeen heti paikalla. Hän oli varma "Mies ei ehkä tiedäkään, miten vähällä hän oli onnistua", mutisi hän itsekseen. "Mutta varmasti hänellä ^ on seuraavalla kerralla suurempi seurue mukanaan. Meidän täytyy sitä ennen mahdollisimman mukaan ver täytyä pois pelistä. Kun vain Jack^ son ja ne muut pian saapuisivat!" Mutta ketään ei vielä näkynyt. Vaikka hän koetti katsella kuinka tarkkaan, ei hän nähn}^ yhtään elävää olentoa hylkyjen sekamelskasta, ja malttamattomuudesta huoahtaen hän kääntyi lähemmin tarkastelemaan yöllisen kauhunäytelmän tapahtumapaikkaa. Viettävän kannen alareunalla, puoleksi meriruohoon vajonneena, lojui jättiläiskäärmeen suunnaton ruho, mikä hengettömänäkin herätti kammoa. Häntä värisytti ajatellessaan, mikä hänen kohtalonsa olisi ollut, ellei Dorothy olisi ollut niin rohkea ja elleivät rautapylväät olisi kestäneet. Nyt ne olivat vääristjmeet ja todistivat selkää karmivan kaunopuheisesti, miten hirveän voimakas peto oli ollut. Hän tahtoi säästää Dorothya kaikesta, mikä muistuttaisi hänelle yön kauheaa tapahtumaa, ja laskeutui vedenrajaan, missii painoi hirviön levän alle. Sitten hän kiipesi takaisin ylälaidalle ja alkoi jälleen tähystellä kadonnutta Jacksonia. Tällä kerralla onni oli hiinelle suopeampi. Hän näki jonkun matkan päässä neljä ihmistä, ja niiden tultua lähemmäksi hän tunsi Jacksonin, papin, joka oli vihkinyt Dorothyn ja hänet, sekä Joyce-äidin ja tämän miefien, eilisen vartijansa. • Kullakin miehistä oli kaksi tai kolme kivääriä ja monen monta patruu-navyötä. Jouce-äiti kantoi jotakin isoa kääröä, minkä sisiillöstä ei voi-^ nut etäällä piiasta selyille. Kuullessaan Howardin himdah-duk<: en Dorothykin kiiruhti kannelle ja ehti juuri parhaiksi toivottamaan uudet tulokkaat tervetulleiksi. Hän 1942 seisoi siinä posket hehkuen, pää tyssä ja sihnätvsäte^^ ja oli aivan toirieii olento kuin se kuolonkal pea, epätoivoinen tyttö, joka pakosta oli eilen alistunut Forbesin määräyksiin. . Joyce-muorin vilkkaat silmät havaitsivat heti muutoksen. "Pyhä Jumalan äiti, mitä tämä tah- -^160 iikriöäl" hUUdahtrhan.-^"^r^(rsr^ todellakin olette,_sydänkäpyseni, jo- „. ka ette millään tahtonut mennä naimisiin?.:— Tekö, joka kiven kovaau ' vakuutitte, ettette luutnantti Ja te hitustakaan välittäneet toisistanne? Ai, ai, katsokaapa vain sitä kullannuppua. Katsokaa hänen kirkkaita . silmiään ja punaisia poskiaan! Niin, niin, se nuoruus, se nuoruus! — Hy-vä Luoja, Tim, tämähän tuo vallan niieleen vanhat ajat^—— ^ RdTäfcyuf-' mentä vaotta sitteri" tai niillä main . . ." — ja hän katsahti • liikuttavan hellästi vieressään seisovaan vanhaan mieheensä. "Niin tekee, niin tekee, Kathleen — niin Mtekee, eukkoseni", myönsi ukko säyseästi. "Koreat hyvät huomenet toivotan teille, armollinen rouva — kunpa eläisitte sata vuotta ja saisitte tusinan kauniita . "Oh, ole vaiti tyhmyyksisenl, Tim!" Mskeytti «lUcko. "lianhan saattaa nuoren naisen vallan punastumaan loruilullaan/. ." SiHä välin Jackson kertoi elämyks i ä ^ ijtow^ Hän oK kuljeskellut ''kylän" yjK^ristöUä ja piileskellyt siellä usdta tunteja, sopivaa? tilaisuutta Motellen.^ Vihdoin hän hiipinyt sinne ja kaikeksi onneksi ensimmäiseksi kohdannut Joyce-muorin, joka kiireesti vei. hänet hyttiinsä • ja piti häntä siellä piilossa. .//J:.^ "Kapteeni Forbesin iso käärme oli . päässyt irtj ja hän oli lähtenyt sitä etsimään", jatkoi salapoliisi, "ja me Howard keskeytti hänet. "Se käärme ei enää toista kertaa pääse irti", huomautti hän. "Se oli niin kovin ystävällinen, että kävi ter-. vehdyskäynnillä meidän luonamme täällä." "Täällä?" Howard nyökkäsi myöntäen. "Se tuli tänne", toisti hän, "tuli tänne ja hyökkäsi minun kimppuuni. Se oli tavattoman viisas käärme — ainakin Forbesin näkökannalta katsoen. Se olisi epäilemättä tappanut minut, ellei miss Fair . . . vaimoni olisi onnistunut ampua sitä — teidän pistolillanne, Jackson. Mutta meillä ei ole enää aikaa puhua siitä asiasta . . . Jatkakaa kertomustanne." Jacksonilla ei ollut paljon lisättävää. Forbesin poissaollessa oli liittoutuneiden ilman sanottavia vaikeuksia onnistunut päästä asevarastoon ja .ottaa itselleen kiväiirejä ja patruunia niin paljon kuin vain jaksoivat kantaa. Sitten hän pääsi Joyce-muorin avustuksella tunkeutumaan Forbesin yksityishuoneeseen, josta sa, kompassin, sekstantin ja krono-metrih. Muistaen Dorothyn sanaj muori oli innokkaasti tenännyt, että ne heillä välttämättä täytyi olla, jos mielivät päästä pois "saareha". "Ja", lopetti Jackson, "taitaa olla viisainta, että mitä pikimmin koetaro-me hankkia veneen, sillä Gallegh«r panee parhaillaan kuntotin muuatta gatlmg-kanuunaa, ja hänellä taitaa olla \-akaa aikomus tehdä nuiL^kaa meistä kaikista aivan lähitulevaisuudessa". "Niin,- sitähän voi odottaakin , |
Tags
Comments
Post a Comment for 1942-02-21-06
