Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 19, 1947

              Sivu 8 LAUANTAINA HEINÄKUUN 19 PÄIVÄNÄ
nam
A
}4
'1;
1 . . i. ..
II
e/'
ii
I
iSuomen suurkisat . . .
(Jatkoa 1 tseltä sivulta)
dessä syntyy. Huomautettakoon kui­tenkin,
ettei mitään puutetta sentään
vakavassa miel^sa ilmennyt.
Suurkisat vastasivat olijelmansa
puolesta täysin olympiakisoja. Olipa
siellä sellaisiakin urheiliunuotoja, joi­ta
ei esiinny toistaiseksi olympiakiso-jen^
jelmassa. Seuraavissa lajeissa
oli kilpailuja: voimistelussa, yleisur­heilussa,
nyrkkeilyssä, painissa, pai­nonnostossa,
uinnissa, pyöräilyssä,
purjehduksessa, soudussa, melonnas­sa,
miekkailusisa, ampumisessa, jousi­ammunnassa,
ratsastuksessa, nykyai­kaisessa
5*ottelussa, verkkopallossa,
käsipallossa, koripallossa, pesäpallos­sa,
suunnistamisessa sekä auto- ja
moottoripyöräkilpailuissa. Lisäksi oli
taidekilpailut sekä Suomen Palloliiton
40-vuötisjuhlakilpailut samoihin ai-
^koihin.
Ltionnollistä oli, että ulkolainen e-dustus
oli koetettu saada edustavaksi.
Seuraavat maat olivat mukana urhei-lukilpailuigsa:
Englanti, Hollanti,
Iran, Islanti, Italia, Luxenburg,^ Neu­vostoliitto,
Norja, Ranska, Tanska ja
Tshekkoslovakia. ^
Katsojia oli varmasti mukana u-seammastakin
maasta. Diplomaatti-^
aitiossa istui näet täällä olevien lä­hetystöjen
edustajia. Ja oli katso­mossa
myös Amerikan suomalaisia,
jotka olivat Suomen Suurkisojen eri­koisvieraita.
Suurkisat olivat jo etukäteen huo­lehtineet
osanottajien ja katsojien
viihtyisyydestä. Oli ortia viihdytys-toimisto
järjestänyt heille erikoisia
auto-, raitiotie-, juna-, laiva ynnä
moottoriveneretkiä, halpoja ilmalen-nätyksiä,
kuljetuksia uimarannoille
jne. Teattereissa ja ' elokuvissa ' oli ,
useita näytöksiä, oli kuuluisien täi-teilijoitteri
konsertteja. Ravintolat
saivat olla auki tavallista pitempään.
Ja kävijöitä riitti kaikkialle, myös
museoihin, laitoksiin sekä pääkau­pungin
nähtävj^ksien katselemiseen.
On muistettava, että moni kävi nyt
ensi kertaa Helsingissa. Aika oli
kä3rtettävä tarkkaan, jotta olisi näh­nyt
ja kuullut mahdollisimman pal­jon.
Lippujen myynti näihin Suurkisoi­hin
oli järjestetty jo'etukäteen. Eri
puolille Suomea oli varattu määrät­ty
määrä lippuja kilpailuihin.«Kun
kilpailujen ajat oli myös tarkoin mää-rätty^
sai Suurkisoihin tuleva rau­hassa
harkita, »issä aikoi käydä.
Niini>ä sattui, että avajaisiin eivät
kaikki halukkaat päässeet mukaan.
PAAVO J, PITKÄNEN
^attomassa rikkaudessa, ja ennen
kukkea siinä suurpiirteisyydessä, jol­la
se leikkaa venäläisen maiseman
pohjolan tummista havumetsistä Kas-pian
meren auringon polttamiin suo-
VIL
Jan ei ollut soittanut viuluaan sit­ten
Jean de Gravois^in tulon, mutta
muuanna iltana hän viritteli kieliä ja
sanoi Melisselle:
"He ovat olleet hyviä sinulle, Me-lisse.
Soitan heille viulua."
Oli kauppa-aseman suuri ilta, se
•ilta, joka tunnetaan äina Athabas-casta
Hudsön-lahteen saakka kari-bounpaistajaisten
nimellä. Viikko
oli kulunut ja turkiskaupat oli tehty.
Yhtiön pääkirjaan oli joka miehelle
avattu tili ja kaupassa olivat turkik­set
korkeina pinoina. Per-ee miehi­neen
oli tappanut kolme karibouta.
Ja tänä iltjuia kun Jan otti viulunsa
seinältä, loimusi suunnaton nuotio
kentällä, ja kuustiiumaisissa vartais­sa
paistuivat karibout, Ilman täytti
juhlan humu ja tuoksu. Koirain hau­kunnan
ja ärhentelyn-yli ^ kaikuivat
nj.etsäläisten äänet hurjana juhlahä-linänäi
Tänä vuoden ainoana juhla­päivänä
he unohtivat hiljaisuuden,
minkä h% veisivät mukanaan yksinäi­syyteensä.
- Monilukuisina saivat
h e i d ä n ä ä n e n s ä p o r i t t a.
Niissä kaikui heidän " kotimetsiensä
hurja kesyttömyys. Kimakat huu'
dot kuuluivat nuotion räiskinän yli.
Karibou-ruoskat heilahtelivat hurjas­ti.
Chippeway- ja cri-intiaanit, eski­mot
ja sekarotuiset tunkeilivat tulen
ääressä. Kaupanhoitajan,^ väki huusi
ja hoilasi kuin hullut, olihan paraikaa
yhtiön vuotuinen "hjrvä aika" —•
näytelmä, joka houkutteli monet mie­histä
takaisin seuraavan liietsästys-kauden
loputtua.
Suunnattomat laatikot täynnä val­koista
leipää oli asetettu tulen lähel-le.
Tynnyri oikeaa voita, joka oli
tilaisuutta varten tuotettu viiden tu­hannen
mailin päästä meren yli, ko­meili
pyssylaatikkojalustalla loistaen
keltaisena tiilen loimussa. Pienem­mällä
nuotiolla porisi jättiläiskokoi-sessa
kuparipannussa puoli tynnyriä
kahvia.
Ilman täyttävät lemut keräsivät
koirat odottavien isäntiensä piiyrin
ja hetkisen kuluttua hänen viulunsa
lauloi vienomman laulun. Se hil­jeni
hiljenemistään ja kävi yhä vie-nommaksi,
kunnes hän soitti lempi­kappalettaan,
sitä jota oli soittanut
Cumminsin vaimon kuollessa;
Soitto jatkui. Äänettömyydestä
kuului hiljainen kertosäe, joka muis­tutti
tuulen valitusta. Ääni kasvoi
tiheän mieskehän takana kunnes sa­takunnan
koiran söusta kohosi sa­nomattoman
surullinen laulu vas­taukseksi
Jan Thoreaun viululle. Ja­nista
se olikuin elämän laulu. Sen
ääretön suru ja kolkkous liikutti hän­tä
sielun sisintä myöten, ja vaisto­maisesti
nousi ja laski hänen soitton­sa
seuraten koirakuoron voittavaa
ääntää Mutta toisista se oli käsittä­mätön,
yliluonnollinen ihme, ja se -
kammotti heitä.
Cummins huomasi muutoksen mie-hissään
ja ymmärsi mitä se oli. Hän
näki kehän nuotin ympärillä ohene­van
miesten kyyröttäessä lähempänä
toisiaan. Jännittyneitä kasvoja kään­tyi
soittajasta katsomaan koiria, jot­ka-
makasivat maassa ulvoen täyttä
kurkkua, kuonot suoraan tähtiä koh­ti.
Äkkiä hän rupesi meluten laula­maan
hurjaa laulua ja raiva^tui kyy-röttävien
eskimoitten välistä Janin
luo.
"Herkeä taivaan nimessä soitta­massa
tuota!" huusi hän pojan kor­vaan.
"Soita jotakin meluavaa!"
Jan nosti päänsä kuin unesta. Sa­massa
hän oivalsi soittonsa omitui­sen
vaikutuksen, ja käyrä alkoi len­tää
kielillä. Kirkkain, • kimein äänin
rupesi hän laulamaan kaikille tuttua:
"Co, kariboo-oo-oo, kariboo-oo,
se kiikkuu korkealla
• aina vartaassa taiyahan alla,
suuri valkea kariboo-oo-oo!"
Kiljahtaen yhtyi Cummins lauluun
käsivarsiaan heilutellen ja juosten
tulen valossa. Taika oli tiessään. Wil­liams,
Mukee ja yhtiön muut miehet
hoilasivat edelleen. Janin viulu myö­täili
äänekkäämpänä. Äsken pelon
vallassa kyyröttäneet miehet huusi-
V
basca-järveltä Hudson-lahdelle saak
ka, kajahti taivaille hurjana, valta"
vana:
"Öo, kariboo-oo-oo, karlboo-oo-oo
^ se kiikkuu korkealla,
ain vartaassa taivahan alla,
suuri valkea kariboo-oo-oo!»
Cummins veti esiin pyssynsä ja
ampui ilmaan.
**Nyt!» huusi hän.
. "Oo, kariboo-oo-oo, ^ariboo-ocHK)
se on ruskea, mehävän makea, '
kariboo-oo-oo, sen vertaista saa
hakea;^
Se kiikkuu korkealla
ain vartaassa taivahan alla
ja n3^ se. on valmis syötäväkii!
, . KUjuen niin että se kuului laulun
'viimeisten sanojeh.^yli, vetivät Mu­kee
ja hänen crinsä seipäillään, ja
paistunut peura kellahti lunjelle. Jan
vetäytyi taaemmas ja katseli viulu
kainalossa metsäläisahmatteja, jotka'
puukkojaan väläytelien tungeksivat
pitopöytään. Kaupanhoitaja Wil­liams,
joka puhkui lauluharjoituksis­taan,
tuli hänen luokseen.
"Eikös (>lekin kuin tappelua, Jan?
Kerran näin taisteltavan karibou-pi-doissa."
tn
ympärille; siinä ne makasivat kuola
suusta valuen ja pedonhampaat ir- vat täyttä kurkkua,
villa. Ja kaiken yllä loistivat lukq.- Koirat painoivat päänsä alas ja
mattomat tähdet, revontulet loimusi- lipoivat kieltäen paistinlemun tuuti­vat
kalpeassa yössä ja savu nousi hil- essaan. Huutaen syöksähtivät Mu-jalleen
suoraan ylös ja painui sitten
.pohjoiseen leppoisan tuulen kanta­mana,
minkä kevät oli houkutellut e-telästä.
Jan kulki koirain ja! miesten piirin
poikki nuotion luo. Tulen loimu sat­tui
hänen kiiltävään tukkaansa ja
tummiin silmiinsä. Hän istuutui muu­taman
leipälaatikon syrjälle ja alkoi
soittaa.
Hänen soittonsa ei tällä kertaa ol-kee
ja kolme cri-intiaania nuotiolle
käsissään pitkät koukut. Kun valta­vissa
vartaissa roikkuvat karibou-peurojen
ruhot käännettiin ja rasva
tippui kihisten tuleen, yltyi miesten,
koirain ja Janin viulun mahtava kuo­ro
äänekkäämmäksi, kunnes Cum­minsin
voimakas ääni kuului vain
kuiskauksena melun seasta.
Kolmas karibou oli käännetty kah­desti
vartaassaan, ja Mukee cri-in-la-
aroihin saakka ja halkaisee varsil­laan
asuvien, mitä erilaisimpiin hei­moihin
ja rotuihin kuuluvien kan­sojen
50-miljoonaisen massan! Vol-ganrantoja
värjäävät syksyisin sekä
haikeat, alakuloisesti suhisevat pajut
että tuoksuvien ja mehua tirskuvien
etelän hedelmien kelta- ja punalihai­set
röykkiöt; ja sen vesireitin joet
halkovat kokonaista kahdeksaa au­tonomista
tasavaltaa; tsuvassien, ma-rien,
tataarien, udmurttien, baskii-ricn,
mordvalaisten, saksakusten ja
mahnukkien . . .
Ja^uu.
lut hiljaista eikä vienoa kuten hän tiaaneineen odotteli hiljaa ja jouten
soitteli Cumminsille ja pikku !Melis-selle.
Siinä soi hurja, valittava sä­vel,
jonka hän oli kuullut syystuulil­ta.
Tulen räiskeen ja miesten ja koi­rain
melun keskeltä se kajahti kau­niina
ja villinä kuin noitalaulu. Tuli
haudanhiljaisuus nuotion ympärillä.
Kumarassa istuen Jan ei nähn^^t mi­tään,
hän ei nähnyt ihailua kymmen­kunnan
jalan päässä yhdessä ryh­mässä
kyyröttävien, pienten, mus-tain
miesten kasvoilla, hän ei huo­mannut
hämmästynyttä tuijotusta
kuulijain silmiss^ Hän tajusi vain
jmipäriUään vallitsevan hiljaisuuden
tarttuen koukkupäisillä seipäillään
pitkään poikkipuuhun, joka oli vaa­kasuorassa
kahta tulen viereen maa­han
iskettyä tukevaa pylvästä vas­ten.
Tuon merkin nähdessään huusi
odottava joukko loppuhuudon. Seu­rasi
hetken hiljaisuus kun Cummins
hyppäsi leipälaatikolle ja mielipuolen
tavoin heitteli käsivarsiaan.
Silmät innosta loistaen Jan seisoi
Cumminsin edessä, ja viulu huusi
hurjan laulun kesyttömien äänten
vastatessa yhä hurjemmin.
"Nyt!" kiljui jälleen Cummins.
Erämaan laulu^ joka oli tuttu Atha-
"Niin näin minäkin,'-' virkkoi poi­ka
voimatta siirtää silmiään tungek­sivasta
laumasta.
"Se oli kaukana luoteessa," jatkoi
Williams. "Suuren Orjajärven ti^
noilla."
"Paljon kauempana," sanoi Jan,
katsahtaen ylös levollisena. "Se oli
aivan suuren Karhun seutu\nlla."
Kaupanhoitaja tuijotti häneen
hämmästyneenä.
"Näitkö sinäkin sen?'' kysyi hän.
Mutta kuin mitään kuulemalta
kääntyi Jan mennäkseen. Odotta-vain
koiralaumojen läpi hän painui
kotiin viemään kallisarvoisen viulun­sa
tuvan seinissä olevaan naulaan.
Kaupanhoitajan sanat herättivät hä­nessä
eloon vanhoja muistoja, ja
ensi kerran jätti hän ^lelissen puhut­telematta
vaikka tyttö valveillaan
katseli herttaisena vuoteeseen.
Se Jan Thoreau, joka palasi pitoi-h
i n suuren nuotin ääreen, ei
ollut entinen. Heilutellen pitkää
metsästyspuukkoa päänsä päällä pai­nautui
hän kariboun ympärillä ole­vaan
laumaan, tyrkkien ja tungeksien
ktiten muutkm ja kirkuen raivates-saan
itselleen tietä lähemmä tulta.
Cummins oli polvillaan valtavan pais­tin
ääressä, hihat kääritt\inä ja kädet
rasvassa. Nähdessään Janin tuijot­ti
hän häneen ihmeissään. Jan Tho-
' reaun äänestä oli kaukana laulu ja
nauru. Se värisi oudon villinä, k^
syttömättömämpänä kuin sekarotuis­ten'cri-
intiaanien raivokkain kiljiun-ta,
ja suuret silmät paloi\'at hun"na-
Aivan Cumminsin takana seisoi
Williams. Jan näki hänet, ja koho­tettu
puukko laskeutui, sitten hypäh­ti
Jan hänen viereensä niin äkkiä,
että ällistynyt kaupanhoitaja peräy­tyi
askeleen.
"Suuren Karhun tappelu!" hu^""
hän kiihtyneenä. ''Kenen puolella
olitte Suuren Karhun tappelussa?
Kaupanhoitaja vaikeni. Käsu-^";
ten lihakset jännittyivät Icräksisifc»
hänen nähdessään mielipuolelta nav-tävän
pojan. Äkkiä ojensi han kä­tensä
la tarttui Janin ranteista k"n-ni.
J>oika ei yrittänytkään paasta ir­ti.
"Kenen puolella taistelitte?"
hän toistamiseen. "Kenen p«^f
taistelitte suurella Karhujarvdö-
«Yritimme ottaa hengiltä muaai