Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 19, 1947

              1947 oamni
LAUANTAINA HEINÄKUUN 19 PÄIVÄNÄ
IIHDiEmtttBU] a>UUUaUimiiHiiiitniinntnnmTiuiTimmnrTinn»niiua'imnnmiuw.iHmi;t..mt>in^ SIVU 9
Kirj, TOINI VIRISALO.
Kadehtien Vuokko katseli edeUään
iulkevaa fluorta paria. Naisdia oli
jj^;kea-turkki ja pienet sirot käve-hiengät,
miehellä vaaleaiAarmaa
^teri ja hattu. Molemmat oliyat
tenten ja raikkaan näköisiä, välissä
jgpasteli 3-4 vuotias valkoiseen tur-ibtakkiin
puettu tyttönen, ffe kuu-jui^^
t puhuvan jotakin yliopistosta
ja luennoista. Joka tapauksessa heil­lä
oU varoja. Sievä koti jossakin,
johon paeta hetkeksi elämän' kiirei-pieni
virkistys- ja lepopaik­ka.
•
Hän, Vuokko, ei sellaisesta tiennjrt
fflitaän. Kotona olivat kaikki neljä
perheenjäsentä olleet työssä päivisin,
lälkäisinä ja väsyneinä oli tultu i l -
talqn kotiin, joka oli kylmä ja epä­siisti.
Heti piti ryhtyä siivoukseen
ja ruuanlaittoon. Tehtaantyöläisen
palkoilla ei paljoa syöty eikä d^^^
kodikkaasti. — Nyt hän oli muutta-^
nut toiselle paikkakunnalle työhön.
Hän asui pienessä vuokrahuoneessa,
johon ei juuri kodikkuudentuiitua
saanut. Hänellä oli koti c^lut paik­ka,
jossa syödään ja nukutaan, tie­tysti
jonkin verran yrittämällä saar
da aikaan viihtyisyyden timtua. Sa­ma
juttu näissä yksinäisen naisen
tokseissa. Toverin kanssa hän oli
myös asunut — aika meni paremmin,
mutta opiskelu ei tahtonut sujua.
Toverit eivät pahasti sellaista, har­rastaneet.
Samanlaista oli tuhansissa muissa
kodeissa ja vuokra-asunnoissa. Jon­kinlaista
elämän vuokralaisenaoloa.
.\ina sai olla niinkuin varpaisillaan,
piti varoa mihin elämä kulloinkin
heitti, siitä sai olla varma, mutta kos­kaan
ei voinut tuntea oloaan kodik-miestä,
mutta hän pääsi käsistäm­me,"
vastasi Winiams niin hiljaa että
vain Jan saattoi sen kuulla. "JHän
oli —" Kaupanhoitaja pysähtyi.
'•Lähetyssaarnaaja!" huohotti Jan.
Kun hän katsoi "VVilliamsiin, oli
hurja katse kadonnut silmistä. Wil-liams
heitti otteensa,
"^'iin, lähetyssaarnaaja!"
Jan peräytyi. Painuessaan mies­ten
joukkoon hän vältti Cumminsin
katsetta. Laulettiin jälleen Mukeen
miehineen vetäessä toisen ..kariboun
^•artaasta, mutta Jan ei välittänyt uu­desta
hälinästä. Hän pisti puukkon­sa
tuppeen ja juoksi — juoksi Vinhaa
tuhtia murisevien ja jätteistä tap­pelevien
koiralaumojen läpi, Mabal-
JaJi ohi, joka katseli metsäläiskemuja
suurella nuotiolla, pieneen mökkiin
^lelissen luo.
Siellä hän heittäytyi polvilleen ja
ensi kerran otti hän lapsen syliinsä,
puristaen sitä rinnalleen ja hyssytel-
•en sitä nyyhkien sanoja, joita se ei
}"nimärtänyt.
"h kun löydän hänet ja tapan hä-
^^[^^ palaan luoksesi, Melisse enkeli-
J"-' kuiskasi hän. "Ja sitten sinä ra-
•^^-^fai Jan Thoreauta, joka on sur-f^^-
nnut lähetyssaarnaajan »
Hän la.>ki tytön takaisin pieneen
^^='^teeseen. suuteli sitä, ott» viulun-
' • '^''^"'•ista ja meni ovelle.
Jatkuu.
lä^äU ^^-^"^""^^ kokeeksi ys-
^''^'^ ^' ennestään tule,
'jcntaa sc vannaan ystävyvttänne
_^«;;"^//.; tekee ystävästäsi Liekin
• ''«•^'«« ja uuden tUaajan.
kaakki ^ i i n ä mieliessä kuin varmasti
tuo sievä perhe, joka käveli edellä^
Yht'äkkiä huomasi Vuokko niitt
h a i k ^ sdvästi, ettei elämä voisi
liiiiuksi muuttuakaan, ettei hän voisi
muuttua muiiksi. Hän ei voisi har­pata
sinne, missä elämä oli sileää
ja turvattua, jossa sitä suojelisivat
kaikki vanhat perinteet ja säädökset.
Siellä oli däniä niin itsestään selvää
ja määriteltyä. Oli aina jotakin, jo-hoh
turvasi, jos liian kylmä tuuli
puhalsi ulkoa ja jos jokin tuki horjah-telikin.
Oli sukulaisia, perhesiteitä,
idealismia, kaikkea sellaista joka
juonti Juurensa melkeinpä Topeliuk­sesta
saakka.
Mutta sellaiseen elämään on turha
kaivata, jos on" katsonut pohjaan
saakka. Sieltä kaipaa vielä enemmän
pois harhailevaan vapauteensa. M i ­tä
oikeastaan hyödytti eristää itsen­sä
elämältä ja- muista ihmisistä?
Vuokko sfeisoi katukäytävällä puis­ton
reunalla ja katseli ihmisiä. Jo­kainen
heistä on varmaan tahtonut
suojata itseään ja tavoitellut kodik­kuutta.
Mutta onko elämä kuunnel-lu
heidän toivomuksiaan? Tuossa
mienee invaliidi. Hän ei suinkaan
ole toivonul; rammaksi joutumista.
Hän on koettanut pysytellä terveenä
ja elinkelpoisena niin kauan kuin
mahdollista. Minkätähden? Itsen­sä
tähden tietysti. Siinähän ei ollut
mitään pahaa. Mutta elämän ke­hitys
ei toteutunut yhden ihmisen
toivomuksin. Sillä oli suurempaa
tähtäimessä.
Tuossa menee koukkuun köyristy-"^
nyt vanha mies, ryppyinen, huolestu­nut
vanha vaimo, nuori raies, resui­sissa
vaatteissa, he olisivat kai kaikki
toivoneet terveyttä, nuoruutta ja rik­kautta.
Entäpä tuo äskeinen paris­kunta?
Pysyykö heidän elämänsä
yhtä tasaisena ja kirkkaana? Heil­lekin
voi tapahtua jotakin odottama­tonta,
ja se voi tuntua heistä ras­kaammalta
kuin niistä, jotka ovat
joutuneet joka hetki kamppailemaan
oman kohtalonsa kanssa. Nämä o-vat
ikäänkuin rokotettuja suurimpia
vastoinkäymisiä kohtaan.
Lähteminen, alistuiset elämän
muutokset olivat ikuisia, muu ei. .
Vuokko oli alkanut nähdä elämän
lähtöjen ja muutosten aiheuttamana
liikesarjana.. Hänen oli mahdotonta
enää käsittää, että oli ihmisiä, jotka
tiesivät syntyneensä määrätylle pai­kalle
elämässä ja pitivät luonnollise­na,
että se elämä kaikkine oikeutuk­sineen
kuului juuri heille pysj^väises-ti.
Siihen elämään saattoikin sitten
niin mainiosti järjestää mukavan ko­din
perhe-, tuttava- ja sukulaispiirin
keskelle,, jonka ajatukset, tavat^ ja
elämäntyyli sopivat yhteen ja pysyt- ^
telivät tämän verkoston sisäpuolella.
-Jos kuolema sitten saapui, jäi vähän
toki perinteet ja perintö, joihin jäljel­lejääneet
turvautuivat.
Hänestä, Vuokosta, ei totisesti jäi­si
mitään jäjelle. Hän oikeastaan
pelkäsi jähmettyvänsä johonkin paik­kaan
pitkäksi aikaa — piti lähteä
liikkeelle, katsella ja-Ctsiä, ettei vain
elämä kuluisi torkkuessa. Minkä
sille voi, jos elinmahdollisuudet oli­vatkin
niin rajoitetut. Hänkin kyllä
tiesi syntyneensä määrätylle paikal­le
elämässä — nim. aineelliseen epä­varmuuteen.
Se oli hänelle ja hä­nen
kaltaisilleen oikein ennakolta
määrättyä. Ellei tahtonut kyyköt-tää
koko ikäänsä kuluttavassa työs­sä
samassa paikassa, hiin vt)i vaih^
della paikkaa sydänalassa pieni hui­kaiseva
tunne: "mihinkähän nyt jou­dutaan
. • .? HäneM bli hyvä, et­tä
häll tunsi Ja tiesi asemansa, jä tie-,
si senkin, että oli monta muuta, jotka
tiesivät. Hutta oli paljon sokeitakin.
He lähtivät uutta etsimään ahtaista
Ja sameista paikoista varomattomas­ti
Ja vajosiivät usein pöhjäan saakka.
Kaikkihan tösin riippui siitä, JäkSöi-ko
elää elämän alivuokralaisena mil­loin
missäkin sopessa taisteliihalu-aan
mehettärhättä. Vai turväutuikb
ikävissään Johonkin, Joka vain veti
alas Ja sammutti uskon.
Piti olla jotakin, joka oli tukena Ja
sell^rankana matkalla*. Tuo äskei­nen
pari kai uskoi omaan voimaan­sa.
He kyllä selviäsivät. Heillä oli
koti, jonka oven he vetivät kiinni ul­komaailmalta,
kun se alkoi väsyttää.
He rakensivat itseään varten reippai­na
Ja rohkeina. Sitä saattoi matkan
päästä kadehtiakin sellainen, Joka ei
voinut rriitään itselleeh rakentaa feikä
mihinkään vetäytyä turvaan. Tuö
ikuinen komeroitten kyhääminen fei
tosin enää miellyttänyt kaikkta. Oli
yksilöitä, jotka olisivat Joutuneet kul-keniaan
pimeässä ja kylihäsSä ja kat­selleet
kotien valoja vain akkuhain
takaa; He olivat huomanneet, että
tällaisella vapaudella on etunsakin.
Sieltä näkeevparemmin, kuinka itsek­käästi
ihmiset ovat vetäytyneet o-maan
sopjÄensa ja sulkeneet silmän­sä
ja korvansa häiritseviltä viesteil­tä.
Siellä tapaa monta kinokseen
jäätynyttä harhailijaa. Jolloin tulee
kysyneeksi, oliko tämä oikeudenmu­kaista.
LIEKISTÄ saatte varmaan vuo­den
mittaan lukemista "rahanne e-destä".
Kertikd^
vaihtaa asemaa enää, va&fca olisi ti­laisuuskin.
Handjä ei 'Olisi riiitään
sitä vastaan, että saisi siedettäväm-mät
olosuhteet ja paikan, Jota kut­sua
kodiksi. Mutta ^^piilopirttiä" ei
siitä tulisi, ei mitään eristyskomer<w
Ovi olisi avoinna iiiaailmaan, korvat
kuulisivat viestit pimeästä ja kyl­mästä.
Elämä ja sen kärsimykset
saisivat tulla. Qn parempi olla vai­keuksia
vastassa kuin paeta niitä.
%aiiiipus^'1di|He^^
Ernst Lampen eli "Lampus", jou­tui
eräällä matkallaan Savon sydä­messä
tuttuun talooHj Joka sijaitsi
kauniin järven rannalla. Kuinka
ollakaan hän päätti lähteä yhdiste­tylle
uinti- ja kalamatkalle keskellä
kuumaa kesäpäivää. Renkipoika tu­li
soutajaksi. Kun päästiin rannas­ta,
Lampus riisuutui ilkialastomaksi
ja istuutui sitten peränpitäjäksi.
Puolentunnin soutamisen jälkeen
työntyi ahtaaseen salmeen vene. Äk­kiä
ilmestyi niemen takaa wne, Jos­sa
oli kirkonkylän herrasyäkea, nei­tokaisia
ja nuoriamiehiä. Lampus,
joka ei vähästä hätkähtänyt, pelästyi
njrt heittäytyen vatsalleen veneen
pohjalle ja neuvoi soutajaa;
— Koeta soutaa ohi nopeasti. Jos
pysäht3^ät kohdalle, sano löytäneesi
ruumiin, jota olit naaraamassa.
- Eipä kestänytkään kauan kun kir­konkylän
nuorten vene oli kohdalla.
Renkipojan hpppuilii herätti heidän
uteliaisuuttaan ja he soutivat aivan
viereen.
— Kukas tuossa makaa? kysyi
muuan neitosista.
— Vainaja on, en tiedä nimeä. On­gin
juuri vedestä ja vien sitä nyt
kirkkomaan ruumishuoneeseen.
— Kyllä on turvonnut! huudahti
toinen katsojista.
— Hyi, kuinka haisee! virkkoi
Norman Comer (Ortllia, Ont.) on ylpeä ja onnellinen isä. Hän hymyilee,
koska 7iäiden entisten lisäksi äiti Gomer on sairaalassa synnyttänyt kolmoset,
joita ei vielä voitu tähän kuvaan ottaa, mutta jotka voivat hyvin ja aikovat
elää ja kasvaa.