1954-12-18-04 |
Previous | 4 of 24 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
T l l R I I M f l f M I I ^^
ruusut
(Jatkoa)
TVAPUTTA tätä idurheen kryyniä ei
-^'^-••saainit ifamisHle «äyttää, täytyi
näytellä vain iloista puolta ja ne nuoret,
ne nuoret, kaikSci he nauttivat kevään
suloista, kestiberkuista ja läikin-laskuista,
mtonen 'kihlaparin kustannuksella.
(Monena päivänä harmitti Sirkka-
rouvan mieltä se^iHin kirje. Sa-noappa
nyt omalle äidilleen sellaisia sanoja
kuin:
— !£ikä sille pdjanntdikalle saada
Jo9]a aion JurjaiHa elämäni värit siihen
kirjoituspöydän mattoon, jonka aijon
antaa siHe ainoalle jota sydämestänf
rakastan. Tämän maton tulen valmistamaan
vasta sitten, kun olen aivan
varma siitä, että meidän rakkautemme
on.kestävä, luja ja se vihkisanoilla yhteen
liitetään. Siksi juuri ompelen noita
värejä säästellen, varovaisesti, jotta en
pettymyksen ehkä tullessa joutuisi niitä
pois ratkomaan ja siUoin kun työ
on todella valmis, se sen juhlavampana
komeilisi paikallaan, ilahduttaen saajaa.
järkeä päähän vai mitä? Onko se ehkä Q^peien ensin toivon vihreät värit reu-teidän
ka&kien suostumus ja lienee noille
vaikka hyvä mielikin kun poika ottaa
ajoissa vaimon? Mutta niin minä vayi
uskon, ettei tämä homma ole isälle
mieluista . . .
nehän nyt aina uskaltaa neu-loaj-^
sillä onhan toki ihmisellä 'lupa toivoa.
Senjälkeen jatkan vaaleanpunaisella
pienin sievin kukkasin. Silloin kun
iloitsen onnestani, voin tämän työii suo-
Siihen tapaan se Lilli, mutta onkos rittaa. Nuo keltaiset hyasintit pistelen
tuo ihmekään, jos ymmärtää isäänsä,
!hdiän ovat aina olleet kuin samasta
puusta veistetyt. Ajatusyhteyskin heidän
välillään säteileee.
Satu oli näihin aikoihin rouvan uskottu
kuin vertainen ikään. Sadulle täytyi
jutella näistä kotioloista. Siellä yhdessä
keittiön puolella kihlajaisia val-mbteltaessa
täytyi vanhemman naisen
avata sisintään nuoremmalle. Sillä naisilla
nyt kertakaikkiaan täyt3''y olla joku
jolle huolistaan huokailee — ja mikäs
oli tälle nuorelle tytölle puhuessa
— hänhän myötämielisenä kuunteli, ei
suinltaan tuonut omia mielipiteitään julki
herrasväen asioissa. Rouva taas visusti
vafpi lausumasta moitteen sanaa
morsiamesta. Pojasta nyt vaan oli kysymys
ja hänen ammatinvalinnastaan ja
liian aikaisesta avioliitosta, jopa jonkun-yerran
isästäkin ja hänen suhtautumisestaan
poikaan. Kaikista näistä puheista
kuulsi läpi verhottujen sanojenkin,
'äidin suuri rakkaus — ja Satu-tyttö painoi
visusti mieleensä rouvan sanat, sekä
•teki tornia johtopäätöksiään niistä . . .
Näin voi Sirkka-rouva tuskitella elä-inän
ristiaallokossa. Luodessaan jälleen
silmänsä salmelle, hän huomaa veneen
aipuvan hiljalleen merensuuta kohden.
iNiin, mitäpä kiirettä nuorilla olisi taloon
tulla? Tämä on nykyään hiljai- Epätoivoissaan . . .
nen, melliein hyljätty talo. Kenelle ke-
»väällä istutimme Sadun kanssa nuo moninaiset
kukkasistutukset? Olimme molemmat
niin päivinä henkeä ja elämää
täynnä. Satukin usein nauraa heläytte-li
kirkasta hopeakellon soittoa muistuttavaa
jnaurua. Nyt hänkin on vaipunut
omaan omituiseen äänettömyyteensä. —
niinä hetkinä, jolloin tunnen itseni
unohdetuksi. Ja vasta sitten valmistan
kauniin punaiset ruusut, vihreitten varsien
varaan ,koska onneni on ehdottoman
varmaa. Koska saanen nuo ruusut
sitten valmistaa? Aina suurimman on-nenikin
hetkellä pistää epäilyksen kyy
rintaani. Minulleko olisi suotu se rakkauden
suuri onni nautittavaksi, joka sisälläni
riemuiten soi. Helkkyy ja väreilee?
Oi tule, ota omaksesi, ota pian ennenkuin
sydämeeni kukat kuihtuvat!
Ennenkuin talven tuiskut ja hallat saavuttavat
meidät molemmat. Miksi et
halunnut mennä naimisiin kesken koulusi?
Viisaampi olet kuin minä — sillä
sinä ajattelet aineellisesti asioita . . ,
Minä pieni poloinen vain henkisesti, sisällisen
hehkun mukaan toimisin . . ."
Tällaista hän siis joskus, kauan sitten
oli pieneen päiväkirjaansa kirjoitellut.
Olikohan se hyvin lapsellisen tyhmää?
* Mutta mattoa ei ainakaan koskaan
valmiiksi saatu,, koska se suuri onni oli
vieläkin saavuttamatta. lEi toivon vihreitä
värejäkään ole siihen kaikkea ommeltu,
mutta kehäkukat kyllä komeilevat
kaikki paikoillaan. Milloinkahan hänellä
lienee ollut niinkin paljon malttia,
että on jaksanut ne ommella? —
'Katse tähyilee kauas vuosikymmenien
taa, eroten nykyisyydestä. Hän vaeltaa
Onhan se kaunista katsella mtorten
takkauden kisailua äealun joUe feiiai'
nen ei enää kuulu. Ja pianpa tuokio
heidänkin kohdaltansa on lopussii. Jsä
oli sanonut päättävät sanat pojalleen
Helsingistä palattuaan:
— CMen hankkinut sinulle kielten
opettajan parin kuukauden ajaksi nyt
kesällä, siis heinä- ja elokuun luet maisteri
Kaarton johdolla kieiiä, Oidunky-lässä.
Ei siellä päätä pölkylle aseteta,
älä pelkääkään. oli hän* kiireesti lisännyt
nähtyään pojan synkentyrieen muodon.
(Luet englantia ja saksr.a ja sitten
syksyllä Kauppakorkeakouluun ja jos
afjot tässäkin asiassa vastustaa niin kuin
-lakia lukemisesta teit, niin saatpa totisesti
silloin pitää huolen itsestäsi. M i nä
pesen käteni sinun tulevaisuudeltasi.
Pojan oli suostuttava isän määräyk-^
seen ja niinpä sitten jo viikon kuluttua
tuleekin nuorelle kihlaparille ero.
Nähtävästi isä on järjestänyt tämän
eron omia suunnitelmiaan silmällä pitäen,
vaikka hän ei niistä halunnut vai-molleenkaan
haastella.
Sirkka-rouva tulee jälleen sääli poikaansa,
koska hän uskoo tälle tulevan
ikävät ajat. Hän nimittäin mittaa toisten
rakakusasteita oman mittapuunsa
mukaan.
Mutta ihminen, älä sure sitä, ellet elämältä
saakaan kaikkea sitä «mitä toivonut
olet, vaan sure stä, ellet osaa antaa
oikeata arvoa jo saamillesi elämän-lahjoille
. . . pöydän kulmalla ja rouva kaataa toiset
L i i s i ja Olli ovat saaneet vihdoin ve- kupit itse, jonka juotua nuoret jälleen
neensä kiinnitetyksi laiturin tolppaan ja lähtevät. Täytyyhän toki sulhasen sou-astelevat
hiljalleen ylös loivaa tietä hu- taa morsian kotiin.
(\'ilaa kohden. M u t t a O l l i pysähtyy äk- Veneessä Liisi tapansa mukaan alkoi
kiä sireenimajan kohöalla. Hän on pen- piikitellä Sadulla. — ^Niiksi sinun täytyy
säitten lomasta nähnyt valkopukuisen aina tuota tyttöä noin palvoa ja olla
tytön istumassa majan penkillä kirja hänelle niin huomaavainen, että jopa
kädessään. Poika tietää jo entisten koh- unohdat katsellessasi häntä, minutkin?
tausten perusteella, että olisi parasta Tällä kertaa ei O l l i aikonut keskus-sivuuttaa
maja tyttöineen mahdoUisim-. telia Sadusta, vaan hän sivuutti niin
man huomaamatta, mutta jalat eivät kuin ei olisi kuullutkaan kaikki Liisin
tottele aivojen käskyä, vaan ne jäävät marmatukset ja alkoi sensijaan puhua
kuin kivettyneenä paikalleen. Helsingin-matkastaan, sekä kehoitti Lii-
Mikä ihana näky tässä ilta-auringon siä tulemaan- heinäkuun lopussa siellä
ruskotuksessa. Tyttö vaalea kuin valko- käymään. Tästäpä tyttö niin ilostui,
ruusu, posket ja supukka suu kuin pu- ettei kait enää muistanut, että tosikau-nainen
ruusu, tukka musta kuin tuone- nis tyttö asui saman katon alla hänen
lan joki, silmät suuret, säihkyvät kuin sulhasensa kanssa,
tumman imetsälähteen pinta. 'Vartalo Voikohan tuo sentään kokonaan
norjan notkea, valkoiseen somaan pu- unohtua niinkin epäluuloiselta tytöltä
kuun verhottu . . . kuin Liisi Siimekseltä?
Tuollaisen näyn edessä täytyy mykis-tyneenä
pysähtyä, vaikka kuinka ko- Kas vaan, kuinka kesä on jälleen kuin
mea daami seuralaisena olisi. huomaamatta livistänyt pois. Kyllä sen
Jopa jalat tottelevat haltijaansa. OI- huomaa kaikesta, e t t ä syksy on jo ovel-
Jmdurauhaa . . . Valkea on hu
Immi loistaa kitein tuhansin.
Joukurauhaa soittaa joulukello
ovet avautuu temppelin.
Sifme Hentoa lasta, miestä, nai.
ja kaikki kuiskii huulin totisin
Sydämeeni suo'05 joulu pyhä
löMmmäisen rakkaus ja rauha.
Joulurauhaa kuiskivat metsän ^
joulurauhaa lausuu ihmissuut.
Juhlapukuun puettu on luonto,
tähdet tuikkaa, loistaa Ulan kuu
Kaikki rauhanjuhlaan valmistuu.
Silloin rauha sydämessä sulia
Seimen lapsen laise^s' voitko tulla
Marjatta.
ei vilkaisekaan läsnäolijoihin, vaan k
se on kiinteästi luotuna työhönsä, mu
Olli sen sijaan katsoo koko ajan tytt
niin tarkasti, että siitä katseesta si
koilee säteilyä tytön olemukseen, kc
kapa hänen poskensa ovat tulleet yi
punaisemmiksi ja käsikin hieman vap
see kannun korvassa.
Tämän kaiken kyllä Liisi huomaa, e;
kä suinkaan se huomaamatta äidiltä
kään jää. He molemmat naiset koettava
keksiä puheenaiheita kuapungin asiois
ta, mutta ne palkkaavat katkeilemaan,
mutta kukaan ei kaipaa Satua pöytään
vaikka hänen kuppinsa jäähtyy siinä
li irrottautui Liisin käsikoukusta ja oli
nuorena tyttönä Laatokan lahden ran- samassa jo Sadun edessä majassa.
Kyllä hän elämää kokeneena naisena
hjrvin tietää tuon vaiteliaisuuden syyn.
Tuossa On tuo päiväkirja edessäni, ei
tarvitse muuta kuin avata sen sivuja,
niin kyllä sieltä löytyy sanoja joissa
sama ikävä kalvaa.
Rouva Koski selaileee päiväkirjaansa
ja pysähtyy paikkaan:
"Eaokuun 8. pnä v. -08.
Eilen kävin ostamassa silkkilankoja,
pikin suupala, mutta ihme ja kumma,
kun ei oikein tunnu maittavan, aivan
meinaa v-lenantaa.
— Hyst, vai siinä vokottelet, mene
ulos! Emäntä se oli joka niin sanoi,
työntäen Lisin ulos oxTsFa. Lisi juosta
köpöttelee navetan luokse, mutta kun
ovi on kiinni, ei pääse sisälle, vaan
täytyy kömpiä navetan -vinnille. Siihen
sitten kyykähtää Lisi murheellisena heinien
päälle. Xvt ei se enää jaksa miet^
tiä mitään, kun raukaisee niin kovasti.
Kun sitten seuraavana aamuna Lisiä
ei alkanut kuulua, niin ryhtyivät lapset
etsrniään sitä ja löysivätkin sitten navetan
vinniltä sen jäätyneen ruumiin.
Ixmpi.
tamia, kiipeilee jyrkänteillä ja laulaa
kilpaa satakielen kanssa. Tahi soutelee
kirkasta vedenpintaa viilettelevää venettä.
Hänkö se soutaa. — 'Niin juuri
Hän, isolla kirjaimella" kirjoitettava.
Tyttöhän istuu veneen perässä, verkalleen
.mdoen, ta loiskutellen vallattomasti
vettä pojan päälle, josta tämä kimpaantuneena
uhkailee:
— Odotahan jahka pääsemme maihin,
saat vallattomuutesi maksaa sadalla
suukolla I
Aika nuoruuden ihana, suloinen aika,
et koskaan tule luokseni sellaisena kuin
sen kerran elänyt olet. Vain muistoissa
ne voi.kewata askel askeleelta, ja sitten
elää ne uudestaan. iMiksi jätit minut,
sinä ihana nuoruus? Minä pyydän ja
rukoilen, pysy luonan aina — säily kevään
kirkkaana sisimmässäni sinä ke-
"vät kesän suloinen aika, muuten saan
elää synkissä syksyn tunnelmissa, jossa
kaikki on harmaat» ja ikävää . . . Minä
kuolen, minä tukehdun tähän ainaiseen
ikävään ellet pysy muistoissakaan
luonani . . .
iloinen nauri^^Jcantautuu venelaiturilta
rouvan korviin, havahduttaen hänet
noista haikeista uneknistaan. Hän
painaa lempikirjansa, elämän kirjansa
kiinni, kuivaa kj*ynelecnsä ja menee
alakertaan. Sidiä'näkyvät tulevan Liisi
ja Olli. kisailevat vielä venelaiturilla.
— Hei, sisko pieni! mitäs täällä näin
yksin lueskelet, olisivat äsken ollut laiturilla,
kun tuosta ohi sousimme^ niin
olisit päässyt veneeseemme. Sinä olet
liian paljon yksin ja se ei sovT tuolla
ijällä. 'Mitähän kirjaa sinä taas luet?
Olet kovin ahkera lukemaan.
— Oo! Täällähän opiskellaan kieliä,
ihan saksan kielioppiko on nyt alkanut
typykkää kiinnostaa. Pyrit ehkä
piankin niinusta, laiskimuksesta, edelle?
— Ensinnäkin saanen sanoa, etten ole
nuoren herran sisko enkä typykkä ja
toiselcsi, tällainen palvelustyttö ei kosikaan
voi päästä pienine harrastukimeen
kouluja käyvän nuorukaisen tasalle,
saati sitten edelle.
Hän ei uskaltanut sanoa toistamiseen
herra-sanaa, nähtyään ^ l i n silmissä
surullisen välähdyksen.
— Tule pois sieltä nenäkästä tyttöä
härnäämästä, kuului Liisan 'käskevä
ääni ja samassa myös rouvan teelle kutsu
verannalt^ joka sai kiusallisen tilan- ,
teen näin helpolla ratkaistuksi.UlIi sanoi
vielä Sadulle:
— Tulethan ylös mukaamme, äiti
huutelee teelle?
Niinpä he kolme astelevat ääitetönnä
avoverannalle, johon äiti on laittanut
teetarjoilun valmiiksi. Pian on Satu pistäytynyt
keittiöstä noutamassa teekannut
ja kaataessaan sitä kuppeihin hän
la. Pihapuut sen ensinnä ibiaisevat.
Keltainen lehti ilmestyy tuonne vanhan
koivun kupeeseen, pian toinen ja kolmaskin,
etkä ole tullut panneeksi merkillekään
milloinka ne oikein muuttuivat,
huomaat vain eräänä aamuna rantalaiturille
mennessäsi, että äsken vehmaassa
vihreydessään olevat lehtipuut
ovat muuttuneet kullan keltaisiksi, siellä
täällä vielä vihreyskin saostaa, muistuttaen
ihmiselle, ettei syksykään tule
yhtenä yönä kuin varas yllättäen, vaan
pikemminkin hiljalleen meitä valmistaen
sitä vastaanottamaan 'ja sen mukaan
toimimaan.
Kuka 'Rauhalassa ensimmäisek-1 syksyn
tulon havaitsi?
Kukako? 'Voi, sen ensimmäiset syyssateet
ja myWertävät myrskyt jo Satu-tyttö
pani merkille. Siellä sielun sisimmässä
se jo surukelloja soitteli, kum
viimeisen päivän tuloa ennustaen.
Monen monena yönä oli jo pi^l"-'
kyynelistä kostunut ja syvä huokaui
rinnasta esiin pursunut.
Nytkö hän lähtee minun ainoa iloni,
minun elämäni kirkas toivon tähti,
en olisi paljoa pyytänyt, siihen olism
tyytynyt kun olisin saanut olla ?aman
katon alla, hänen äänensä kuulla h;i
neltä len»pinimiä osakseni s^iada ja hänelle
pieniä palveluksia suorittaa, min
siinä olisi jo minulle kyllin ollut
Mutta nyt hän lähtee kentie> kuinka
pitkälle matkalle ja minä jään tänne
Lauantaina, joulukuun 18 paivaiuL 1364
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 18, 1954 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1954-12-18 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki541218 |
Description
| Title | 1954-12-18-04 |
| OCR text | T l l R I I M f l f M I I ^^ ruusut (Jatkoa) TVAPUTTA tätä idurheen kryyniä ei -^'^-••saainit ifamisHle «äyttää, täytyi näytellä vain iloista puolta ja ne nuoret, ne nuoret, kaikSci he nauttivat kevään suloista, kestiberkuista ja läikin-laskuista, mtonen 'kihlaparin kustannuksella. (Monena päivänä harmitti Sirkka- rouvan mieltä se^iHin kirje. Sa-noappa nyt omalle äidilleen sellaisia sanoja kuin: — !£ikä sille pdjanntdikalle saada Jo9]a aion JurjaiHa elämäni värit siihen kirjoituspöydän mattoon, jonka aijon antaa siHe ainoalle jota sydämestänf rakastan. Tämän maton tulen valmistamaan vasta sitten, kun olen aivan varma siitä, että meidän rakkautemme on.kestävä, luja ja se vihkisanoilla yhteen liitetään. Siksi juuri ompelen noita värejä säästellen, varovaisesti, jotta en pettymyksen ehkä tullessa joutuisi niitä pois ratkomaan ja siUoin kun työ on todella valmis, se sen juhlavampana komeilisi paikallaan, ilahduttaen saajaa. järkeä päähän vai mitä? Onko se ehkä Q^peien ensin toivon vihreät värit reu-teidän ka&kien suostumus ja lienee noille vaikka hyvä mielikin kun poika ottaa ajoissa vaimon? Mutta niin minä vayi uskon, ettei tämä homma ole isälle mieluista . . . nehän nyt aina uskaltaa neu-loaj-^ sillä onhan toki ihmisellä 'lupa toivoa. Senjälkeen jatkan vaaleanpunaisella pienin sievin kukkasin. Silloin kun iloitsen onnestani, voin tämän työii suo- Siihen tapaan se Lilli, mutta onkos rittaa. Nuo keltaiset hyasintit pistelen tuo ihmekään, jos ymmärtää isäänsä, !hdiän ovat aina olleet kuin samasta puusta veistetyt. Ajatusyhteyskin heidän välillään säteileee. Satu oli näihin aikoihin rouvan uskottu kuin vertainen ikään. Sadulle täytyi jutella näistä kotioloista. Siellä yhdessä keittiön puolella kihlajaisia val-mbteltaessa täytyi vanhemman naisen avata sisintään nuoremmalle. Sillä naisilla nyt kertakaikkiaan täyt3''y olla joku jolle huolistaan huokailee — ja mikäs oli tälle nuorelle tytölle puhuessa — hänhän myötämielisenä kuunteli, ei suinltaan tuonut omia mielipiteitään julki herrasväen asioissa. Rouva taas visusti vafpi lausumasta moitteen sanaa morsiamesta. Pojasta nyt vaan oli kysymys ja hänen ammatinvalinnastaan ja liian aikaisesta avioliitosta, jopa jonkun-yerran isästäkin ja hänen suhtautumisestaan poikaan. Kaikista näistä puheista kuulsi läpi verhottujen sanojenkin, 'äidin suuri rakkaus — ja Satu-tyttö painoi visusti mieleensä rouvan sanat, sekä •teki tornia johtopäätöksiään niistä . . . Näin voi Sirkka-rouva tuskitella elä-inän ristiaallokossa. Luodessaan jälleen silmänsä salmelle, hän huomaa veneen aipuvan hiljalleen merensuuta kohden. iNiin, mitäpä kiirettä nuorilla olisi taloon tulla? Tämä on nykyään hiljai- Epätoivoissaan . . . nen, melliein hyljätty talo. Kenelle ke- »väällä istutimme Sadun kanssa nuo moninaiset kukkasistutukset? Olimme molemmat niin päivinä henkeä ja elämää täynnä. Satukin usein nauraa heläytte-li kirkasta hopeakellon soittoa muistuttavaa jnaurua. Nyt hänkin on vaipunut omaan omituiseen äänettömyyteensä. — niinä hetkinä, jolloin tunnen itseni unohdetuksi. Ja vasta sitten valmistan kauniin punaiset ruusut, vihreitten varsien varaan ,koska onneni on ehdottoman varmaa. Koska saanen nuo ruusut sitten valmistaa? Aina suurimman on-nenikin hetkellä pistää epäilyksen kyy rintaani. Minulleko olisi suotu se rakkauden suuri onni nautittavaksi, joka sisälläni riemuiten soi. Helkkyy ja väreilee? Oi tule, ota omaksesi, ota pian ennenkuin sydämeeni kukat kuihtuvat! Ennenkuin talven tuiskut ja hallat saavuttavat meidät molemmat. Miksi et halunnut mennä naimisiin kesken koulusi? Viisaampi olet kuin minä — sillä sinä ajattelet aineellisesti asioita . . , Minä pieni poloinen vain henkisesti, sisällisen hehkun mukaan toimisin . . ." Tällaista hän siis joskus, kauan sitten oli pieneen päiväkirjaansa kirjoitellut. Olikohan se hyvin lapsellisen tyhmää? * Mutta mattoa ei ainakaan koskaan valmiiksi saatu,, koska se suuri onni oli vieläkin saavuttamatta. lEi toivon vihreitä värejäkään ole siihen kaikkea ommeltu, mutta kehäkukat kyllä komeilevat kaikki paikoillaan. Milloinkahan hänellä lienee ollut niinkin paljon malttia, että on jaksanut ne ommella? — 'Katse tähyilee kauas vuosikymmenien taa, eroten nykyisyydestä. Hän vaeltaa Onhan se kaunista katsella mtorten takkauden kisailua äealun joUe feiiai' nen ei enää kuulu. Ja pianpa tuokio heidänkin kohdaltansa on lopussii. Jsä oli sanonut päättävät sanat pojalleen Helsingistä palattuaan: — CMen hankkinut sinulle kielten opettajan parin kuukauden ajaksi nyt kesällä, siis heinä- ja elokuun luet maisteri Kaarton johdolla kieiiä, Oidunky-lässä. Ei siellä päätä pölkylle aseteta, älä pelkääkään. oli hän* kiireesti lisännyt nähtyään pojan synkentyrieen muodon. (Luet englantia ja saksr.a ja sitten syksyllä Kauppakorkeakouluun ja jos afjot tässäkin asiassa vastustaa niin kuin -lakia lukemisesta teit, niin saatpa totisesti silloin pitää huolen itsestäsi. M i nä pesen käteni sinun tulevaisuudeltasi. Pojan oli suostuttava isän määräyk-^ seen ja niinpä sitten jo viikon kuluttua tuleekin nuorelle kihlaparille ero. Nähtävästi isä on järjestänyt tämän eron omia suunnitelmiaan silmällä pitäen, vaikka hän ei niistä halunnut vai-molleenkaan haastella. Sirkka-rouva tulee jälleen sääli poikaansa, koska hän uskoo tälle tulevan ikävät ajat. Hän nimittäin mittaa toisten rakakusasteita oman mittapuunsa mukaan. Mutta ihminen, älä sure sitä, ellet elämältä saakaan kaikkea sitä «mitä toivonut olet, vaan sure stä, ellet osaa antaa oikeata arvoa jo saamillesi elämän-lahjoille . . . pöydän kulmalla ja rouva kaataa toiset L i i s i ja Olli ovat saaneet vihdoin ve- kupit itse, jonka juotua nuoret jälleen neensä kiinnitetyksi laiturin tolppaan ja lähtevät. Täytyyhän toki sulhasen sou-astelevat hiljalleen ylös loivaa tietä hu- taa morsian kotiin. (\'ilaa kohden. M u t t a O l l i pysähtyy äk- Veneessä Liisi tapansa mukaan alkoi kiä sireenimajan kohöalla. Hän on pen- piikitellä Sadulla. — ^Niiksi sinun täytyy säitten lomasta nähnyt valkopukuisen aina tuota tyttöä noin palvoa ja olla tytön istumassa majan penkillä kirja hänelle niin huomaavainen, että jopa kädessään. Poika tietää jo entisten koh- unohdat katsellessasi häntä, minutkin? tausten perusteella, että olisi parasta Tällä kertaa ei O l l i aikonut keskus-sivuuttaa maja tyttöineen mahdoUisim-. telia Sadusta, vaan hän sivuutti niin man huomaamatta, mutta jalat eivät kuin ei olisi kuullutkaan kaikki Liisin tottele aivojen käskyä, vaan ne jäävät marmatukset ja alkoi sensijaan puhua kuin kivettyneenä paikalleen. Helsingin-matkastaan, sekä kehoitti Lii- Mikä ihana näky tässä ilta-auringon siä tulemaan- heinäkuun lopussa siellä ruskotuksessa. Tyttö vaalea kuin valko- käymään. Tästäpä tyttö niin ilostui, ruusu, posket ja supukka suu kuin pu- ettei kait enää muistanut, että tosikau-nainen ruusu, tukka musta kuin tuone- nis tyttö asui saman katon alla hänen lan joki, silmät suuret, säihkyvät kuin sulhasensa kanssa, tumman imetsälähteen pinta. 'Vartalo Voikohan tuo sentään kokonaan norjan notkea, valkoiseen somaan pu- unohtua niinkin epäluuloiselta tytöltä kuun verhottu . . . kuin Liisi Siimekseltä? Tuollaisen näyn edessä täytyy mykis-tyneenä pysähtyä, vaikka kuinka ko- Kas vaan, kuinka kesä on jälleen kuin mea daami seuralaisena olisi. huomaamatta livistänyt pois. Kyllä sen Jopa jalat tottelevat haltijaansa. OI- huomaa kaikesta, e t t ä syksy on jo ovel- Jmdurauhaa . . . Valkea on hu Immi loistaa kitein tuhansin. Joukurauhaa soittaa joulukello ovet avautuu temppelin. Sifme Hentoa lasta, miestä, nai. ja kaikki kuiskii huulin totisin Sydämeeni suo'05 joulu pyhä löMmmäisen rakkaus ja rauha. Joulurauhaa kuiskivat metsän ^ joulurauhaa lausuu ihmissuut. Juhlapukuun puettu on luonto, tähdet tuikkaa, loistaa Ulan kuu Kaikki rauhanjuhlaan valmistuu. Silloin rauha sydämessä sulia Seimen lapsen laise^s' voitko tulla Marjatta. ei vilkaisekaan läsnäolijoihin, vaan k se on kiinteästi luotuna työhönsä, mu Olli sen sijaan katsoo koko ajan tytt niin tarkasti, että siitä katseesta si koilee säteilyä tytön olemukseen, kc kapa hänen poskensa ovat tulleet yi punaisemmiksi ja käsikin hieman vap see kannun korvassa. Tämän kaiken kyllä Liisi huomaa, e; kä suinkaan se huomaamatta äidiltä kään jää. He molemmat naiset koettava keksiä puheenaiheita kuapungin asiois ta, mutta ne palkkaavat katkeilemaan, mutta kukaan ei kaipaa Satua pöytään vaikka hänen kuppinsa jäähtyy siinä li irrottautui Liisin käsikoukusta ja oli nuorena tyttönä Laatokan lahden ran- samassa jo Sadun edessä majassa. Kyllä hän elämää kokeneena naisena hjrvin tietää tuon vaiteliaisuuden syyn. Tuossa On tuo päiväkirja edessäni, ei tarvitse muuta kuin avata sen sivuja, niin kyllä sieltä löytyy sanoja joissa sama ikävä kalvaa. Rouva Koski selaileee päiväkirjaansa ja pysähtyy paikkaan: "Eaokuun 8. pnä v. -08. Eilen kävin ostamassa silkkilankoja, pikin suupala, mutta ihme ja kumma, kun ei oikein tunnu maittavan, aivan meinaa v-lenantaa. — Hyst, vai siinä vokottelet, mene ulos! Emäntä se oli joka niin sanoi, työntäen Lisin ulos oxTsFa. Lisi juosta köpöttelee navetan luokse, mutta kun ovi on kiinni, ei pääse sisälle, vaan täytyy kömpiä navetan -vinnille. Siihen sitten kyykähtää Lisi murheellisena heinien päälle. Xvt ei se enää jaksa miet^ tiä mitään, kun raukaisee niin kovasti. Kun sitten seuraavana aamuna Lisiä ei alkanut kuulua, niin ryhtyivät lapset etsrniään sitä ja löysivätkin sitten navetan vinniltä sen jäätyneen ruumiin. Ixmpi. tamia, kiipeilee jyrkänteillä ja laulaa kilpaa satakielen kanssa. Tahi soutelee kirkasta vedenpintaa viilettelevää venettä. Hänkö se soutaa. — 'Niin juuri Hän, isolla kirjaimella" kirjoitettava. Tyttöhän istuu veneen perässä, verkalleen .mdoen, ta loiskutellen vallattomasti vettä pojan päälle, josta tämä kimpaantuneena uhkailee: — Odotahan jahka pääsemme maihin, saat vallattomuutesi maksaa sadalla suukolla I Aika nuoruuden ihana, suloinen aika, et koskaan tule luokseni sellaisena kuin sen kerran elänyt olet. Vain muistoissa ne voi.kewata askel askeleelta, ja sitten elää ne uudestaan. iMiksi jätit minut, sinä ihana nuoruus? Minä pyydän ja rukoilen, pysy luonan aina — säily kevään kirkkaana sisimmässäni sinä ke- "vät kesän suloinen aika, muuten saan elää synkissä syksyn tunnelmissa, jossa kaikki on harmaat» ja ikävää . . . Minä kuolen, minä tukehdun tähän ainaiseen ikävään ellet pysy muistoissakaan luonani . . . iloinen nauri^^Jcantautuu venelaiturilta rouvan korviin, havahduttaen hänet noista haikeista uneknistaan. Hän painaa lempikirjansa, elämän kirjansa kiinni, kuivaa kj*ynelecnsä ja menee alakertaan. Sidiä'näkyvät tulevan Liisi ja Olli. kisailevat vielä venelaiturilla. — Hei, sisko pieni! mitäs täällä näin yksin lueskelet, olisivat äsken ollut laiturilla, kun tuosta ohi sousimme^ niin olisit päässyt veneeseemme. Sinä olet liian paljon yksin ja se ei sovT tuolla ijällä. 'Mitähän kirjaa sinä taas luet? Olet kovin ahkera lukemaan. — Oo! Täällähän opiskellaan kieliä, ihan saksan kielioppiko on nyt alkanut typykkää kiinnostaa. Pyrit ehkä piankin niinusta, laiskimuksesta, edelle? — Ensinnäkin saanen sanoa, etten ole nuoren herran sisko enkä typykkä ja toiselcsi, tällainen palvelustyttö ei kosikaan voi päästä pienine harrastukimeen kouluja käyvän nuorukaisen tasalle, saati sitten edelle. Hän ei uskaltanut sanoa toistamiseen herra-sanaa, nähtyään ^ l i n silmissä surullisen välähdyksen. — Tule pois sieltä nenäkästä tyttöä härnäämästä, kuului Liisan 'käskevä ääni ja samassa myös rouvan teelle kutsu verannalt^ joka sai kiusallisen tilan- , teen näin helpolla ratkaistuksi.UlIi sanoi vielä Sadulle: — Tulethan ylös mukaamme, äiti huutelee teelle? Niinpä he kolme astelevat ääitetönnä avoverannalle, johon äiti on laittanut teetarjoilun valmiiksi. Pian on Satu pistäytynyt keittiöstä noutamassa teekannut ja kaataessaan sitä kuppeihin hän la. Pihapuut sen ensinnä ibiaisevat. Keltainen lehti ilmestyy tuonne vanhan koivun kupeeseen, pian toinen ja kolmaskin, etkä ole tullut panneeksi merkillekään milloinka ne oikein muuttuivat, huomaat vain eräänä aamuna rantalaiturille mennessäsi, että äsken vehmaassa vihreydessään olevat lehtipuut ovat muuttuneet kullan keltaisiksi, siellä täällä vielä vihreyskin saostaa, muistuttaen ihmiselle, ettei syksykään tule yhtenä yönä kuin varas yllättäen, vaan pikemminkin hiljalleen meitä valmistaen sitä vastaanottamaan 'ja sen mukaan toimimaan. Kuka 'Rauhalassa ensimmäisek-1 syksyn tulon havaitsi? Kukako? 'Voi, sen ensimmäiset syyssateet ja myWertävät myrskyt jo Satu-tyttö pani merkille. Siellä sielun sisimmässä se jo surukelloja soitteli, kum viimeisen päivän tuloa ennustaen. Monen monena yönä oli jo pi^l"-' kyynelistä kostunut ja syvä huokaui rinnasta esiin pursunut. Nytkö hän lähtee minun ainoa iloni, minun elämäni kirkas toivon tähti, en olisi paljoa pyytänyt, siihen olism tyytynyt kun olisin saanut olla ?aman katon alla, hänen äänensä kuulla h;i neltä len»pinimiä osakseni s^iada ja hänelle pieniä palveluksia suorittaa, min siinä olisi jo minulle kyllin ollut Mutta nyt hän lähtee kentie> kuinka pitkälle matkalle ja minä jään tänne Lauantaina, joulukuun 18 paivaiuL 1364 |
Tags
Comments
Post a Comment for 1954-12-18-04
