Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 28, 1942

              I
Si I A on kulunut jb kahdeksan
vi.<»aakuri A ™ THiura kertoi
minulle tämän t a r i n a a : ; p l im
join matkalla Rotterdamista fieiit^
raiiu. Tuura oli junaan astuessamme
bnia kalpea jäbarvasanäineii. Mut­ta
ehdittyämme p6h5oisell«: känäin-alueelle
hän äkkiä sarioi: -
"Katso;'k^tfrakaÄ
lenkin näillä seiidiJäÖalöh^ta
.järkyttäviä asioita."; ^: \ V^ÖJx''.: ^
Maisema oli tÖdeUa
•navat jakoivat maaa reb«viksi -lai-dunsaariksi.
Tuon tuosta näkyi: oi -
kikattoisia rakerinusryhnaiä, hedel­mätarhojen
ympäröimlnäv Kansallis­pukuisia
naisia, miehiä - j a lapsia l i i k ­kui
kaikkialla arkisissa- askaressaan,
ja hyvinvoipaa karjaa, kanoja, h^an-jiia
ja kalkkunoita 'tepasteli. saarek­keilla
uihatluktiisina:.: Haikaroitakin
näkyi talojen katoilla.
"Olen vieraillut näillä seuduilla
vain kaksi päivää". Tuura jatkoi l i i ­kutettuna.
"Ystäväni John;Russell
toi minut tänne tervehtimään Ellen
Rebeniä, suornalaistä haista, joka oli
naimisissa hbllantiläisen miehea kans-
. Saanko kertöä tarkemmm?"
Nyökäytia päätäni myöntymyksek-sijja
hän alkoi:
"Tulimme.Ruselljn kanssa mootto-liyenheellä.
Rosenthaalista, Äfatka
olisi ollut muuten naytintorikas, mut-:
t5.Ru5ell pilasi kaiken kertomalla.ikä-viä
asioita EHeh j ä Rene Rebenin
avioliitosta. Heillä oli iso maatila ja
varoja riittävästi, mutta rakkautta ei
hiventäkään. Elleii oli suloinen kuin
madonna, jota\'astoin Renen j a pa-holaiseft
välillä e i voinut olla-Suurta­kaan
eroa. Tämän kaiken hän kertoi
siksi, että osaisin alusta asti käyttäy­tyä
siten, ettei Rene saisi aihetta v i ­hoitteluun.
*Hän on hyvin mustasuk­kainen',
hän loi)etti puoliääneen, sillä
olimme silloin jo Rebenin kartanon
alueella aivan lähellä laituria. Ja lai­turilla
seisoi harteikas, synkkäkatsei-nen
Rene.Rebenl
— Osasitpa tulla sopimattomalla
hetkellä, Reben murahti Rusellia ter­vehtiessään.
— Olen lähdössä Ams­terdamiin
asti j a viivyn siellä viikon.
Kotiudu vointisi mukaan.
Senjälke^n hän l o i -katseensa m i ­nuun
ja Ruseliin esitettyä minut hän
murahti: " . .
— Ruseliin seurassa ovat kaikki
tervetulleita. Olkaa kuin. kotonanne.
Reben astui venheenseensä, kiep-sautti
moottorin käyntiin, ja hetken
kuluttua alus katosi kanavan mut­kaan.
— Olenpa melkeia iloinen, että tuö
niahdollisimman voimakkaaksi kor-leimpain
viranomaisten toimesta.
Miehiä ja naisia värvättiin alueilta,
tnissä ihmisiä ei oltu koskaan aikai­semmin
järjestetty, ja missä Kiinan
Ptiolustustaistelua tuskin ymmärret­tiin.
Kivenhakkaajia tuotettiin idäs-
^ kameleita j a kaikenlaisia ajoneu­voja
mobilisoitiin kuljettamaan tar­p
e i t a ja aineita työläisille. Ter­veysasemia
perustettiin ja liikkuvia
^ m t ä o s a s t o ja järjestettiin.
Tämän maanti^en tärke3rs ei rajoi­tu
yksinomaan Szechuanin ja Sokan­kin
väliseen kulkuyhteyteen. Paljon
^keämpi on vielä se, e t t ä tämä tie
^^•aa toisen kansainvälisen kauppa­n
i Sen lisäksi tämän tien raken-
J*«äsen avulla saatiin suunnattomia
l^iomionrikkauksia käytettäväksi.
K i r j . AHTI EIXOLA.
niies lähti, huomautin RuselHUe taloa
-kohden astellessamme. — Toivotta­vasti
hän ei palaa takäisin-ennen läh­töämme.
•
Jos olisit tullut yksin, häh e l
olisi lähtenyt ollenkaan. Hän luottaa
- mmm jä--ämmm~ "jo
. ky?nrnenen vuotta ^ hoitanut hänen
: käupaliisia asioitaan.! " - "
Ölimm^B jo ^puutarhan laidassa ja
vaikenimme, sillä rouva Reben oli
huomannut meidät ja riensi meitä
vastaan. Tervehtiessään Rusellia ja
vaihtaessaan muutaman sanan hänen
kansaan ehdin huomata Mnen har-
\inaisen kauneutensa. Hänellä -oli
vaaleat kiharat ja melkeinpä liiduhr
valkoinen .iho, vaikka oli jo s^skesä
j a aurinko heloitti ^ vieläkin poltta­vana.
Hän sairasti varmasti veren­vähyyttä,
muuten sellainen kalpeus
ei voinut olla tähän vuodenaikaan
mahdollista. Luodessaan katseensa
minuun huomasin hänen vast'ikään
itkeneen. Mutta hän yritti salata sen
ystävällisellä hymj^llään,^ sanoessaan
omalla kielellämme:
—• Olen iloinen, että tulitte. En
ole nähnyt suomalaisia kuuteen t o ­teen..
Olette kuin tervehdys rakkaas­ta
kotimaastamme..
Hänen silmänsä kyyneltyivät ja
hän juoksi edellämme rakennukseen.-
— Pysy järjissäsi! Rusell mu­rahti
tyytymättömänä. — Älä tule
liian tutuksi, poikaseni.
- E h vastannut. Varoitus tuntui
mmusta aiheettomalta. Ellen Reben
oli muuttunut silmissäni satuolennok­si,
jolla ei ollut mitään yhteyttä to­dellisuuden
kanssa. Hänen kalpea
kauneutensa oli ikäänkuin läpikuul­tavaa
usvaa. Sanoin sen Rusellille.
— Mutta ota huomioon, että tä­mä
utukuva puhuu ja laulaa kuin ih­minen,
hän huomautti vakavana. —
En rajoita teidän vapauttanne, mut-
„ta kiellän sinua käyttämästä sitä vää-rin.
Aioin sanoa jotakin karskia,- mutta
olimme jo portailla ja hetkistä myö-henunin
avarassa, hämärtävässä tu­vassa,
— Meillä eletään hyvin yksinker­taisesti,
selitti emämä, käsittäen vää­rin
hämärän sokaiseman. tuijotukse­ni.
— Mieheni ei pidä koreudesta.
Toivottavasti ystävämme Rusell on
jo etukäteen kertonut meistä. Hän­hän
on niin huomaavainen.
Vastasin kumartamalla. Tunsin
häpeäväni sitä, että Rusell oli lörpö-tellyt
minulle paljon enemmänkin.
Ruseliin ennakkotiedot olivat pilan­neet
mielialani, ja emäntämme tark­ka
katse sai minut punastumaan.
Mutta iltapäivällä huomasin tä­män
tunteen haihtuvan. Ellen-rou-van
luonnollinen käytös j a keskuste­lumme
kotimaamme asioista tutus­tutti
meidät väkisin toisiimme. Alus­sa
Rusell seurasi meitä varjona kaik­kialle,
mutta illalla hän väsyi ja me­ni
huoneeseensa. Hänhän oli jo van­ha
ja kankeajalkainen, ja me — E l ­len
ja minä — nuoria ja ketteriä.
—Olipa hyvä, että hän lähti. E l ­len
iloitsi. — Jos hän oUsi tuUut tän­ne
vanhalle myUylle, en olisi voinut
teille näyttää rakkainta salaisuut­tani.
Hän pysähtyi hetkeksi myllyn o-velle
ja katseli ympärilleen.
- N i i n hämärän saapuessa tiiällä
onnuin satumaassa;, hän sanoi.
-Oletteko taiteilua? V
_ — Vain toiveiltani.;
—-^e riittää. Katsokaa!
• Maisema oli todella kaunis, .au­rinko
oli jo laskenuti ja kanavista
nousev^ usva näyt ti^m^^
ta, muiittaeri laiturneliä märehtivän
: karjan läpikuUltax^aksi ja kauempa­na
olevat mekiköt ikäänkuin ilmassa
riippuviksi. Länsi rusbitti ja itä oli
yönsininen. Ja edessiimme törröttä­vä
vanha mylly aivankuin hengitti ...
— Tämä.nnily on kiikkoni. Ellen
sanoi vakavana. \'ihki>tyessäni
"miehellehi täytyi minun kääntyä ka­tolilaiseksi.
Minun täjnyj' näytellä
miehelleni. . Se.on rumaa, mutta vält­tämätöntä.
. .
— Tiedän sen, sanoin.
Hän tarttui kiihtyneenä ranteesee­ni
ja puristi sitä tiukasti:
. —Onko Rusell puhunut enemmän­kin?
hän kysyi hätäisesti, ja kun
myönsin, hän lisäsi: — Rusell on var­masti
puhunut liian omavaltaisesti.
Olen huomannut, että hän käsittää
asioitamme väärin. Hän on sanonut,
että olen onneton ja että Rene on
mustasukkainen. Mutta minä olen
onnellinen,-eikä Rene ole koskaan o-soittanut
mustasukkaisuutta *minua
kohtaan. Me olenune vain perinpoh-jon
erilaisia luonteiltamme, siinä
kaikki. Hän on vakava ja vähän
sjTikkämielisyyteen taipuva, ja minä
olisin mielelläni iloinen ja huvittele-vakin.
Mutta me einme riitele. Minä
en.pelkää häntä, ja ainoa;salaisuute­ni,
joka minulla on, oii*tämä mylly.
Hän avasi myllyn oven, ja nie nou­simme
portaita välikerrokseem Se
oli ihmeellinen kammio. Totuttuani
pimeyteen näin kahden pienen ikku­nan
välissä pienen taulun.
— Tämä on kirkkoni alttaritaulu,
hän sanoi liikutettuna. Täälläkin
olen Renen vaimo, mutta en hänen
uskolaisensa.
Hän otti seinältä kitaran, viritti sen
ja lauloi. Hän unohti läsnäoloni,
ajan kulumisen, kaiken. Kuu nousi
ja loi valjua valoaan hänen pyhät-
. töönsä. Sen valossa hän näytti har­hakuvalta
ja herätti minussa saman­laisen
tunnelman kuin ennen lapse­na
enkelitaulu kotini seinällä. Se
taulu oli lumonnut minut. Enkeli (Ai
käsitykseni mukaan elävä olento, jo-
. ka oli kytketty tauluun vangiksi. Sik­si
päätin sen vapauttaa. Leikkasin
enkelin irti ja itkin, kun se ei sen­kään
jälkeen liikkunut ... Ja nyt oli
edessäni jälleen samanlainen enkeli.
Hänkin oli kytketty vieraaseen maa­han
ja häntä ymmärtämättömään
mieheen. Mutta nyt en olisi millään
ehdolla hennonut tehdä tälle "vangil­le"
samoin kuin sille lapsuusakaiseile
enkelilleni. Minä vain ihailin häntä
— hänen madonnamaista kauneut­taan
ja hof)easointuista ääntään.
— Kuinka voitte pitää tämän sa­lassa
lapsiltanne? kysyin pitkän hil­jaisuuden
jälkeen. — Eivätkö h« seu­raa
teitä tänne?
— Lapsiltani? hän kertasi ihmeis-
/sään. — Ettekö ole huomannut, ettei
meillä ole lapsia? Siinä meidän on­nettomuutemme
piileekin, hän jat­koi
syvään huokaisten. — Rene ICai-paa
kolmatta, enkä minäkään vä­hemmin.
Huomasin johdattaneeni asiat a-rOill^
Iaduille j a vaikenin. Hankaan
ei jatkanut. Poistuimme vaiteliaina
myllystä ja s u l k e u d u i t ktuu^ijda
huoneeseenuiie toivottamatta toisil-lemnJÄ
edis Jby^^
Mutta seuraavana iltana istuimme
jälleen myllyssä. Muistdimme koti­maatamme
ja välillä lauloimme
minäkin! Ja jos välillä syntyi hiljai­suus,
tuijotin häneen jälleen kuin sil­loin
lapsena siihen tauluiin kotini^sei-nällä.
§inä .iltana, kuu pysytteli pilyessii.
Siitä huoliniatta me viiv'yimm& hänen,
p y h ä t o s ^ ^ ylipuolij^ön ja kotiin par
latcssamuie, pelkäsimme RtisdU^
van hereillä — aivan kuin pahaa teh­neet
lapset...
Ja seuraavana aamuna me — Ru­sell
ja minä lälidimine.
• -
Juna oli pysiihtjmyt Rosenthaulin
asemalle. Tuuri nousi ja laskeutui
laiturille. Minä .seurasin häntä. Hän
kulki kuin unissaan, kunnes olimme
kauniin,kalmiston käytävällä. Huo»-
mäsin, että olimme poistuneet liian,
pitkiUle junasta, j a kuulin junan lähr
dön. Mutta se ei liikuttanut minua.
Tuman käytös esti minut sekaantUr
masla asiaan. Vihdoin hän p3'sähtyi
erään haudan ääreen ja osoitti ris­tiä,
johon oli maalattu: "Ellen ja
Peter Reben."
—Kuolleet, sanoin. 1
— Kuolleet, hän kertasi,
— Miitta sinähän sanoit, että Rene
Reben oli hänen miehensä.
— Aivan niin.- Mutta täs.sä le­päävät
äiti ja poika.
Tuijotin Tuuraan hämmentynee*
nä.
— Hyvänen aika, äännähdin. —
Myös sinunkin lapsesi?
Tuura suoristautui ja loi minuun
soimaavan katseen.
—- Kuinka voit .sellaista kuvitella?
Hän kysyi tiukasti. — Lapsi oli Re­nen.
Mutta tuo poloinen mies oli sit­tenkin
juuri sellainen kuin Rusell
väitti: hän kuvitteli mahdottomia ja
e r p n ä iltana sytytti vanhan myllyn
palamaan, tuhoten vaimonsa ja oman
lapsensa. Sanoinhan jo, e t t ä Ellen
rakasti miestään ja uskoi hänestä
pelkkää hyvää. Saat olla varma sii­tä,
että olen riistänyt puitteistaan
vain yhden enkehn — sen lapsuusko­tini
seinällä olleen.
— Entä Rene? kysyin. — Vanki­lassako?
Tuura osoitti toista ristiä.
— Tuossa. Rusell ilmaisi hänelle
totuuden, ja hän teki sen, mikä tehr
tavissa oli . Hän rakasti kaikesta
huolimatta vaimoaan.
I H M I S E N IKÄ O N
P I D E N T Y N Y T
huomattavasti, tiedoittaa Metropoli­tan
henkivakuutusyhtiön tilastollinen
osasto. Tyttölapsella, joka nyt syn­tyy,
on odotettavissa ikää 67^31 vuot­ta,
eli 16 vuotta pitemmästi kuin on
odotettavissa v. 1900 syntyneillä.
Poikalapsilla samassa suhteessa on
odotettavissa 62,94 vuoden ikä eli 14
vuotta pitempi kuin v. 1900 synty­neillä.
V.a900 syntyneistä lapsista
pääsi 80 prosenttia 10 vtioden ikään.
Nyt syntyneistä pääsee 94 prosenttia
10 vuoden ikään. V. 1900 syntyneis­tä
lapsista kuoli neljäsosa ennenkuin
pääsivät 25 vuoden ikään. Nyt syn­tyneistä
kuolee neljäsosa vasta saavu-,
tcttuaan 55 vuoden ikärajan. Nyt
tosin on otettava huoniioon sota-ajan
vaarakohdat j a ruvettava välttämään
niitä, jos tahdotaan säilyttää ihmis­ten
korkea elämän keskitaso, huomau­tetaan
selostuksessa.