Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 7, 1948

              Aarre linnala:
Mrs. Marguerite Smith oli ihastmiut
sanaan markiisitar. Se kaikui niin iha­nana
häne;i sielussaan. Ja hän ihaili
myös sanaa Rochefoucauld enemmän
kuin mitään muuta maailmassa.
Sen jälkeen kim hänen miehensä kuo­li
noin kuudenkymmenen vuotiaana ja
hän jäi leskeksi, ei hänellä enää ollut
muuta tekemistä talossaan kuin keittää
ruokansa ja kutoa haaveilujensa kuvia
mielessään. v
Hän tunsi tulevansa vanhaksi. Aika
oli rientänyt. Tänään oli jo kulunut 15
vuotta siitä kun hänen miehensä, meri­kapteeni
Alec Smith hukkui jossakin
Intian merillä ja jäi sinne. Hä|i oli toi­vonut
joskus, että Alec tulisi takaisin,
vaikkapa haamuna, mutta hän ei tullut.
Häneltä, nimittäin Alecilta, jäi kuiten­kin
niin'paljon varoja (h^ivakuutus
oli suuri), että Mrs. Smithillä ei ol­lut,
mitään varsinaista huolta elämäs­tään.
. Hänellä oli talo, hänellä oli ruokaa,
hänellä oli kirkko ja varsinkin nuo
haaveilunsa,
., Hän oli onneilinen saadessaan istua
kotonaan yksinään, ja hän oli totutta-cut
ihmiset melkein unohtamaan itsen­sä.
Kyläkunnap pastori kävi häntä ker­ran
viikossa tervehtimässä ja nyökkäsi
hänelle kirkossa joka sunnuntai, mutta
viime aikoina ei Mrs. Smith tuskin huo-fnannut
sitäkään.
. Hänen mielensä oli yhä tuossa niraes-sii
Rochefoucauld ja tuossa niin kauniis­ti
helähtävässä arvonimessä "markiisi­tar".
Ja kuta enemmän hän mietiskeli
ja tutki asioita, alkoi hänestä tuntua,
että todellisuudessa hän oli markiisitar
itse. Olihan hän saapunut nuorena tyt­tönä
juuri Ranskasta ja vielä saiftasta
kaupungista, Pariisista, jossa Francois
de la Rochefoucauld oli asunut ja kuol­lut
maalisk. 17 p. 166to. Hän oli luke­nut
tämän prinssimarkiisin teokset ja
niemoaarit ja kuta enemmän hän niitä
luki sitä vakuutetummaksi hän tuli, et­tä
hän oli markiisitar Rochefoucauldin
sukua suorassa järji&styksessä . . .
Se syöpyi häneen vähitellen ja hän ru­pesi
katselemaan hiukan alentuvasti
ympäristöään, tuota pientä kylää ^lek-sikolahden
rannalla Floridassa, jonne
kohtalo oli hänet heittänyt miehensä ta­loa
hoitamaan.
• Häntä miellyttivät siellä ainoastaan
nuo hurrikaanit ja kun muu kansa niitä
pelkäsi, odotti hän niitä saadakseen
vaihtelua yksinäisyyteensä.
Myrskyn kaikuessa kulki hän ympäri
autiossa, korkealla mäen rinteellä sijait­sevassa
suuressa talossaan kuin operan
primadonna ja harjoitteli hovikumar­ruksia.
•
kana kulkivat somat huonekalut ja kaik­ki
pienet kalleudet, viinieiseksi hänen
rakas viulunsa ovesta ulos, kunnes kaik­ki
oli riistetty ja huoneet olivat tylijät.
Silloin sai hän työn, mutta ennen iltaa
vretiin hänet kädetönnä sairaalaan . . .
Ja nyt, kun hänet sieltä potkastiin pois
'terveenä kotiin" — terveenä! . . ,
luodaan häntä vastaan harmaahiuksis­ta
äitiä hiilen varkaana! . . . Saatana!
' köisittäfen
Antonio huomasi pienen huuliharpun,
tempasi sen nopeasti ja puhalsi. Mut-iti.
sen kielet särähtivät kamalasti ja
hän heitti sen uuniin, jossa oli muuta­mia
sammuneita hiiliä. .
Hiiliä! . . . Hiiliäl . . .
Hän tuijotti niihin hetken, tarttui
ainoalla kädellään tukkaansa, veti
päänsä polviensa päälle ja itki kuin
lapsi.
<A. P. 1914.)
—: Kj^lä tddän maj^eettinne, hän
lausui, kumartaen miehensä kuvallfe.
Aivan oikein Teidän kuninkaallinen ma-jesteettinne,
hän saattoi sanoa pesusan-kolleen
ja yleensä olivat kaikki esineet
hänen ympärillään hoviväkeä: prinsse­jä,
herttuoita, kuinkaita, kreivejä, pa-rooneja,
mutta heidän keskuudessaan
oli (hän saattoi hymyillä itsekseen) vain
yksi todellinen markiisitar Rochefou­cauld
— hän on täällä tunnettu vain
Mrs. Smithinä, Intian mere)lä kuolleen
kapteenin varakkaana leskenä . . .
Hän päätti joskus^ näyttää jotain kylä­kunnalle,
joka uinui aamusta iltaan tuon
ikävän lahden aaltojen kuohua katsel­len
ja lekotteli iäisessä auringon pais­teessa,
i
Hän vihasi noita palmuja, noita ikui­sesti
vihreitä sypressejä j a ruusuja, joi­ta
hoiteli hänen vanha neekeripälveli-jnnsa,
joka oli vanha ja kuuro, eikä
kuidlut juuri mitään. Hän oli opettanut
Billyn kutsumaan itseään markiisitta­reksi.
Ja niin neekerivaiihus, joka ei
tiennyt mikä'oli "marchionese" (hän
luuli' sitä marssiksi) nimitti häntä mar­kiisittareksi
ja tämä tuli viimeii^'koko
seutukunnan tied(^i, ja kansa kutsui/
yleisesti Mrö. Smithiä vain *'mäen rin­teellä
asuvaksi markiisittareksi." Ja kun
seudim väestö, Floridaan suuntautuvan
kansantulvan vuoksi, vaihteli, alkoi seu-jlun
väestö jo uskoa, että heidän kes­kuudessaan
eli todellinen Ranskalainen
markiisitar ja* moni kylän ja läheisen
kaupungin väestö kumarsi syvään hä­nelle
hänen liikkuessaan vanhanaikaises­sa
puvussaan ja hyvin arvokkaana asi­oillaan.
Hän muisteli nautinnolla sitä aikaa
kun hän oli miehensä kera saapunut
paikkakunnalle. Seudun väki oli saapu­nut
"heidän ensimn^äisenä sielläoloilta-naan
talon eteen — rukoilemaan. H e ^ i -
soivat ääneti talon edessä.
Hän oli rientänyt parvekkeelle luul­len
noitten ihmisten haluavan nähdä
häntä, nuorta ihanaa morsianta. Hän
kumarsi joukolle syvään ja ty-ytj^väi-syyden
mutina oli kuulunut tuosta noin
sata ihmistä käsittävästä joukosta.
Heidän johtajansa ilmoitti tulleensa
hakemaan nuorta paria jumalan jouk­koon
ja nuori Mrs. Smith kumarsi heti
toisen kerran ja oli vallannut tällä ku­marruksellaan
koko seudun väestön
kunnioituksen ja luottamuksen.
Kun he sanoivat hänen kuulevan i l -
massa kutsuvan äänen, ilmoitti hän sen
kuulevansa ja joukko poistui riemuiten
ja hymnejä laulaen.
Sen jälkeen kävi markiisittaremme
joka sunnuntai kirkossa. Hän ei puhu­nut
mitään ja mainittiin kansan >^kes-
' kuudessa hyvin hurskaaksi. Se miellyt-ti
häntä, hän tunsi olevansa kuul\iisa.
Mutta omassa sielussaan hän oli aina
k apinassa-tätä yksinkertaista, piintj-nyt-lä,
ahdasmielistä, vanhanaikaista kylää
kohtaan, mutta todellisen aatelisen ta­voin
tahtoi hän säilyttää arvoaseman-
.sa heitä loukkaamatta. !Mutta hän tah­toi
myöskin kerran näyttää heille —
jotain, suurempaa / . .
Ja odotettu h'fetki tulikin. Läheisessä
kaupungissa ilmestyi pieni lehti kerran
viikossa, nimeltään "The Blue Beach",
joita hän luki uutisen, että Lontoossa
tapahtuu marrask. 22 pnä suuret vihki­äiset.
Prinsessa Elizabeth vihitään nuo­ren
kauniin luutnantin kanssa ja juhla­menot
suoritetaan Westminster Abbcys-fi-,
jonne pääsee vain maailman hienos­to,
sen ylevin kerma, sen eliitti —
kaikki, mikä todella on ylhäistä suvul­laan
ja jolla todella on sinistä verta
suonissaan . . .
Miksi ei siis hän, joka todclILsuuiks-
&a on Ranskan mainehikkainta aatelia,
SIVU 4 LAUANTAINA, HELMIKUUN 7 PÄIVÄNÄ. 1948
. sen historian kaikkein hienointa suku­puuta,
sen loistoajan sankariheimoa.
Miksi eli hänkin ^ *
Ja hän ajatteli, tuumi. Hän ei yleenr
sä voinut, muuta ajatella. Hän herkut-telikin
jo loistollaan.
Hän katseli morsiuspukuaan, jota oli
säilytetty ;erikoisessa laatikossa J ä joka
oli vielä niin uuden näköinen. Se oli
todella taideteos. Hänen miehensä oli
. lahtdnut. morsiammelleen. sellaisen pu­vun,
jommoista ei kellään morsiamella
ollut aikaisemmin ja morsiushunnun oli
hän tuonut Intiasta.
Huntu oK m i t ä ihanm kudelma; un­tuvan
kevyt, koristettu kulta- ja hopea-kuvioin.
Maj-kiisitar istui pitkän tuokion tuo­lillaan
katsellen morsiushuntuaan ja hy­myili
salap^iseslj: Hän silitteli sitä,
hän asetti sen ylleen ja käveli peilin luo.
todella, hän o^ ollut iaunis morsian
— silloin. -Hän vilkasi prinsessan kuvaa
Ithdea^. Paljon kauniiij^i kuin Eliza­beth.
Hän katsahti.miehensä-kuvaa sei-nällä.
V
— Ja Alec ^ l i paljon komeampi kuin
tuo luutnantti, ajattdi hän.
Etelässä tulee ilta nopeasti". Hän sy­tytti
kaikki ^lot-palamaan-ja istuutui
kirjoituspöydän ääreen. Hän kirjoitti
kirjeen:
Teidän Kunmkaallinen Korkeutenne,
Prinsessa Elizabeth.
Buckingham Palatsi.
Lontoo, Englanti.
Rakas Prinsessa Elizabeth:
Pyydän lähettää Teille suuren ihailu­ni
osoiluksena myötäseuraavan intialai­sen
hunnun, jonka mieheni toi 1890 La-höresta,
Intiasta. Sillä on onnea tuottava
cminaisuus, sanotaan.
Olisin onnellinen jos h5^äksyisitte
lahjani, rakas prinsessa.
Syvästi kunnioittaen: ~
Markiisit^ Marguerite
de la Rocnfefoucauld
Box 53
Blue Beach, Florida, US.\.
Hän kääri hunnun kauniiseen laa- -
tikkoon silkkivaatteen sisään, valmisti
käärön erittäin huolellisesti, kirjoitti
siihen osotteen suurin kirjaimin ja päätti
viedä sen seuraavana päivänä postiin.
Hän oli hyvin tyytyväinen itseensä
ja melkein varma, että hän saisi kiitos­kirjeen
prinsessalta itseltään, niin —
ehkäpä kutsun häihin. Hän piti sitä mel­kein
luonnollisena, sillä huntu oli todella
ihmeteos . . .
Hän asettautui levolle ja nukkui tyy­tyväisenä
ja näki ihanan unen. Hän
kuuli ihmeellisen soiton kuin enkelien
laulamana ja jostain ruusupensaasta
tuli prinsessa Elizabeth, joka ojensi hä­nelle
kätensä. Hän suuteli ojennettua
kättä ja heräsi.
Aamuaurinko säteili Soko„^;^öeudes-saan
taivaalla ja meren aallot loiskuivat
yhtä ty}minä rannan hietikkoon kuin
ennenkin. Hänestä tuntui kaikki tä­nään
niin kauniilta. Hän ei tuntenut
tänään vihaavansa aurmkoa eikä tuota
yksitoikkoisena lainehtivaa merta. Puu­tarhan
puutkin tuntuivat nyt niin iha­nilta
ja lintujen liverrys niin ihastutta­valta.
-
Hänen elämäänsä oli tullut sisältii;
sen nimi oli Lontoo. .
Keittiöstä kuului astioitlen kilinää.
Vanha Billy asetteli siellä aamiaisveh-keitä.
Kuului koputus ja Billy lausui
oven raosta:
— Madam markiisitar, kello on yh­deksän,
aamiaisenne aika. Oletteko kuol­lut
vai hereillä?
— Tufen Billy rakas. Hän kolautti
lyönnin gongongiin mcriciksi, että oli
kuullut BiUyn äänen ja merkiksi Billyin
^ l^arkiisitar pteu^^^ hubfeji
lisesti, suki hiuksensa j a asetti hiukan
punaa XHKkiinsa,mitäMn ei ollut teh-nyt
vuosikyjnmeniin. Hän huomasi ^le,
vansa vieläkin sangen* sievän näköinea,
r Joku olisi anonut, että hän, ikäisekseen
ihmiseksi, öH vielä kaunotar.
Hän päätti tänään kokeilla pukujaan
j a sotamaalaultaän ja ryhtyä valmiste­luihin
Lontoon matkaavarten, sillä sitä
hän.untaan arvioituaah piti varmana
asiana: Kutsu saapuisi ehkä jo viikossa
- ehkä ensi viikolla.
—' Hyvää huothenta, Billy, hän sa­noi
astuessaan ruokasaliin, jonne^ tavan
mukaan, B i l l y oli kattanut aamiaispöy-dälte
kaksi puoliksi keitettyä munaa,
kaksi viipaletta pekonia, kaksi viipalet­ta
|>aahdettua leipää ja kaksi kuppia
kahvia, seka lasillisen • appelsiinimehua.
— Billy, - hän huusi ukon korvaan,
laita auto kuntoon. Täiiään klo 12 läh-demme
Sommeryilleen.,
— Mitä, madam?
— Kello: kaksitoista Sommervil-leen
. . . a u t o l l a . .
Yes, inadara . . .autolla . . .
auto liuono ja köVin tomuinen, markii­sitar
madam
— Pese se heti, me lähdemme . . .
kello kaksitoista Sommervilleen . . .
— Kyllä, me lähdöriime Sommervil­leen,
huusi Billy j a poistui keittiöön.
Vähän ajan kuluttua kuului autova-jasta
kolinaa ja pihalta veden läiskettä.
Syötyään meni markiisitar jälleen ma­kuuhuoneeseensa
ja otti uudelleen mor­siuspukunsa
esiin. Hän koetteli sitä, se
ei sopinut. Hän oli vuosien kuluessa li­honut
aikalailla ja puku oli siis kor­jattava.
Hän kääri senkin huolellisesti, asetti
V puvun laatikkoon ja sitoi sen huolelli­sesti.
Ulkoa kuului auton torven törähdys.
Kello oli kaksitoista. Billy oli valmis.
— Hyvä on, ali right, Billy, tulen
heti. Ota pyhäpukusi yllesi, B i l l y . ..
Kuului tassuttavia ääniä, Billy riensi
pieneen majaansa, joka sijaitsi metsän
laidassa kartanomaan perällä. Majaa
tuskin näkyi, se.oli ruusupensaitten ja
suurten rhododendronkasvien peitossa.
Markiisitar käveli parvekkeelle. Hän
katseli siintävää ulappaa. Se säteili niin
ihanana. Hänestä tuntui, että hän näki
sen nyt ensi kerran. Hän tunsi nyt ra­kastavansa
sitä, sillä sen pinnalla hän
pian lähtisi (hän hymyili) Lontooseen
häihin, kuninkaallisiin häihin, hän mar­kiisitar
de la Rochefoucauld . - Hän
hyräili vanhaa laulua: Hääkellot soivat
siemuiten kaiken murheen kauas pois­taen
. . .
Billy saapui pukeutuneena mustaan
kirkkopukuunsa, hän katsahti markii­sittareen
ja lausui:
— Oh, perkele.. . . Hän seisoi kuin
halvautuneena.
— Mitä nyt, Billy? huusi markiisi­tar.'
— Perkele on tullut . . . posket maa­lattu.
Jumala rankaisee, jumala . . •
mitä on tapahtunut?
— Oh, niin, lähtekäämme. Billy J3
markiisitar nousi tuoliltaan ja meni au­ton
luo. Hän asetti paketit etuistuimelle
ja kömpi auton peratuhdolle. Billy sei­soi
paikallaan.
— Xo, Billy, miksi et tule, lähte­käämme
Sommervilleen?
— E i , markiisitar, madam, Jumala
kieltää minua kuljettamasta maalattua
naista. Halldujah.
— Hallclujah, Billy. Ei Jumala o\t
vihainen sinulle, vaan minulle — jos hän
on . . .
~ Hän on viharacn. Paha on tullut-
Hallelujah. Pku on tulhJt taloon. En ^"^^
1!
li
n
01
k
a
se
ta
Vi
vä
ta
Sf
M
Hi
j;<i'
ki,
kän
VA
M
tui
t:.