1937-12-11-10 |
Previous | 10 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
Sivu 10 LAUANTAINA; JOULUKirUN 11 PÄIVÄNÄ m
XIV
WOLF !
Mescalin pakenemisen vuosipäivän
jälkeisenä yönä häiritsi hänen untaan
tuo sama salaperäinen ääni> joka
niin usein ja omituisesti oli kutsunut
häntä, nostaen hänet supisuoraksi
vuoteelle, jossa häh sitten istui väristen
ja kuunteli. Pimeä huone oli
kumminkin yhta hiljainen kiiin hauta.
Häh kääriytyi jälleen huopapeittoi-hinsa
väristen liikutuksesta. Uni ei
kumminkaan ummistanut hänen silmiään
enää sinä yönä, hän makasi
vain odottaen aamun koittoa, ja kun
harmaa hämärä alkoi vaaleta, tiesi
hän/mitä hänen oli tehtävä.
Syötyään aamiaisen sanoi hän August
Naabille: "Saanko mennä virran
poikki?'*
Vanhus keskeytti nikkaroimisensa
katsoen Harea suoraan silmiin. *'Mes-calinko
vuoksi?"
" N i i n ."
"Näin tämän jo aikoja sitten."
Hän pudisti päätään ja levitti suuret
kätensä. "On hyödytöntä sanoa sinulle,
millainen erämaa on. Jos joskus
palaat, tiedän sinun tuovan hänet
mukanasi. Niin mene vain. Tehtävä
kysyy miestä. JurnaIa>arjelkoon sinua!"
'
Hare ei kertonut suunnitelmistaan
kenellekään muulle. Hän täytti toisen
satulapussinsa jyvillä, toisen l i halla,
leivällä j ^ kuivatuilla hedelmillä,
kiinnitti parikymmentä litraa vetävän
nahkaisen vesisäiliön Hopeahar-jan
satulan taakse ja läksi ratsastamaan
jokea kohti. Saavuttuaan kahlaamon
rannalle irroitti hän tavarat
Hopeaharjan selästä sijoittaen ne veneeseen.
Silloin keskeytti hänen miet-teensä
pitkä ulvonta, samanlainen
kuin koira päästää haukkuessaan
kuuta*, ja hän rupesi katselemaan pitk
in joen rantaa myötä- ja vastavirtaan
päin, ja sitten toisella rannalle.
Muuden eläin, jota hän ensin luuli
harmaaksi metsäsudeksi, juoksenteli
edestakaisin maihinnousupaikan hietikolla.
"Onpa tuo melko valkoinen ollakseen
susi", mumisi hän. "Luultavasti
onkin se vain navajokoira."
Peto istuutui ja kohottaen päänsä
päästi se surullisen ulvonnan. Sitten
se alkoi jälleea juosta hietikolla edestakaisin
aikoen aina muutamia askelia
kuljettuaan syöksyä jokeen. Äkkiä
se huomasi Haren, alkaen haukkua
vimmatusti. .
"Koirahan se sittenkin on, ja nähtävästi
haluaa se tulla joen poikki",
sanoi Hare. "Mutta missä minä olenkaan
sen ennen nähnyt?"
Äkkiä hän hyppäsi seisoalleen kaataen
melkein veneen. "Se on aivan
kuin Mescalin VVolf I " Kun hän katsoi
tarkemmin, rupesi hänen sydämensä
jyskyttämään ko\'asti, ja sitten
hän huusi: "Se on AVolfl Tule
tännel"
Koira hyppäsi korkealle ilmaan, alkoi
sitten laukata edestakaisin rannalla
ja vikisi surkeasti.
. "Wolfh^n se sittenkin on I "Mescal
on varmaankin jossakin läheis.vydes-sä!"
huusi Hare. Hänen silmiensä
eteen laskeutui kuin verho ja jokainen
suoni oli kuin jännitetty köysi.
"Wolf, Wolf, minä tulen!"
Vapisevin käsin sitoi hän Hopea-harjan
suitset veneen peräistuimeen
ja työnsi sitten veneen vesille. Innoissaan
souti hän liian nopeasti vetäen
Hopeaharjan turvan veden alle, joten
hänen oli pakko hiljentää ^'auhtia.
Aina, hetken kuluttua huusi hän koi- -
ralle. Vihdoin törmäsi veneen keula
hietikkoon ja Hopeharja nousi maalle
päristellen ja korskuen.
"\Volf, \'anha veikko", huusi Hare.
"missä on Mescal? Wolf, missä hän
on?" Hän puristi koiran syliinsä ja
Wolf nuoli vinkuen Haren kasvoja.
Sitten se riistäytyi irti, syöksyi vuoristoon
johtavalle tielle ja jälleen ta^
kaisin. Se ei haukkunut enää, vaan
odotti nähdäkseen läksikö Hare seuraamaan
ihukana.
"Hyvä, Wolf, kyllä minä tulen."
Hare ei ollut millomkaan satuloinut
hevostaan niin nopeasti eikä hypännyt
sen selkään niin viivyttelemättä
kuin nyt- Hän ohjasi Hopeaharjan
pajujen reunustamalle tielle aivan
koiran kintereille, ensin kivisen äyrään
laelle ja sitten pullistuvan vuo-renseinämän
juurelle. Kun Wolf
saapui Kaikukallioiden canonin väliselle
tasangolle, kääntjä se suoraan
länteen autiota erämaata Jkohti.
Laukattuaan muutamia satoja metrejä,
kääntyi se katsomaan, seurasiko
Hare.
Haren mielestä haihtuivat epäilykset,
pelko ja epävarmuus. Kun en-simäinen
tomultatuoksuva tuulenpus-ka
siveli hänen kasvojaan, tiesi hän
Wolfin opastavan hänet Mescalin luo.
Hän tiesi, että hänen unissaan kuulemansa
huuto oli Mescalin, ja tunsi,
että erämaan salaperäinen lupaus vihdoinkin
alkoi toteutua. Hän vastasi
tuohon kutsuun suuresti riemuiten..
Alituisesti laajentuva taivaanranta oli
hänen edessään, ja puuttomat tasangot,
auringon polttamat rinteet, hiekka-
aavikot ja mustien harjujen kiviröykkiöt,
sanalla sanoen kaikki tuntuivat
lausuvan hänet tervetulleeksi,
ja hänen mielensä värisi innosta.
Sillä Mescalhan oli siellä, luultavasti
hyvin kaukana kuin hiekka jyvänen
tuolla lentohiekan valtakunnassa, eh-'
kä sairaana tahi loukkaantuneena,
mutta kumminkin hengissä, odottaen
häntä" ja kutsuen häntä niin kovin
äänin, ettei sitä mikään välimatka
voinut vaimentaa. Hare ei nähnyt
voittamattomien esteiden teräviä
huippuja, ei S3aikkää kuolemaa muistuttavia
harjanteita eikä kuiluja, eikä
tuota kosteutta janoavaa hiekkaa, joka
oli kuin kasvien, eläimien ja ih-mistien
verta imevä vihollinen. Tämä
väririkas ihmemaa oli suojellut Mes-calia
vuoden. Hare oli rakastanut sitä
ennen sen värin, muutteleyaisuu-den
ja salaisuuksien vuoksi, mutta nyt
hän rakasti sitä senviioksi, ettei siitä
ollut tullut Mescalin hauta, vaan koti.
Senvuoksi nauroikin hän kauempana
olevien kimaltelevien harjanteiden
ja etäisen purppuraisen taivaanrannan
pettäville etäisyyksille. Tuuli
muuttui lauluksi hänen korvissaan,
erämaan kuivat henkäykset tuoksuivat
hyvältä hänen sieramissaan, hiekka
maistui makealta hänen hampaittensa
välissä ja väreilevät kuumuus-aallot,
jotka kietoivat erämaan läpikuultavaan
utuun, maalailivat kauniita
kuvia hänen katseltavakseen.
Wolf juoksi hänen edellään noin
kolmekymmenen askeleen päässä, ja
\'aikka ei Hare enää pysähdellytkään,
katsoi se silloin tällöin taakseen nähdäkseen
seurasiko ratsastaja kintereillä.
Hare oli huomannut koiran
joskus matkan ensimäisten tuntien
kuluessa, mutta sitten hän oli kiinnittänyt
huomionsa melkein kokonaan
taivaanrannan mutkikkaaseen
juovaan, länteenpäin laajenevaa erämaahan.
Kaikukallioiden katoavaan
ääriviivaan ja sivuillaan olevan erämaan
laajuuteen ja syvennyksiin. Joskus
kaktuksien välissä hiipivä laihtunut
arosusi, tomussa hyppelehtivä
sarvipäinen rupikonna ja joku kivellä
auringonpaisteessa makaileva jaloki-visilmäinen
sisilisko osoittivat hänelle,
että erämaassa oli hieman elämääkin.
Kun Haren mielenjännitys vähän
tyyntyi, kiinnitti hän enemmän
huomiota Wolfi!n, jota ei muu kuin
väri erottanut todellisesta sudesta.
Koiran pää, korvat ja häntä o^vat
riipuksissa ja sen etujalka oli her-yoton.
Hare pysähtyi muutaman kallion
varjoon, laskeutui satulasta ja kutsui
koiran luokseen. Wolf palasi hitaasti
ja innotta, ja osoittamatta ollenkaan
tuota entisten paimenpäivien ystävällisyyttä.
Sen silmät olivat surulliset
ja kummalliset. Hare aavisti jotakin
järk3^tävää tapahtuneen, mutta tukahdutti
tämän tunteen. Outo kylmyys
kouristi kumminkin hänen sydäntään.
Tarkastaessaan Wolf in käpälää
huomasi hän, että antura oli
haavoittunut. Silloin hän haki laukustaan
palasen pukinnahkaa, ja valmistettuaan
siitä karkeatekoisen töppösen
sitoi hän sen käpälän ympärille.
Wolf nuoli hänen kättään, mutta sen
silmien surullinen ilme ei muuttunut.
Se tuijotti väin länteen päin kuin k i i ruhtaen
lähtöä.
"Kyllä tullaan, vanha veikko", sanoi
Hare," "mutta älä juokse niin
nopeasti. Käpäläsi näöstä päättäen
olet jo kulkenut pitkän matkan."
Jälleen he siis kääntyi\^t länttä
kohti, koira opastaen ja mies seuraten,
ruveten kiipeämään erään vähitellen
kohoavan kukkulan rinnettä.
Kun he olivat päässeet sen huipulle,
totesi Hare, että hän tuntikausia ratsastettuaan
oli vain kulkenut junkun-laisen
erämaan esikartanon poikki ja
huomasi, että tämän selänteen juurelta
alkoikin vasta todellinen jylhä hedelmätön
seutu. Sen äärettöm3^s tuntui
ulottuvan häneen asti tuhansin,
purppuranvärisestä kuilusta iäakyvin
harjantein, Canonein ja syväntein.
Erämaan käsivarret kiertyivät hänen
ympärilleen kylmin ottein huolimatta
kaiken kuumuudesta.
Kun hän laskeutui laaksoon aivan
Wolfin kintereillä, huomasi hän koiran
suuntaavan kulkunsa erään vulkaanisen
vuorenselänteen suuntaan.
Hän hämmästyi huomatessaan Wol-fin,
vaikka se alituisesti karttoi louhikkoja,
kuiluja, syviä mutakuoppia
ja korkeita kallioita, aina kääntyvän
siihen yhtä varmasti kuin kompassineula
pohjoiseen.
Kuta alemniaksi häh laskeutui, sitä
lämpimämmäksi ja ummehtuneem-maksi
muuttui ilman. Iltapäivän puolivälissä,
kun hän oli • ratsastanut
suunnilleen kolmekymmentä peninkulmaa,
oli hän läpimärkä hiestä ja
Hopeaharjan kyljet olivat vahdossa.
Katsoessaan taakseen tuntui hänestä
kuin hän olisi eksynyt, sillä Kaikukallioiden
terävät huiput olivat kadonneet
taivaanrannan taakse. Mitään
tuttua maamerkkiä ei näkynyt.
Auringon laskeutuminen pysähdytti
hänet paikoilleen, ei niin paljon
sen loistavan, kullanvärisiä pilkkuja
täynnä olevan karmosiinipinnan ihanan
keskittymisen vuoksi, vaan sen
antamasta varoituksesta, että päivä
oli lopussa. Hare leiriytyi muutj
man kallionlöhkareen viereen, jok
suojeli häntä tuulelta, asetti satulat
sa päänaluseksi ja levitti huopapeii
teen alustaksi. Sitten hän antoi Hc
peaharjalle rehupussillisen vettä ]
toisen jyviä, ruokki koiran ja tyydyti
oman nälkänsä. Kun hän oli lopetta
nut askareensa, oli erämaan kirkkau
muuttunut harmaaksi hämäräksi, kyl
mä tuuli oli jäähdyttänyt lämpimäi
ilman ja yö lähestyi. Hän kaivo
hiekkaan lanteilleen pienen kolon
katsahti viimeisen kerran kallionkie
lekkeeseen kiinnittämäänsä Hopea
harjaan, kutsui Wolf in luokseen ja
ojentautui lepäämään. Vaikka hän
olikin tottunut nukkumaan paljaalla
maalla avonaisen taivaan alla, pai-koissa,
joihin tuuli puhalsi ja hiekka
keräytyi, tuntui kumminkin tänä yönä
kaikki erilaiselta. Mutta hänhän
olikin nyt värikkäässä erämaassa
Wolfin maatessa aiva'n hänen vieressään
ja Mescalin nukkuessa jossakin
tuolla sinisenvalkoisten tähtien alla.
Hän heräsi ja nousi, ennenkuin pieninkään
sarastus ilmaisi päivän koittavan.
Sillä aikaa kun hän ruokki nelijalkaisia
tovereitaan, alkoi taivas lämmetä
ja muuttua valoisammaksi.
Idän taivaanranta alkoi muuttua ruu-sunpiinaiseksi.
Ilma oli kylmä ja läpitunkeva.
Hän koetti haihduttaa
Wolfih silmien surullista ilmettä,
mutta ei onnistunut.
Hare hyppäsi satulaan. Päivällä
oli omat mahdollisuutensa, ja kun
hän oli tyynt3myt ensimäisestä ajatte-leniattomasta
liioittelemisestaan, oli
hänen äänessään jälleen heleä sointu,
kun hän huusi koiralle:
"No, Wolf, vanha veikko, lähde-päs
jälleen!"
* Idästä noiisi aurinko ja harmaa esi -
rippu vedettiin syrjään punaisten, valkoisten
ja kellanväristen onkaloiden
tieltä, jotka värikkäinä juovina jatkuivat
länttä kohti.
Heidän lähdettyään matkalle huomasi
Hare Wolf in käyttäytymisestä,
ettei se palannutkaan vanhoja jälkiään
takaisin, vaan kulki eteenpäin
vaistonsa ohjaamana. Eteen tuli kuiluja,
jotka pakottivat hakemaan yli-menopaikkaa,
kallionlohkareita täynnä
olevia aukeamia, jotka hänen täy-t3d
kiertää, jyrkkiä poikittain matkan
suuntaan kulkevia tasaisia harjanteita,
pehmeitä hiekka-aavikoita ja
kuiluja, joita pitkin oli mahdoton
kulkea. Mutta koira löysi kumminkin
aina tien ja läksi aina kulkemaan
tuon saman mustan vuorenharjanteen
suuntaan, jonka Hare oli painanut
mieleensä. Se kuvastui vielä j>Tkästi
taivasta vasten ollen näköjään yhtä
kaukana kuin ennenkin, mutta vetäytyen
kumminkin takaisin joka askeleelta,
pettävä maamerkki, jota
Hare alkoi epäillä.
Sitten se nopeasti hävisi Aavevuo-rien
sinertävään kalliorykelmään.
Hare oli nähnyt nuo vuoret ennenkin
monta kertaa, mutta ei milloinkaan
näin selvästi. Niiden purppu-raväriset
huiput, jylhät kallionkielekkeet
ja varjoisat kuilut näkyivät niin
selvästi aamun valossa, että oli melkein
mahdoton uskoa niiden olevan
vain eräniäan kangastuksen petosta.
N i i n se kumminkin oli, ja navajotkin
sanoivat niitä "Aavevuoriksi."
(Jatkuu)
HITÄ KONE
Farmari oli kuiUemassa naapurinsa
uutta radiota. Radiossa kuului juu«
maataloudellinen esitelmä, tarkemnu»
sanoen esitelmä lannanhoidosta.
"Eikös olekin hyvä kone?" kysyi radion
omistaja.
"Ihan kerrassaan hyvä! Ihan tuntuu
lannanhaju..."
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 11, 1937 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1937-12-11 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki371211 |
Description
| Title | 1937-12-11-10 |
| OCR text | Sivu 10 LAUANTAINA; JOULUKirUN 11 PÄIVÄNÄ m XIV WOLF ! Mescalin pakenemisen vuosipäivän jälkeisenä yönä häiritsi hänen untaan tuo sama salaperäinen ääni> joka niin usein ja omituisesti oli kutsunut häntä, nostaen hänet supisuoraksi vuoteelle, jossa häh sitten istui väristen ja kuunteli. Pimeä huone oli kumminkin yhta hiljainen kiiin hauta. Häh kääriytyi jälleen huopapeittoi-hinsa väristen liikutuksesta. Uni ei kumminkaan ummistanut hänen silmiään enää sinä yönä, hän makasi vain odottaen aamun koittoa, ja kun harmaa hämärä alkoi vaaleta, tiesi hän/mitä hänen oli tehtävä. Syötyään aamiaisen sanoi hän August Naabille: "Saanko mennä virran poikki?'* Vanhus keskeytti nikkaroimisensa katsoen Harea suoraan silmiin. *'Mes-calinko vuoksi?" " N i i n ." "Näin tämän jo aikoja sitten." Hän pudisti päätään ja levitti suuret kätensä. "On hyödytöntä sanoa sinulle, millainen erämaa on. Jos joskus palaat, tiedän sinun tuovan hänet mukanasi. Niin mene vain. Tehtävä kysyy miestä. JurnaIa>arjelkoon sinua!" ' Hare ei kertonut suunnitelmistaan kenellekään muulle. Hän täytti toisen satulapussinsa jyvillä, toisen l i halla, leivällä j ^ kuivatuilla hedelmillä, kiinnitti parikymmentä litraa vetävän nahkaisen vesisäiliön Hopeahar-jan satulan taakse ja läksi ratsastamaan jokea kohti. Saavuttuaan kahlaamon rannalle irroitti hän tavarat Hopeaharjan selästä sijoittaen ne veneeseen. Silloin keskeytti hänen miet-teensä pitkä ulvonta, samanlainen kuin koira päästää haukkuessaan kuuta*, ja hän rupesi katselemaan pitk in joen rantaa myötä- ja vastavirtaan päin, ja sitten toisella rannalle. Muuden eläin, jota hän ensin luuli harmaaksi metsäsudeksi, juoksenteli edestakaisin maihinnousupaikan hietikolla. "Onpa tuo melko valkoinen ollakseen susi", mumisi hän. "Luultavasti onkin se vain navajokoira." Peto istuutui ja kohottaen päänsä päästi se surullisen ulvonnan. Sitten se alkoi jälleea juosta hietikolla edestakaisin aikoen aina muutamia askelia kuljettuaan syöksyä jokeen. Äkkiä se huomasi Haren, alkaen haukkua vimmatusti. . "Koirahan se sittenkin on, ja nähtävästi haluaa se tulla joen poikki", sanoi Hare. "Mutta missä minä olenkaan sen ennen nähnyt?" Äkkiä hän hyppäsi seisoalleen kaataen melkein veneen. "Se on aivan kuin Mescalin VVolf I " Kun hän katsoi tarkemmin, rupesi hänen sydämensä jyskyttämään ko\'asti, ja sitten hän huusi: "Se on AVolfl Tule tännel" Koira hyppäsi korkealle ilmaan, alkoi sitten laukata edestakaisin rannalla ja vikisi surkeasti. . "Wolfh^n se sittenkin on I "Mescal on varmaankin jossakin läheis.vydes-sä!" huusi Hare. Hänen silmiensä eteen laskeutui kuin verho ja jokainen suoni oli kuin jännitetty köysi. "Wolf, Wolf, minä tulen!" Vapisevin käsin sitoi hän Hopea-harjan suitset veneen peräistuimeen ja työnsi sitten veneen vesille. Innoissaan souti hän liian nopeasti vetäen Hopeaharjan turvan veden alle, joten hänen oli pakko hiljentää ^'auhtia. Aina, hetken kuluttua huusi hän koi- - ralle. Vihdoin törmäsi veneen keula hietikkoon ja Hopeharja nousi maalle päristellen ja korskuen. "\Volf, \'anha veikko", huusi Hare. "missä on Mescal? Wolf, missä hän on?" Hän puristi koiran syliinsä ja Wolf nuoli vinkuen Haren kasvoja. Sitten se riistäytyi irti, syöksyi vuoristoon johtavalle tielle ja jälleen ta^ kaisin. Se ei haukkunut enää, vaan odotti nähdäkseen läksikö Hare seuraamaan ihukana. "Hyvä, Wolf, kyllä minä tulen." Hare ei ollut millomkaan satuloinut hevostaan niin nopeasti eikä hypännyt sen selkään niin viivyttelemättä kuin nyt- Hän ohjasi Hopeaharjan pajujen reunustamalle tielle aivan koiran kintereille, ensin kivisen äyrään laelle ja sitten pullistuvan vuo-renseinämän juurelle. Kun Wolf saapui Kaikukallioiden canonin väliselle tasangolle, kääntjä se suoraan länteen autiota erämaata Jkohti. Laukattuaan muutamia satoja metrejä, kääntyi se katsomaan, seurasiko Hare. Haren mielestä haihtuivat epäilykset, pelko ja epävarmuus. Kun en-simäinen tomultatuoksuva tuulenpus-ka siveli hänen kasvojaan, tiesi hän Wolfin opastavan hänet Mescalin luo. Hän tiesi, että hänen unissaan kuulemansa huuto oli Mescalin, ja tunsi, että erämaan salaperäinen lupaus vihdoinkin alkoi toteutua. Hän vastasi tuohon kutsuun suuresti riemuiten.. Alituisesti laajentuva taivaanranta oli hänen edessään, ja puuttomat tasangot, auringon polttamat rinteet, hiekka- aavikot ja mustien harjujen kiviröykkiöt, sanalla sanoen kaikki tuntuivat lausuvan hänet tervetulleeksi, ja hänen mielensä värisi innosta. Sillä Mescalhan oli siellä, luultavasti hyvin kaukana kuin hiekka jyvänen tuolla lentohiekan valtakunnassa, eh-' kä sairaana tahi loukkaantuneena, mutta kumminkin hengissä, odottaen häntä" ja kutsuen häntä niin kovin äänin, ettei sitä mikään välimatka voinut vaimentaa. Hare ei nähnyt voittamattomien esteiden teräviä huippuja, ei S3aikkää kuolemaa muistuttavia harjanteita eikä kuiluja, eikä tuota kosteutta janoavaa hiekkaa, joka oli kuin kasvien, eläimien ja ih-mistien verta imevä vihollinen. Tämä väririkas ihmemaa oli suojellut Mes-calia vuoden. Hare oli rakastanut sitä ennen sen värin, muutteleyaisuu-den ja salaisuuksien vuoksi, mutta nyt hän rakasti sitä senviioksi, ettei siitä ollut tullut Mescalin hauta, vaan koti. Senvuoksi nauroikin hän kauempana olevien kimaltelevien harjanteiden ja etäisen purppuraisen taivaanrannan pettäville etäisyyksille. Tuuli muuttui lauluksi hänen korvissaan, erämaan kuivat henkäykset tuoksuivat hyvältä hänen sieramissaan, hiekka maistui makealta hänen hampaittensa välissä ja väreilevät kuumuus-aallot, jotka kietoivat erämaan läpikuultavaan utuun, maalailivat kauniita kuvia hänen katseltavakseen. Wolf juoksi hänen edellään noin kolmekymmenen askeleen päässä, ja \'aikka ei Hare enää pysähdellytkään, katsoi se silloin tällöin taakseen nähdäkseen seurasiko ratsastaja kintereillä. Hare oli huomannut koiran joskus matkan ensimäisten tuntien kuluessa, mutta sitten hän oli kiinnittänyt huomionsa melkein kokonaan taivaanrannan mutkikkaaseen juovaan, länteenpäin laajenevaa erämaahan. Kaikukallioiden katoavaan ääriviivaan ja sivuillaan olevan erämaan laajuuteen ja syvennyksiin. Joskus kaktuksien välissä hiipivä laihtunut arosusi, tomussa hyppelehtivä sarvipäinen rupikonna ja joku kivellä auringonpaisteessa makaileva jaloki-visilmäinen sisilisko osoittivat hänelle, että erämaassa oli hieman elämääkin. Kun Haren mielenjännitys vähän tyyntyi, kiinnitti hän enemmän huomiota Wolfi!n, jota ei muu kuin väri erottanut todellisesta sudesta. Koiran pää, korvat ja häntä o^vat riipuksissa ja sen etujalka oli her-yoton. Hare pysähtyi muutaman kallion varjoon, laskeutui satulasta ja kutsui koiran luokseen. Wolf palasi hitaasti ja innotta, ja osoittamatta ollenkaan tuota entisten paimenpäivien ystävällisyyttä. Sen silmät olivat surulliset ja kummalliset. Hare aavisti jotakin järk3^tävää tapahtuneen, mutta tukahdutti tämän tunteen. Outo kylmyys kouristi kumminkin hänen sydäntään. Tarkastaessaan Wolf in käpälää huomasi hän, että antura oli haavoittunut. Silloin hän haki laukustaan palasen pukinnahkaa, ja valmistettuaan siitä karkeatekoisen töppösen sitoi hän sen käpälän ympärille. Wolf nuoli hänen kättään, mutta sen silmien surullinen ilme ei muuttunut. Se tuijotti väin länteen päin kuin k i i ruhtaen lähtöä. "Kyllä tullaan, vanha veikko", sanoi Hare," "mutta älä juokse niin nopeasti. Käpäläsi näöstä päättäen olet jo kulkenut pitkän matkan." Jälleen he siis kääntyi\^t länttä kohti, koira opastaen ja mies seuraten, ruveten kiipeämään erään vähitellen kohoavan kukkulan rinnettä. Kun he olivat päässeet sen huipulle, totesi Hare, että hän tuntikausia ratsastettuaan oli vain kulkenut junkun-laisen erämaan esikartanon poikki ja huomasi, että tämän selänteen juurelta alkoikin vasta todellinen jylhä hedelmätön seutu. Sen äärettöm3^s tuntui ulottuvan häneen asti tuhansin, purppuranvärisestä kuilusta iäakyvin harjantein, Canonein ja syväntein. Erämaan käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen kylmin ottein huolimatta kaiken kuumuudesta. Kun hän laskeutui laaksoon aivan Wolfin kintereillä, huomasi hän koiran suuntaavan kulkunsa erään vulkaanisen vuorenselänteen suuntaan. Hän hämmästyi huomatessaan Wol-fin, vaikka se alituisesti karttoi louhikkoja, kuiluja, syviä mutakuoppia ja korkeita kallioita, aina kääntyvän siihen yhtä varmasti kuin kompassineula pohjoiseen. Kuta alemniaksi häh laskeutui, sitä lämpimämmäksi ja ummehtuneem-maksi muuttui ilman. Iltapäivän puolivälissä, kun hän oli • ratsastanut suunnilleen kolmekymmentä peninkulmaa, oli hän läpimärkä hiestä ja Hopeaharjan kyljet olivat vahdossa. Katsoessaan taakseen tuntui hänestä kuin hän olisi eksynyt, sillä Kaikukallioiden terävät huiput olivat kadonneet taivaanrannan taakse. Mitään tuttua maamerkkiä ei näkynyt. Auringon laskeutuminen pysähdytti hänet paikoilleen, ei niin paljon sen loistavan, kullanvärisiä pilkkuja täynnä olevan karmosiinipinnan ihanan keskittymisen vuoksi, vaan sen antamasta varoituksesta, että päivä oli lopussa. Hare leiriytyi muutj man kallionlöhkareen viereen, jok suojeli häntä tuulelta, asetti satulat sa päänaluseksi ja levitti huopapeii teen alustaksi. Sitten hän antoi Hc peaharjalle rehupussillisen vettä ] toisen jyviä, ruokki koiran ja tyydyti oman nälkänsä. Kun hän oli lopetta nut askareensa, oli erämaan kirkkau muuttunut harmaaksi hämäräksi, kyl mä tuuli oli jäähdyttänyt lämpimäi ilman ja yö lähestyi. Hän kaivo hiekkaan lanteilleen pienen kolon katsahti viimeisen kerran kallionkie lekkeeseen kiinnittämäänsä Hopea harjaan, kutsui Wolf in luokseen ja ojentautui lepäämään. Vaikka hän olikin tottunut nukkumaan paljaalla maalla avonaisen taivaan alla, pai-koissa, joihin tuuli puhalsi ja hiekka keräytyi, tuntui kumminkin tänä yönä kaikki erilaiselta. Mutta hänhän olikin nyt värikkäässä erämaassa Wolfin maatessa aiva'n hänen vieressään ja Mescalin nukkuessa jossakin tuolla sinisenvalkoisten tähtien alla. Hän heräsi ja nousi, ennenkuin pieninkään sarastus ilmaisi päivän koittavan. Sillä aikaa kun hän ruokki nelijalkaisia tovereitaan, alkoi taivas lämmetä ja muuttua valoisammaksi. Idän taivaanranta alkoi muuttua ruu-sunpiinaiseksi. Ilma oli kylmä ja läpitunkeva. Hän koetti haihduttaa Wolfih silmien surullista ilmettä, mutta ei onnistunut. Hare hyppäsi satulaan. Päivällä oli omat mahdollisuutensa, ja kun hän oli tyynt3myt ensimäisestä ajatte-leniattomasta liioittelemisestaan, oli hänen äänessään jälleen heleä sointu, kun hän huusi koiralle: "No, Wolf, vanha veikko, lähde-päs jälleen!" * Idästä noiisi aurinko ja harmaa esi - rippu vedettiin syrjään punaisten, valkoisten ja kellanväristen onkaloiden tieltä, jotka värikkäinä juovina jatkuivat länttä kohti. Heidän lähdettyään matkalle huomasi Hare Wolf in käyttäytymisestä, ettei se palannutkaan vanhoja jälkiään takaisin, vaan kulki eteenpäin vaistonsa ohjaamana. Eteen tuli kuiluja, jotka pakottivat hakemaan yli-menopaikkaa, kallionlohkareita täynnä olevia aukeamia, jotka hänen täy-t3d kiertää, jyrkkiä poikittain matkan suuntaan kulkevia tasaisia harjanteita, pehmeitä hiekka-aavikoita ja kuiluja, joita pitkin oli mahdoton kulkea. Mutta koira löysi kumminkin aina tien ja läksi aina kulkemaan tuon saman mustan vuorenharjanteen suuntaan, jonka Hare oli painanut mieleensä. Se kuvastui vielä j>Tkästi taivasta vasten ollen näköjään yhtä kaukana kuin ennenkin, mutta vetäytyen kumminkin takaisin joka askeleelta, pettävä maamerkki, jota Hare alkoi epäillä. Sitten se nopeasti hävisi Aavevuo-rien sinertävään kalliorykelmään. Hare oli nähnyt nuo vuoret ennenkin monta kertaa, mutta ei milloinkaan näin selvästi. Niiden purppu-raväriset huiput, jylhät kallionkielekkeet ja varjoisat kuilut näkyivät niin selvästi aamun valossa, että oli melkein mahdoton uskoa niiden olevan vain eräniäan kangastuksen petosta. N i i n se kumminkin oli, ja navajotkin sanoivat niitä "Aavevuoriksi." (Jatkuu) HITÄ KONE Farmari oli kuiUemassa naapurinsa uutta radiota. Radiossa kuului juu« maataloudellinen esitelmä, tarkemnu» sanoen esitelmä lannanhoidosta. "Eikös olekin hyvä kone?" kysyi radion omistaja. "Ihan kerrassaan hyvä! Ihan tuntuu lannanhaju..." |
Tags
Comments
Post a Comment for 1937-12-11-10
