Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 16, 1952

              inulla taitaa olla jotain yhteistä
iehen kanssa, epäili Aino.
Ei ole.. Mistä lienee siihen tullut
VIutta sinähän lupasit hänen tulla
teille.
S'iin.lupasin, mutta mistä hän tie-lissä
minä asurr^ <Hän kysyi vain
iän, kun kuuli mitä sinulle pu-
Jos lienee niin, mutta minä vain
Iin, sillä olen huomannut, että tuo
n sinuun jollakin tavalla kiinnos-kiusoitteli
Aino.
)t päättyivät onnellisesti senkin
kohdalta. Työläiset kiiruhtivat
linsa, missä monet kotiaskareet
ivat tekijäänsä.
kiiruhti toisten joukossa asunnol-
)äin. Hän aukaisi omalla avaimel-liilko-
oven ja meni keittiöön. Pöy-hän
huomasi itselleen osoitetun
|apun. jossa luki:.
^'Elli hyvä, nyt lähdemme. Ota
lunista keittoa ja syö. Ole aivan
kuin kotonasi, me tulemme takai­sin
huomenna. — Eva."
ii söi ja pesi kiireeisti astiat. Sitten;
)tti pienen kannun käteensä ja lähti
llukiten ulko-oven. Heillä oli ollut
iius mennä marjaan naapurin emän-
Ikanssa.
Johan sinä tulit, lähdetäänkin sit-heti,
sanoi naapurin emäntä Ellin
tultua.
vän matkan kuljettuaan he saapui-uon
reunalle. Suolla näkyi olevan
raimia aivan keltaisenaan. Syö-itsensä
ensin kylläisiksi rupesivat
iitä poimimaan astioihinsa.
Ohhoh, kylläpä tämä astia pai-ja
koskee jo selkäänkin. Täytyy
n aikaa levätä, huokaili emäntä oi-puutunutta
selkäänsä. — Tule si-n
tänne, Elli, otetaan pieni lepo-e
istuivat mättäälle suon reunalla,
katsoi rinteen alle ja siellä pauhasi
asvetinen koski. Vielä tänä päi-koski
vapaana pauhaa, mutta pian
Ia mutkassa, vähän alempana, jossa
i tekee niemekkeen, on olev^ mahta-
^oimalaitos. Ihmisjärki on Keksinyt
a menetelmiä, jotka voivat palvella
isten hyvinvointia . . .
mäntä oli avannut eväskäärön ja
1 Ellille:
Tässä olisi vähän voileipää. Pa-vähän
suolalohta väliin. Ole hyvä.
Kiitos. Kyllä se maistuukin hy-e.
Minun pieni korttiannokseni voi-n
pian loppuun kulunut tämän kuu­den
osalta.
Eiväthän ne pienet korttiannokset
älle kestä. Etkö ole mistään saanut
a? •
En ole. '
Minä voin järjestää puoli kiloa,
haluat. . . ^
Se on hyvä, otan aivan mielelläni.
Mutta eiköhän meidän pitäisi lah­jo
kotiin. On kiire, kun on noita
'eläimiä ja lapsetkin kaipaavat ruo­ja
hoitoa. Se elämä on meikäläi-ainaista
kiirettä.- Tulehan mei-Äskettäin
oli lehdissä tmtinen, että 22-vuotias Diane Bound surmasi kuvassa oi"
kealla olevan pikku tytön Scarborossa, Ont. ollessaan lasten huoltajana heidän
vanhempiensa ollessa idkona. Pienempi lapsi 11 kuukauden ikäinen, löydettiin va­hingoittumattomana
talon kellarista.
USKO HURME: kultaa
MIST-Ä. lienee kulkenut huhu, että
oli löydetty pali^«n kultaa. Ka­nanmunan
kokoisia könttejä, painoivat
yli sadan gramman, joita senkuin poimit
kauhasta tai siitä rännistä, jonka olit
laittanut Lemmenjoen varteen, jos olit
viitsinyt. Ei siinä puhuttu muinaisista
Klondyk^fen suurapa joista, mutta kui­tenkin
niin suurista, että moni mies tun­si
sydämessään hetkauksen ja niskakar-.
voissaan jännitystä,^ sukelsi kauppaan,
osti repun, osti sen täyteen muonaa ja
osti läski- sekä kultakauhan. Ja se kul­takauha
se oli tärkein momentti.
Niin painuivat matkaan Kalle ja Juu­sokin.
Kalle tiedusteluaan. Tyttö katsoa na­pitti
vastaan,
— Tästä — ja joka paikasta.
— Mitä siinä kj-selet, jatketaan mat­kaa,
murahti Juuso. — Tässä turhia
k3'selemään.
— Pitää olla tieto asioista, julisti Kal­le
närkästyneenä. — Luuletko tulevasi
toimeen asioitta ?
— Xe pitää olla oikeita asioita eikä
turhia, vastasi Juuso korjaten reppunsa
hihnoja, lähti jutamaan tunturia alas,
Kalle perässä.
Juusosta koko matka oli silkanpäiten
pä, Juuso häntä kookkaampi, hiljainen,
ahertava, sodassa menettänyt toisen kä­tensä.
Tuonne painuivat pohjoisille
kairoille.
Jutäsivat siinä aikansa, miehet, me­nivät
3^1i korkeiden tunturien, laskeutui­vat
alamaihin, loiskivat yli märkien
jänkien ja kuulivat sääskiparvien laulun
korvissaan ja niiden pistot milloin missä­kin
nahassaan. Mutta mitäs ne pistot,
sillä kultaahan tässä oltiin menossa ha­kemaan.
Rikkaina palattaisiin, miljoo­nikkoina.
Xiin kehui Kalle ja hirnah-teli
hj^-ästä mielestä. Olkoonhan tuos-kautta,
niin saat voisi, puheli sa vähemmällä,^ arveli Juuso, kunhan ne
turha. Monta kertaa oli huhu kiertänyt
Kalle pieni ja pirteä kuin kärp- kairoja ja osoittautunut - petolliseksi.
Enpä juuri ole haihattelujen pe­rään
juossut, niiitta nyt lähdin, sinun
seuraksesi lähdiny kunmukavasti pj^sit.
Jos olisi loinen käteni paikallaan täs&i,
niin täälläjpä en jutaisi, vaan* töitä pais­kisin
miehen lailliv jossakin määlikjiäs-sä.
Mutta joutaapahan tässä tällä ker­taa
juosta ja -— kiatsella maisemia.
Ovatkin outoja ja uusia.
Kalle tuhahti. Tuollainen tuo oli,
Juuso. Lieneekö sodassa vai missii op­pinut,
että epävarmuus oli epävarmuut­ta,
varmuus taas varmuutta. Mutta tä­mänhän
piti pila varmaa, kullan löytyi
misen. Jos kerran muut, niin mikseivät
hekin. 'Mitenkähän Juuso sitten suunsa
ja silmäns;i asettaa, kun he noukkivat
kultakimpaleita.^ Eikä siinä mitii, sillä
kjliähän he kohta noukkisivatkin.
Tuolla oli muutamia miehiä kullan-huuhdonlapuuhissa.
Jotkut kaivoivat
joen viereen ojaa johtaakseen veden sii­hen
ja sen jälkeen tutkiakseen joen kui­vuneen
pohjan. Jotkut taas rakensivat
ränniä. Tuo se oli sitä oikeaa kulta­maan
työtä, Kallen sydän aivan hy-pähteli
kiihkeydestä.
Mitäs me tuonne tuppautumaan suu­riin
joukkoihin, parasta mennä yksik­seen.
Jos silloin löydät suuren apajan,
sen pidät hiljalleen etkä suutasi auo.
Muuten siinäkin sataniiehinen joukko
vettä ja maata sotkemassa, ettet eniiii
omaasi tunne.
He asettuivat syrjään muista ja alkoi­vat
touhunsa. Kukaan ei piitannut
heistä mitään, sillä kullakin oli oma
kiihkonsa, joka sitoi hänen nenänsä mil­tei
kauhaan kiinni ja piti silmät paikal­laan.
Ja muutenkin, mitä tä.ällä oli toi­sesta
tietämistä.
Ja kauhoista lorisi hiljainen vesi.
Mutta Kallen ja Juuson l^iuhoihin ei
jäänyt mitään muuta kuin rumaa ra­paa,
jota ei voinut kullaksi kutsua. Päi­vät
menivät, yöt vaelsivat toistensa yli,
mutta kulta, se kuuluisa metalli, ci il­maantunut
heidän katseittensa alle. Tii­ma
alkoi vähitellen saada Kallen ärtyi-
.säksi. Kiukutteli, ärhenteli Juu.solle,
ihan kuin asia olisi ollut tämän svv.
Juuso vain rauhallisena kuin aina, ar­veli
itsekseen, että tätäpä, tätäpä, se
huhu houkutteli heidät saamaankin,
moskaa.
Muuanna päivänä ilmestyi siihen vie­relle
mies, joka katseli vähän aikaa hei­dän
touhujaan ja vihdoin kysyi:
— Tuleeko sitä kultaa.^
— Tulee mitä tulee, vastasi Kalle
äreästi. — Se nyt sivulliselle mitalin
kuuluu.
— Ei, eihän se, myönteli mies.
ntä.
Minä käyn hakemassa rahaa.
Kyllä sen ehdit maksaa myöhem-
Elli meni emännän kanssa ja tämä
i navetan oven takana emännälleen
televat lehmät ensin navettaan. Elli
voinsa ja samalla jonkun kananmu-
Hjvillä mielin hän lähti asunnol-
^larjat täytyy vielä tänä iltana
distaa ja laittaa säilöön talven va-e.
Jatkuu.
Liekö siellä n3'tkään kultaa, kunhan
suuria sanoja, paljoja kehuja. Mutta
Kallen mieliksi hän oikeastaan tälle
matkalle lähti, Xähtiinpähän sitten tä-mäkin.
^
Kalle vain porskutteli y\i jänkien ja
pienien purojen, niin että saappaat lo­tisivat.
Hänen nenänsä himoitsi ja vai­nusi
kultaa. Lemmenjoen suurta kultaa,
ja hurjat mielikuvat täyttKät hänen
sielunsa. Jos olivat muut saaneet, niin
mikseivät hekin.
Painuttiin sunä äänettöminä pitkät
taipaleet, kunnes asetuttiin yöasennol-le.
Kuka sitä jaksoi yhtäpäätä mars.sia
viisitoistakymmentä kilometriä. Ja Katsoi vielä kerran taakseen ja nauroi,
maasto kuin myrskyinen meri, laineita rietas, pahanilkisesti.
tä3'nnä. Eksyttiinkin välillä, mentiin Eikä joessakaan mitään muuta kuin
Mutta onkos tämä teidän vallattu alu­eenne?
Täällä on tapa sellainen, että
. . . Ja asetuskin, laki . . .
— Häh, että mikä alue? rääkäisi Kal­le.
Juuso siristi toista silmäänsä ja aset­tui
odottamaan.
— Asetukset ja lait määräävät, että
pitää olla vallattu alue, josta on makset­tu
valtausraha. Sen lisäksi pitää mak­saa
puolustusmaksu.
— Häh, vai niin, hönkäisi Kalle ja is­tuutui
rantapenkereelle.
— Xiin. .Sanoi mies ja lähti pois.
kullat olisi ^ensin koottu, niin sittenhän
sitä sopisi puhua ja olla olevinaankin.
IMenivät päivät, kuluivat Lapin yöt­tömät
3'öt, jolloin aurinko vain käväisi minne mentiin, sitä ei tiedetty itsekään, mutaa. Tuota nyt tonkimaan. Siitä
hyväilemässä tuntureitten päitä ja jäl­leen
ajoi vaununsa taivaalliselle ylä-
.mäelle. Porolaumat palkivat siellä
täällä, ja toisinaan kuului miesten kor­viin
lapintj'^tön joikuminen hänen pai-
Kunnes auringon alhaisin asento ilmaisi, vielä valtaus- ja puolustusrahat maksa-että
väärässä oltiin. Tuonne heidän pi­ti,
tuolla oli pohjoinen.
Mutta mitäs, kun jätkäni ies taipaleel­le
lähtee, hän tulee m3Ös perille. Ellei
, joka tahtoo nähdä ihmisen ylevää
ha, tähj-ilee sitä terävanunin sitä,
hänessä on alhaista ja ulkopuolis-ja
paljastaa sillä itsensä. — Nietz-mentaessaan
eloa kuuman päivän alla. muualle,, niin palaamattoman matkan
Tapasivat sellaisen. Kysyi Kalle:
— Ovatko jo löytäneet paljon kultaa
sieltä ylhäältä?
— X'aa, mistä mie tiijän^ vastasi tyt­tö
katsoen tummilla silmillään miehiä,
lantalaisia. Joiden, varsinkin tämän
pienen ja kätevän, joka häntä puhutteli*
silmissä oli keltaisen metallin himo.
— Tästäkö tie sinne menee? jatkoi
päähän. Kalle ja Juuso näkivät vihdoin
virran* edessään.
—^Tuolla se odottaa, meidän kultam­me,
huohotti Kalle malttamattomana.
Juuso senkuin nauroi.
— .Älähän vielä, hän vastasi. — Ei
tiedetä, inikä siellä odottaa.
— Sinä olet sitten toivoton miesi Et
maani Kun niin oli, niin mitäs täällä
oli enää tekoa, lähde pois.
Ja lähtivät. Kalle ja Juuso. Kalle
manaten ja raivoten asetuksia ja virta-mutia,
Juuso itsekseen nuareskellen, että
olipahan ainakin ansaittu oppiraha, et^
tei enää joka huhun jälkeen juosta.
Sitäpaitsi: Kallen kynnen alla oli
pieni kiiluva sirpale. Se lienee ollut kul­taa.
CMutta ei ollut vaakaa, jplla se olisi
punnittu. Tuskin maailmassa sitäpaitsi
oli niin pientä vaakaa, että sitä olisi voi­nut
tehdäkään. Kun et lisäksi tietänyt,
r >
f 1 ^
vt;*
li
^'1
fl -
t
f
' i
"^^r*l^?^M%t^- 3 i y 11 ^ i >ti e;?!l% §^1^^"'»^^ oli katinkultaa. Maal^ai^p
l^nantaina, hefanSkimn 16 paivänii, tfe^