Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 11, 1954

              tetinaivac uadiaiiu, vmliiiiMtämättöini- olemme kai liian mtikavuuttarakasUvta.
ni yafiiristtti, tanssivia ja «lauravia — Siitä meidän mi npäistm, itsem-ikjitovereiu.
Mitä te olette? silmät ky- me irti, muuten tuo kultaisen trumpc-sylvät
ja suun ivallinen kaari vastasi: tin siereeninlaulu saa yirvaUati ja olem-ctte
mitään. J a samantekevää minulle, me mennyttä miestä, virkkoi Heikki,
mitä otelle, olitte ja miksi tulette, julisti Alek nyökkäsi ja antoi katseensa
koko olemus. Maailma on tyhjyyttä ja kiertää ympäri salia. Heikinkin sUmät
ihmiset naurettavia. Kuitenkin piili kat- saattelivat tarkastavina tanssivia pa­reja
ja pöydissä istuvia. Hänen sisim­mässään
kutoutui yhteenveto ja mitä
enemmän hän sitä ajatteli sen miette-liäämmäksi
hän kävi. Irmeli oli vetänyt
seessa uteliaisuus tuon ylhäisen naamion
takana. Se kätki ja samalla kavalsi nuo­ren,
kipeän yksinäisyyden. Ja tämän
yksinäisyyden, lukuisten yksinäisyyk­sien,
naurun ja tanssin yllä soi kultaisen esiin luonnosvihkonsa ja jotakin syntyi
trumpetin laulu. Viettelevänä, uuvutta- paperille. Samalla hän ajatteli, punnitsi
mielessään heitä kolmea ja kaikkia mui­ta.
Heikissä, hänen täytyi myöntää, oli
jotakin reMiä, avointa ja voimakasta.
Hänen kanssaan Irmeli oli joutunut
keskustelemaan asioista, joista ennen
ei osannut uneksiakaan. Heikki ikään­kuin
pakotti hänetkin avoimeksi, rehel-vana,
hämäännyttävänä ja häikäile­mättömänä
se ulvoi kaiken muun tukah­duttaen.
Nuoriso tanssi ja etevä trumpetisti
pani parastaan. Niin tuntui Heikistä,
joka pelkästä päähänpistosta oli astu­nut
sisälle.
Kuuntele, Irmeli, kehoitti Aleks Hseksi ja voimakkaaksi. Se näkyi hä-kiivaasti,
melkein vihaisesti. En tarkoi­ta
yksin melodiaa, vaan kokonaisuutta,
•kaikkea. Eikö siinä huuda hätä ja loh­duttomuus,
itse tuska huomisesta . . .
ja katsele ympärillesi . . . eikö tässä kai-nen
töissäänkin. Jokaisen kohtaamisen,
ajatustenvaihdon jälkeen hän jaksoi
työskennellä paremmin, innokkaammin.
— Katsokaa heitä, Heikki nyökkäsi
tanssiviin päin. Tuo hyvin nuori polvi
kessa naura ja ilku välinpitämättömyys etsii oikeata minuuttaan ja luulee löy-sitä
roskaa kohtaan, jota elämäksi kut- tävänsä sen lyömällä hattunsa lyttyyn
sutaan? ja panemalla poskeensa purukumimäl-
Irmelin katse kiersi salia. Äkisti se Hn. He otaksuvat ilmentävänsä omaa
kohtasi silmäparin, joka totisena, hi- erikoisuuttaan, yksilöllisyyttään joilla-venen
halveksivana ja huvitettuna mit- kin ihmeellisillä ulkonaisilla konsteilla,
tasi häntä kiireestä kantapäähän. Heik- mutta eivät huomaa, että jokaisessa
k i ! Puna kohosi polttavana kasvoille, kadunkulmassa seisoo heidän standar­doi
sinua, sinä suuri luonnon mylkr-täjj,
myrskyisänä kuohuva, ikuisesti
elävä meri. Kuinka tutkimaton onkaan
sinun monimiljoonavuosinen vaelluksesi,
sflJä vain sinä ytsin tiedät suuret salai­suutesi
ja säflytät ne ytsin sinulle kuu­luvina.
iKukaan ei voi salaisuuksiesi
kammioiden ovea avata ja tietoja sieltä
maailmalle levittää. Kuka voisi kuvi-teHakaan
sinun salaisten kätköpaikkoje-si
runsautta? Kuka voisi suunnilleen-kaan
kuvailla, kuinka monta oimetonta
ihmissielua olet virheään peitteesesi kie­tonut
ja ikuiseen uneen tuudittanut, ku­ka
voisi sanoa kuinka monet katkerat,
sydämiä villiovat tuskan- ja avunhuu­dot
ovat yläilmojen kuninkaalle, kaik­kivaltiaan
kuuroille korville kohon­neet.
Sinä meri olet ainoa, joka yksin tie­dät
kaiken ja ikuisena salaisuutenasi tar­koin
säilytät . . . Kuka voisikaan pun­nita
miljoonien jälkeenjääneiden omais­ten
— ystävien — raskaan surun ja
murheen taakan, jonka jätit heidän har­tioilleen
silloin, kun rakkaan 'huoltajan
pois heiltä riistit ja salaisiin kammioi­hisi,
ikuisiin piilopakkoihisi ainaiseksi
kätkit. Kuica voisi lukea heidän kyyne­leensä
— niin kuka?
iCi*aaii ei voi rumista teoistai
riesi aalanueii tuombiden mukai
sinua rmgaista. Kukaan ei voi 1
rikoUisten tekojesi rumuuden su
julkituoda. Oet salainen, väkev
tamaton, ikuisesti murtumattom
masi yhä voimakkaina mjilertäv
Himoitset yhä uusia ja taas uusi;
ja ja rikkauksia. Olet rikas, kuurc
kea. Et armahda, et syyttömäl
anteeksi anna. Olet pyöveli, säälii
ruma myllertävä meri.
"Laimin" mietdmistä poiminut
• . Fa
Suuri mustekala
Jättiläismäinen 4|ttustekala löyd
äskettäin Renheimista, Trendin
vuonosta. iM-uutamat pojat hu
sivat kalan ja ilmoittivat eräille t
miehille asiasta. Nämä ottivat dä
huostaansa.
Mustekala, joka on 10 metrin pitu
ja painaa 200 kiloa, on kolmann
suurin tähän mennessä tavatuista r
tekalöista.
— Kukaan ei voi nauttia rauh
kaummin kuin hänen naapurinsa toii
Kun hän tajusi tuon katseen tarkoituk­sen,
hän harmistui ja se nostatti kas­voille
uuden aallon. Mutta Heikki näki
tytön silmissä kiukkuisen tuikkeen ja
oivalsi, että tässä piili väärinkäsitys.
Hän nousi ja lähti luovimaan kohti Ir-disoitu
minänsä.
— Eikä siinä kaikki, sanoi Aleks
odottamattoman kovalla, miltei katke­ralla
äänellä, joka havahdutti Irmelin­kin.
Joku lättään lyöty hattu ja nuo kor-vakilluttimet
sinänsä ei ole vaarallisia,
melin pöytää. Kaiken aikaa hän teki mutta eipä aikaakaan, kun niiden käyt-havaintoja
tytön seuralaisesta. Pani täjät alkavat puhua, kuulla ja nähdä
merkille tämän puTidaspiirteisen mie- samalla tavalla, ajatella tai paremmin-lenkiintoben
profiilin, tumman tukan kin olla ajattelematta. Ja tässä kaikes-ja
huolitellun olemuksen ja tunsi lan- sa piilee tarkoitus, viekas ja salakavala,
nistuvansa. Tuota polvea johdetaan jonnekin, niin
— No, mitä näet, Irmeli? Aleks ky- kuin aikanaan sitäkin, johon itse kuu-s>'
i- lun. Sitä tahdotaan johtaa tykkien jy-
— Kultaisen trumpetin laulu, puhui linään, sirpaleittert^ ja kauhun survot-
Irmeli mietteliäästi, laulaa haikailemat- taviksi, niin kuin meitäkin . . . Aleksin
tömän hivelevästi meidät uneen. On vain ,kurkkua kuristi. Eikä tämä elämäntyyli
tämä päivä, tämä hetki. Huominen? Tu- ole noiden nuorten syytä. E i meiltäkään
KIITOS
Sydämellinen kiitos sukulaisille ja ystäville, kim järjestitte niin mieltälii-kuttavan
yllätyksen minun täyttäessäni 74 vuotta marraskuim 26 p.nä.
Kiitos arvokkaista lahjoista, kauniista kukista ja monipuolisista herkuista,
jotka toitte tuUessanne.
OSiitos kerääjille ja illan emännille. Myös niille jotka ottivat osaa, vaan
eivät voineet saapiia.
South Porcupine
Teitä kaikkia kiitollisuudella muistaen,
F I I NA LEHTIMÄKf
Ontario
levaisuus? Mitä niistä I
— Ja sen taustalla väijyy rahan lau­lu,
joka kierty\' sielun ja ruumiin kah­leeksi,
vatigitsee mielen ja lannistaa
tahdon, jatkoi Heikki, joka Irmelin sa­nojen
aikana oli ilmestynyt-pöydän luo.
Aleks oivalsi tulokkaan erääksi Irme­lin
lukuisista ystävistä Ja sisimmässään
huokaisten alistui tilanteeseen. Nuoru­kaiset
arvioivat toisiaan ja muutaman
ajatuksen vaihdon jälkeen oli kumpi­kin
valmis hvväksvniään toisensa Ir-melin
ystäväksi. Mutta samalla he tiu­kasti
pitivät puoliaan toisiaan vastaan,
eikä Irmeli voinut olla hivenen nautti­matta
tilanteesta. Kahden kilpajuoksu
hukkui kuitenkin vähitellen, sillä he
kaikki kolme olivat niin ajatuksia ja
toiveita täynnä, että heidän oli pakko
puhua ja pohtia ilman raja-aitoja. He
edustivat kolmea eri ikäluokkaa, jiiista
Irmeli nuorinta ja Alek vanhinta, ny­kyiseen,
vasta nuoruuden kynnyksen yli
astuneeseen polveen ei kuulunut kukaan
heistä. Kaikki kolme omalla tavallaan
edustivat sitä osaa nuorisosta, joka vie­lä
pystyi ajattelemaan, jonka aivoja
roskalehtien tulva ja ala-arvoiset fil­mit
eivät vielä olleet kyenneet standar­disoimaan.
Kuitenkin kukin Jieistä tunsi
joka p>äivä, joka hetki vaaravyöhykkeen
ol^assaolon.
— Sifanistämme kohtaa hätäännys
ja huulillamme pyörii kysymyksiä, mut­ta
me pysymme mykkinä. Miksi? Onko
se välinpitämättömyyttä, penseyttä, pu­hui
Aleks.
— Ei! huu(khli Heikki- Se on pel­koa!
Pelkoa oman pienen itsemme
vuoksi!
— Jospa voisimmekin unohtaa tur-hantärkeän
minuutemme ja uskaltau­tua
taisteluun elämän ahtautta vastaan,
huoahti Anneli mietteliäästi. Mutta me
enää kysytty halusimmeko lähteä so­taan.
Elämä vain oli etukäteen muo­kattu
sellaiseksi, että pidimme sitä luon­nollisena,
eikä se meidän syymme ollut.
Anteeksi, Irmeli, että menetän malttini.
Jätän teidät nyt . . .
Alek nousi ylös ja ojensi kätensä.
Silloin Heikki näki, ettei se mikään kä­si
ollutkaan, yaan proteesi.
Kun Aleks oli mennyt, istuivat Ir­meli
ja Heikki hiljaa pitkän tovin.
— Kaikesta huolimatta, virkkoi Ir­meli
miettivästi, minusta tuntuu, että
Äie Sittenkin olemme toisenlainen suku­polvi,
rohkeampi, päättävämpi, tietoi­sempi.
Eikä meitä voida viedä silpou­tumaan
ja kuolemaan sellaisen tähden,
jota emme rakasta ja omaksemnie tun­ne.
Heiltä ei kysytty: tahdotko? alutta
meiltä kysytään, joka päivä kysytään.
.Ja me vastaamme: Ei, emme tahdo!
— Sillä me tahdomme elää ja oUa
onnellisia, niinhän, Irmeli? jatkoi Heik­ki
hymyillen.
Ja molemmista tuntui, että he juuri
nyt tarvitsevat raikasta ilmaa. He nou­sivat
ja lähtivät. Samaan aikaan lähti
toinenkin pari, nuori tyttö ja poika.
Ohittaessaan tyhjäksi jäänyttä pöytää
he huomasivat siinä jotakin. Tyttö nosti
I>öydältä pahvinpalan, johon oli piir­retty
trumpettia puhaltava dollarinku­va.
Alle oli tekstattu: Kultaisen trumpe­tin
laulu.
SYDÄMELLISET ONNITTELUMME
HELEN BASTOLLE
OIVA KOSKELLE
heidän avioliittonsa johdosta toivottavat
allamainitut sukulaiset ja ystävät:
— Tahdikkuus ja taitavuus ovat si­vistyneen
ikmisen tunneväUkap^Uita.
Periaatteitaan kavaltamatta voi saman
asian sanoa hienollakin tavalla. Terävä
sana ei ole koskaan välttämätön. Pitää
kunnioittaa toisten vakaumuksia. Ei
die ollenkaan välttämätöntä oUä aina
oikeassa, eikä ole aina sopivaa vaatia
viimeistä sanaa. Luiset us. .
Kukkapari:
(Helga ja Wilfred Basto
Sylvia, Eero, Miriam,
Jackie ja Cynthia Basto
Mr. ja mrs. Matti Basto
Hanna, Johnny ja Emil
Koski
Emil Basto
Eino Basto
Siiri, Irma ja Arvo Vuori
Mr. ja mrs. Charles
iPeterson, Toronto, Ont.
Ellen ja Helmer Suomu
Oeorge Hill
Tilda ja William Santala
Martha Ranta
Miriam, Lyyli ja
K. Kauppinen
Millie ja Tye Koskela
Mr. ja mrs. C. G.
Jacobson
Laura ja Lauri Hill
Niilo ja Eila
Mary Warukko
Mr? ja mrs. Urho Punkari
Aili Erickson ja Mamie
Taimi ja Jaska Lampi
Aune ja Matti Helin
Meimi Ssdomaa
Aili ja John
Aili Mutkala
Lecfnard Koivula
Eino Mäkelä
Elina ja Arvi
EUen ja Gordon Clark
Arvo Basto
Lydia Mäki ja tytöt
Sara ja BiU Santala ja pojat
Helvi ja Jack Anderson
Mirja ja £arl Mäki
Mr. ja mrs. E. Santala
Eriika Luhta
Martha ja Walter Maki
Helen ja Vem
Mr. ja mrs. Felix Pleuna
Esrae Ja Voitto
Evel3m ja Keijo
Helen ja John Salomaa
WATERS TOWNSHIP
Frida, Pentti ja Eino Mannila
Aino ja Lauri Koski
Lillian ja Ted Koivula
Senja ja John Fredson
Cynthia, Helen ja BUl Sundholm
Judy, Ifiriam ja Antti Hankonen
Atme ja Hemppa Lassila
Impi ja Aaro Poutanen
Irene Ja Walter Mftkeiä
Eila ja Arne Niemi
Selma ja Dave
Mr. ja^mzs. BUl MTieani ja perhe
Kauniam&et. Saloset ja Mannilat
KortcrnkonrajBuomi
Kx>va8ei Ja Sihvoset,
.^laviis. Suomi
ONTARIO
K I I T O S y
Pyydämme t4ten kiittää jartulaisia Ja yat&viä taistA. hyristä Ja ksytännöUi-sistä
lahjoista Ja rahalahjoista. Jotka saimme vasUanottaa uuden rfämämme
aika Jäisinä.
Suuri kiitos myfis kaikiUe niille. Jotka tavalla tai toisella auUotvat meitä
Tonmto
H E L E N J A O I V A KOSBLI Ontario
Sivu 8 L«ttuii«i]i«« Joulukutm 11 piiTiiuu 1954