Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 27, 1937

              (Viime numerossa on lätoraosiälE
•sivulla mennyt sekaisin siinä määrin,
ftttä lukijan on vaikea ^seurata kerto­musta,
joten haluamme sen tässä kor-
|ata. Kolmannen palstan puolivä­lissä
alkaa kappale seuraavasti):
"Hare ratsasti yhtä innokkaasti ja
etsi yhtä väsymättömästi kuin
Augustkin toivomatta kyitenkaan to­della
milloinkaan löytävänsä tyttöä/'
(Tästä eteenpäin jatkuu kertomus
seuraavasti):
Hänen etsimisensä soi kumminkin,
huolinnatta seri toivottomuudesta, Ha-irelle
jonkunlaista tyydytystä, sillä
tyttö oli aina hänen mielessään^
Eikä tämä kuukauden kestävä rat-sastaminenkaatö'^
kanssa
ollut hyöd3^ön. Hänestä tuli intiaa­nien
ystävä jaksamalla oppi hän lau­sumaan
monta heidän sanaansa. Sit­ten
oppi hän tuntemaan paljon erä­maassa
tarvittavia taitoja. Navajot
^näyttivät hänelle, miten on kiivettava
vuorille, etsittävä vettä ja ruohoa,
miten oli etsittävä Hopeäharjaa päi­vän
koittaessa, jos se oli sattunut
kulkemaan kauaksi, miten oli haet­tava
jälkiä kovalta maalta ja miten
oli suhtauduttava erämaassa esiinty­viin
ilmoihin ja niiden herättämiin
tunteihin. Intiaanien koko ulkoilma­elämä
yhtyi täydellisesti luonnon ul­konaisiin
ominaisuuksiin, kuten to-nlUun,
kallioihin, ilmaan, tuuleen, sa­vuun,
seetreihjn ja erämaan petoihin.
Noiden seikkojen tarkastamiseen ku­lui
injtiaanien päivä. Navajot olivat
luonnonpalvelijoitä, aurinko oli hei­dän
ylijumalansa. Aamuisin, kun
harmaa sarastus muuttui ruusunpu­naiseksi
ruskoksi^ aloittivat he yHs-tyslaulunsa
auringolle. Auringon las­keutuessa
oiivat navajot valppaat kat-soen
vaitioUen länttä kohti. Hare
huomasi, että moki-intiaanitkin ylis­tivät
aamuisin tuota suurta valönan-tajaa.
Aikaisen aamun hämär,ässä,
ennenkuin itäinen taiv^umranta alkoi
punoittaa ja kaikki oli vaalenevaa
harmaata, ilmestyivät mökit pienistä
savi- ja kivimajoistaan, kiipesivät
asuntojensa katoille ja istuivat siellä
huopapeitteihin käärit3an kumartu­nein
päin.
Eräänä päivänä selitti August muu­tamin
sanoin, kuinka mericitykseliinen
tekijä aurinkö oli erämaan asukkai­den
elämässä.
"Meidän on käännyttävä takaisin",
sanoi hän Harelle. "Kuumuus Usäy-tyy
ja lumi sulaa vuoristosta. Jos
Coloradon vesi nousee liiaksi, emme
voi mennä sen poikki."
Ratsastaminen takaisin leiriin vei
pari päivää. Eschtah otti heidät vas­taan
arvokkain vaitioloin, mikä oli
niin ominaista hänelle. Kun he läk­sivät
kotiinsa, saatteli hän heitä tielle,
joka läksi laskeutumaan Kaikukalli-öiden
korkeimmalta huipulta, Saweep
Peakilta. Sieltä vahtivat navajot
väririkastaerämaata.
"Mescal on siellä", sano! August
Naab. "Hän on sj^lä Eschtahilta
saamansa orjan kanssa. M i ^ opastaa
Mescalia.' Emme voi seurata heitä
"O,
hin silmät ovat vanhentuneet hänen
katsellessaan täällä erämaata, mutta
häh ei ole milloinkaan tavannut in­tiaania,
• joka voisi seurata Mescalin
orjaa. Eschtahkin menee vielä smne
lepoon, mutta ei kukaan intiaani ole
löytävä hänen hautaansa. Mescalin
jäljet ovat hävinneet hiekkaan.
Kukaan ihminen ei voi niitä löytää.
Eschtahin sanat ovat viisautta. Kat-sokaa!"
' v ^
Jonkun elävän Jhmisen Jiakeminen
tuosta rajattomasta värikkäiden hieli-kamaininkien
ja muuttuvien hiekka-pilvien
valtakunnasta, noista purp­puraisten
verhojen piilottamista kui­luista
ja kupooleista olisi ollut kaik­kien
ihmisten pyrkim3^ten turhinta
hommaa. Se näytti olevan todellinen
auringon sateenkaarivaltakunta. Alus­sa
hikutti ainoastaan sen kauneus
Harea, hän näki kallioiden juurien
kuparinvärisen vyön, valkoiset kiven-näisläikät
ja kauempana olevat lie-jurämeet,
tuulten kuluttamat canonit,
nuo sekä itään että länteen katoavat
tomun )mipäröimät vuorten selänteet,
vähitellen kihoavan tasaisen yläta-sangon
pykälöidyt rinteet, tulivuor­ten
huiput, jotka käänsivät katseen
sinisistä halkeamista kohoaviin höy-rypilyiin
ja tasaisten kujien tummiin
juoviini;jä?niineteenpän kauas tuon­ne
äutiÖöh tuntemattomaan. Sitten
Hare?pnmarsi hieman sen tenhoa, Se
oli auringon värjäämä ja hallitsema
maailma. : Täällä esityivät lupraion
syvä majesteetiliisuus, iäisyys ja
muuttumattomuus koskemattomina.
Mutta hän näki vain Eschtahin sil­min
sen hedelmättömät rinteet, sen
peloittavan autiuden ja kuoleman-raskaan
unen.
" Kun vanhan päällikön huulet avau­tuivat,
odotti Hare vain ankaria sa­noja,
jotka tuottaisivat vain tuskaa
hänelle ja joita hän tunsi. sisimmäs­sään
suuresti pelkäävän.
"Valkoisen profeetan intiaanisu-kuinen
lapsi on mennyt häneltä", sa­noi
Eschtah. ; "Erämaan: kukka on
muuttunut lentohiekan j)rväseksi."
sahtamaan syrjään ja huomasi SnV
pin kermanvärisen oriin laukkaavan
Hopeakulhoa kohti. Snapin rinnalla
ratsasti eräs solakka mies suurella
raudikolla. Kun Hare saapui leirim,
kertoi hän Georgelle ja Zekell^näke-mänsä
kuullen samalla, että Dayekin
oli jo huomannut ratsastajat ja men­nyt
heitä vastaan seetrimetsikön lai­taan.
Heidän juuri keskustellessa
asiasta juoksi Dave nopeasti lähteelle.
"Snap ja Holdemess tulevat! "huu­si
hän kovasti.
"Mitä tekemistä Snajiilla on Hol-dernessin
kanssa? Miksi hän tuo
miehen mukanaan tänne?"
"Enpä pidä tuosta ollenkaan",
vastasi Zeke harkitusti.
"Jack, mitä aiot tehdä?" kysyi
^ Dave nopeasti.
"Tehdäkö? Mitäpä minä voism
tehdä? En aio lähteä pakoon leiristä
senvuoksi, että tänne tulee miehiä,
jotka eivät pidä minusta."
"Se olisi kumminkin viisainta."
"Toivotko minun lähtevän pakoon,
estääksesi veljesi ja minun tapaamasta
toisiamme?"
"En!" *Daven posket muuttuivat
tummanpunaisiksi. "Mutta aiotko
ampua hänet?"
"Eh tietystikään! Hänhän on Au­gust
Naabin poika .ja^sitäpaitsi vel­jesi.",'
"Niin, ja sinä olet ystäväni, seikka,
josta ei Snap välitä rahtuakaan. A i ­otko
ampua Holdernessin sitten?"
(Nyt alkoi viime numerossa koT-mannen
palstan keskellä XIII luku
"Kiero temppu", joka jatkuu aivan
oikein viimeisen palstan melkein lop­puun
saäklM. -Viimeinen läus
bn vielä oikeiny^ltuuluu seuraavasti:
smne.
Vanha pääUikkp pysähd3rtti Hevo­sensa
ajan kuhittamalle tidle, ja: tuo
sama käa, joka viittasi jäähyväiset
valkoisille ystäville, ojentautui hitain
arvokkain liikkein rajatonta äärettö­myyttä
kohti. Siten tervehti soturi
valloittamatonta alueitta; libfe
masi hänen^
saiman häikm»; tuon
ja salaperaisen intoliimö^
calinkin salmissa. >} -K "/
liäi viunuaa tteV
"He ovat julistaneet Cuiverin lain­suojattomaksi
ja seuraava tulee ole­maan
Snap."
Tästä eteenpäin alkaa kertomus
taas aivan oikein. Kehoitamme kaik­kia
lukijoita hyväntahtoisesti otta­maan
tämän korjauksen huomioonsa.
> Ty)imitus)
"Isäsi vihjasi, että erämaa on liian
pieni meille molemmille, Snapille "ja
minulle."
*^Jack, et voi olla kyllin varovai­nen..
Olen odottanut sinua, saadak^
sem k^kustdla kanssasi tästä. Sna^
ratsastaa tänne kj^ä vielä jonakm
{»h»na j a silloin ---"Daven k
tys^ ei oUut tj^nhyttavä.^ :
huomautuksea jalkeen,^ kan- Hare,
ratsastaessaan -^vuorilta. -ampiimi^n«?a-
Mxvr edessään satulassay sattui kat-
"Vanhon, Dave,*etten voi vastata
kysymykseesi", vastasi Hare kävel­len
tiellä. "Jonkun tä3rtyy muuttua
minussa, ennenkuin voin tappaa ih­misen.
Luullakseni voin ampua puo-lustaakseni
itseäni. Mutta sehän ei
hyödyttäisi minua ollenkaan, jos sat­tuisin
ampumaan liian myöhään.
Dave, tätä olen juuri pelänn3rtkin.
En pelkää Snapia enkäJioldemessia
senvuoksi. Tarkoitan vain, etten ole
valmis, katsohan tänne, liiuletko
heidän kummankaan ampuvan asee­tonta
miestä?"
"Jumalani, toivoakseni ei! En voi
uskoa sellaista. Mutta smähän pistät
pistoolisi tuppeen."
Hare irroitti pätruunavyöiisä colt-tineen
ripustaen sen satulansa nup­piin.
Sitten hän istuutui muutamaUe
tulen vieressä olevalle kivelle.
"Tuolta he l i y t t u ^ kuiskasi
Zeke nousten seispalieen, kuten
Georgekin. \
"Hillitkää mielenne, pojat!" sanoi
Dave katsahtaen heihin varoittavasti.
"Mmä hoidan keskustelua."
Holdemess ja Snap ilmestyivät
puiden varjosta ja ratsastaen juok­sua
aukealle pysähdyttivät hevosen­sa
muutamien askelten päähän tu­lesta.
Dave Naab seisoi juuri Haren
edessä ja Georgeja Zeke pysähtyivät"
hänen viereeni. ^
"Päivää, pojat!" sanqi Holdemess
hymyin, joka muistutti valon nopeaa
heijastumilta kirkkaasta jäwen jääs­tä.
Hänen ambranväriset silnän^
eivät rävähtäneetkään niiden katseen
keskittyessä tuijottaviksi keltaisiksi
pilkuiksi. Dave katseli karjanomis­tajaa
kylmästi ja halvdssivasti, muj- *
ta ei sanonut täUe mitään, vaan vd-.
jdleen:
• "Snap, mikä on tarkoituksesi rat-^
sastaessasi tänne tuon miehen kanj.
' sa?"
"Olen Holdernessin uusi työnjoh-taja.
Tarkastamme juuri laitumia"
vastasi. Snap.HKovat piirteet; JURI
ilme ja haukannokkajuhnuus oUvat
palanneet - kymmenkertaisina hänen
kasvoihinsa, jä .hänen katseensa oli
kilin lepattava palava tuli.
"Uusi-työnjohtaja!" huudahti Da-ve.
Hänen suunsa jäi auki ja hän
tuijotti hämmästyneenä veljeensä.
"Etj^inä et voi tarkoittaa totta pu-heellasi!
Olet juovuksissa!"
"Asia on, kuten sanoin", murahti
Snap. .
' "Valehtelet!" huusi Dave veren
punatessa hänen -mskeat kasvonsa.
Hän hypähteli paikoillaan raivois-
* saan. -
"Totta se on, Dave, hän on uusi
työnjohtajani", pisti Holdemess mie-listelevästi
väliin. "Hän saa sata
kuukaudelta — kullassa — ja minulla
on samanlainen paikka sinullekin."
"No, mutta Jumalan nimessä!"
Daven käsivarret vaipuivat ja hänen
kasvonsa kalpenivat huuliin asti.
"Holdemess!"
"Tiedän, mitä aiot sanoa", kes­keytti
karjanomistaja. "Mutta jätä
se sanomatta. Tiedän, että olet roh­kea.
Mutta taistelu ei hyödytä mei­tä
kumpaakaan: Puhun liikeasioista.
Haluan—"
"Te ette voi keskustella kanssani
liikeasioista ettekä muustakaan", sa­noi
Dave Naab pyörähtäen nopeasti
veljeensä- päin. "Toista vieläkin sa­nasi,
Snap.* Oletko sitoutunut var­tioimaan
laitumia tuon miehen puo­lesta?"
"Olen."
"Aiot toimia siis isääsi, veljiäsi,
suoraan sanoen, omaa lihaasi ja ver­tasi
vastaan?"
"En vöi katsoa asioita siinä va­lossa."
"Sitten olet juovuksissa oleva, hel­posti
väärään johdettava tyhmeliini.
Tuo mies ei ole mikään karjanomis­taja.
Hän on rosvo. Hän ryösti Mar­tin
Colen,-ensimmäisen vaimosi isHn,
koko omaisuuden. Hän varastelee
juuri parhaillaan karjaamme ja anas^'
taa lähteemme. Hän koettaa saada
meidätkin perikatoon. Jumalan ni­messä,
etkö voi olla mies?"
"Asiani ovat huonolla kannalla",
vastasi Snap töykeästi muuttelehtien
satulassa. "Luullakseni on parempi,
eUä selvitän ne omin neuvoin."
"Sinä matelevainen roisto! Mutta
ethän sinä olekaan kuin velipuoleni.
Jumalalle kiitos. Olen kuin tiennyt
smun tekevän jotakm kunnotonta,
mutta eh olisi sentään milloinkaan
voihUt uskoa, että häpäisisit Naabien
nimen ja murtaisit isäsi sydämen.
Entä te, mitä tekemistä teillä on
tääUä? N o ^ s t i n y t ! Tämä on mei­dän
aluettamme eikä teillä eikä työn­johtajallanne
ole täällä mitään teke­mistä:
Ette saa juottaa hevosianne-kaan.
Pois täältä!"
Nyt tunsi-Hare, joka oli ollut niin
kiintynyt keskusteluun, että hän oh
unohtanut itseni kokonaan, kasvo­jensa^
nopeasti ^kylmenevän ja rin­tansa
k(Aoilevah nopeasti. Snapin
sihnien välähd^ ja käden nopea alas-syöksymjneh
tapahtuivat samalla
kun näkyi punainen leimahdus ja
kuului äänekäs paukahdus. Hare ku­martui
vaistiraiMsesU, mutta joku
heikko sysäys, joka tuntui kuin tuu­len
henkäykseltar muuttui poltta­vaksi
tuskaksi. - Sitien hän kaatui
taaksepäin kiveä vasten' haparoiden
kädettään rintaansa.-
(Jatkuu)