Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 4, 1942

              ^Kirj. H. RIDER HACa^ö
iTOlSENSA
"On oikeastaah^ varsi» oriiituista,
että minä, v^nha npa-suppsrytäjä, ru­peaa
kirjoittamaaA^lä^rjaa,'.', — näillä
. ^ i n alottaa, Allan kertomuksensa
,5^kailuretk€§tääii KuniBg3% Salo­moa
kai voksilj»^. "Siliät ^IjepJiaa to­sin",
jatkaa, hän edeUeen, "kpke-nqt
yhtä ja toist^f el^^ssäni- — jo
la^ta alkaen. d6nt itse';sa^iit, an-
~^a~Ei^m^^'-^-^^en~E^
kenl»5ta metsästystä^ sptl^ij^k^uUan^
iaiyua, mutta-kirjailjla^nt^ eirkos-iaaii
ole erityisestrharjpHt3PUt> Mut-ta^^^
nyt olen kynä asunani; ryhtynyt
Curtis että John Gocit niin haitaa^t»
ovat; pyytäneet niinua sitä tekemään,
ja toiseksi kpsk^ kipinä jalk.api::p^ot-taa
minua pysymään paikpillanj tääl­lä
Purbanissa ja; täytyyhän: sitä
.johonkin ryhtyä^ • ^^liköt^mä muu­ten
ole ilkeätä; olon^ nyt. 55r vuoden
vanha ja olen afl^uput j^lppiguraa
,3a sitten^täytyy njinun; isJtfla-kököt-
Ttää täällä sen yu0ksii-Qfetä kuudes-kymnaeneskuudeSj.
jonka kanssa^^ otte­lin,
ruhjoi vasemnian.: jalkani, niin
että se on kuin> palanen purut^jpak-
-kaa!
komea mijÄ; ^iiteljä <Ä i n a ^^
hartiatjaraaimo^hti. Tuuliea,vaa­lea
tukka, ja muodp^^ k.a«r
niin kehijksei^; häniSD^ u l [^
leen. Hänen s i i m ä ^ "pUvy^ sut^e^
ja harma^tt. ]gtoo^)k nakee^ in^iil^;
päivinänm^e nän. kftunfeta, mesta;
vanhat po^Jölmj^^ ijiiJdpgjiit
maan sa^ispmupjt^^ l i ^ s^^,
että minä' paljon^ tietäjsj^ s^afeist^
viikingeistä, — ^aän ji:^yajan: tan&-
Kirjoitushaluni saa kuitenkin hiu­kan
virikettä siitä, ettj^ kertomus, jo-
' ta nyt. rupean jutteleinaan, on ihmeel­lisin
juttu, minkä ikimaailmassa olen
kuullut. Ja kuten buurit sanovat:
sutjesj-^utjes — hiljaa! h j ^ ä tulee..."
— Ja sitten kertoo norsunpyytäjä
yhtymyksetään Henry Curtisin ja
John Godin kanssa ja siitä mitä sit­ten
tapahtui.
Annapas olla —^iitä on nyt noin
•puolitoista vuotta, kun tapasin tilan­omistaja
Curtisin ja kapteeni cSdin.
Olin silloin • ollut norsunpyynnillä
Bamangwato\irran tuolla puolen,
mutta onni ei ollut minua suosinut.
Norsuja en saanut montakaan ja pääl­le
pääteeksi sairastuin kuumetautiin.
Heti kun pääsin-jotakuinkin jaloille­ni,
myin kaikki kjluni ja kaluni —
pienet vankkurini, härkäni ja vähäi­sen
norsunluu varastoni — ja matka­sin
Kapkaupunkiin. Viikkokauden
kuljeskelin kaupungissa ja päätin sit­ten
lähteä takaisin Nktaliin. Tilasin
i}ttipaikan muutamalla Natalinlai-
^•2lla, ja pian kiikuimme hauskasti
Jnerellä.
Laivassa oli paljon ihmisiä ja
upeimmat tulivat aina Englannista
asti. Huomioni kiintyi erityisesti
«ahteen matkustajaan. Toinen heis-
|ä oli ehkä noin kolmik3OTmenvuotias
'ty valtavia graniitUtorneja, joissa hei-
'»on papit ovat ilmeisesti tehneet
-astronoomisia havaintojaan.
Tähtien tuntemus onkin inkoilla
oilut korkealla tasolla ottaen huo-
°»»oon heidän suhteelUsen alkeelliset
|utkinnisväHneensä. Niinpä oli heil-
^ ^-uosi jaettu kahteentoista kuukau-l^
n, jotka olivat kaikki yhtä pitkiä,
ja niitä yhtätoista^päivää,-jotka jäivät
aurinkovuodesta,. vietettiin suuri-
^ Juhlapäivinä. ~ Perussa tehdyt
aiotaan kqljettaa nidtialaiain
l*Perulaisun museoihin^ mutta raken-tietenkin
on jäteftavä paikoil-nunulta
vähän räfeoja mujtta olen
kerran riahnyt- tarhan, joka kiiyaa
pohjoismaisia juominkeja, ja kaikki
miehet taulussa olivat ih^n sanignkaji-taisia
kuin. tämä; puheena oleva mies.
"Ihmeellistä kyllä sain sittemniin tie­tää,
että.! Henry Curtisin. — niin oli
hänen nip^ensä -r— suonissa todella­kin
virtasi tanskalaista verta.. Niin
voi rotuleima säilyä halki aikojen. *
Muuten muistutti hän suuresti jo­takuta.
Mutta ketä? Kas, siitä en
päässyt selville, vaikka kuinka olism
päätäni vaivannut.
Herra Curtis oli laivalla aina yh­dessä
erään toisen herran kanssa, jo­ka
niinikään, veti. huomiota puoleen­sa.
Heissä ei ollut paljon yhtäläi-syyttäj-
hän oli. muun muassa tuipma-verisenipi.
eikä n"n kookas k,uin herra
Curtis, mutta tavallaan oli hänkin
konaea, ilmiö, Xai Oikeammiii uljas.
Hän on merimies, ajattelin nähdes­säni
hänet ensi kerran. En tiedä,
mistä se johtuu, mutta^ rninä en kos­kaan
erehdy merimiesten, suhteen. No
niin, minulla;Onki.n ollut monta hyvää
, y-stävää. siipä ihn^islupkassa ja. tiedäa
hyvin minkälaisia he ovat. Parem­paa
toveria kuin merimies ei ole, vaik­kakin
hän usein on jokseenkin, paha
kiroomaan . . .
Miehen nimi oli God — John God,
ja oikein arvasin, hän oli kuin olikin
merimies. Eli oikeammin: hän oli
ollut. Seitsemäntoista vuotta oli hän
luutnanttina palvellut Englannin so-taivastossa
ja oli eronnut kapteenina.
' Hän oli kuten sanotaan "täysinpalvel-l
u f , vaikka ei tosin ollut kolmeakym-mentäyhtä
vuotta vanhempi. Niin
on tapa sotaväessä ja laivastossa; kun
"ihminen on oikein harjaantunut ja
taitava,, yks kaks! — hän saa pot-kun,
ja katsokoon sitten itse, miten
parhaiten tulee toimeen. Semmoisil­la
ehdoilla on tukala työskennellä,
mieluimmin olen sitten metsästäjä!
Silloin sitä ainakin on oma isäntänsä.
Tämä kapteeni God oli oikeastaan
hassunkurinen herrasmies. En kos­kaan
ole nähnyt miestä, joka olisi ol­lut
nn*n täsmällinen ja siro puvussaan
kuin hän oli. Ja kuinka huolellisesti
hänen partansa oli ajeltu — niin si­leäksi,
niin sileäksi! Hassuinta hä­nessä
oli kuitenkin se. että hän aina
• käytti 5ilmäla.sia. joka oli purir^tellu
oikeaan .-^ilniäpieleen. Olisi melkein
voinut luulla .sen kasvaneen kiinni
'siihen, sillä se ei koskaan pudonnut,
vaikkei siinä ollut rihmaa. Minä luu­lin
totta tosiaan kauan aikaa hänen
öisinkin nukkuvan lasi silmiipiele.-=sä,
mutta myöhemmin huomasin, että
hän maata mennessään pisti sen hou­suntaskuun,
jonne hän myös kätki te-kohampaansa
— nämä kaksi omitui­suutta
hänessä oli.
Vähän sen jälkeen kuin olimme läh­teneet
ankkurista, puneni ja ilma kävi
PObaM. Maalta'pubaläi n^vsilkka
tuuli tuoden miik?waan paksu4, ^Or
leansun^un, .Sei3Lns(«sM^faJi4w5i«it
tiäeunroat msktikusfcsyaj^ kiir^ti kan­nen
^e. HLö^ylstixa oli Ul^^jh-j^
ta, lajia ja keini^ka!J*ei*^ yäjSsti
se oli: tehdä kM^rkeUig», 4nutti py­syi:
toki oikeoteo, OH aivan miaji-dotijnta
käyskenn^ kappÄ, 3» uai-
»Jä py^yttelm sen^ vuoksi kon^u<HieQi»
Äeisyydfösä, aidl^ oli tyyni ja^ hy­vä
oUa^ Siijliä k u l » ^ ä t i k ^ t^-
kasfcamaila l^iluisi^^^^jökat l^XIui; ^es
takaisin osoittaen, pdjoijkft. Icuv».
listui>
Samassa kuulin äi!eäii^ i ^ j :^
nani; n^.taj[itavan:
;*'guo heiluri: näytit:>paj3P^^
^«StMinä $^iHn tavaroilleni ^uudisasu»
Suksen uDkopu0leUe|a ^in sinne, kun>
nes Q I | E I »lyynyt koko vaunulastilli*
ML
riipu oikein."-
Mipä käännyin, puJijija oUv nie-rijipäeeri.
'^Vai niin — luuletteko?" vitkoin*
"tuulenko? Ei ole kysymys luule­misesta
.Mutta panenpa pääni pan­tiksi
siitä, että jös alus vyöryisi-noin
kuin tuo laitos luulottelee, niin ette te
enkä minä seisoisi tässä. Mutta sel­laista
on, kun rihkamakauppiaat jou­tuvat
laivan kanssa tekemisiin. Oi
pyhä isä, sitä»täsmällisyyttä!"
Tällä hetkellä soitettiin päivälli­selle
» Ja kreivin aikaan se tapahtui­kin,
sillä mitään ilkeämpää ei ole kuin
kuulla kuninkaallisen meriupseerin
pitävän pitkiä puheita toisten meri­miesten
kelvottomuudesta. Gn kui­tenkin
jotain vielä kauheampaa, ni­mittäin
kun kauppamerimies lausuu
niielipteensä sotalaivaston miehistös­tä.
Kapteeni God ja minä menimme
yhdessji päivällispöytään, jonne Hen­ry
Curtis jo oli asettunut. 6od istui
hiinen viereensä, minä heitä vastapää­tä.
Tuokion kulut-tua pohdimme kap­teeni
ja minä jo innokkaasti-metsäs­tystä,
ampumista ja muita niihin kuu­luvia
seikkoja. God^yseli kysele­mistään,
ja minulla oli täysi työ vas-
.-laamisessa^ Viimein jouduimme kes­kustelemaan
norsuista.
''Siinä suhteessa olette totta tosiaah
osanneet oikeaan mieheen*', sanoi äk­kiä
muuan matkustajista Godille,
"Jos kukaan, niin juuri metsästäjä
Allan on omiaan kertomaan norsuis­ta."
Herra Curtis näytti säpsähtävän.
'Hän oli tähän asti ollut ääneti. Nyt
kumartui hän minim puoleeni ja ky­syi
äänellä:
•'Anteeksi, onko nimenne Allan?"
''On!'' — Hän ei sanonut enempää,
mutta minä olin kuulevinani hänen
nnitisevan: '"Sepä onni!
Kun olimme s3-öneet ja nousseet
pö,vdiistä, luli Henry Curtis luokseni
ja kysyi, tahtoisinko seurata häntä
hänen hyttiinsä, niin saatoimme polt­taa
piipullisen yhdessä. Siihen olin
heti halukas, ja hetkisen kuluttua is­tuimme
me kolme — Curtis, God ja
minä hytissä savuava piippu hampais­sa
ja pullollinen xvhiskyä ja lasit e-dcssänime
pöydällä.
"Herra Allan", virkkoi Curtis, kun
palvelija oli .sytyttänyt lamput, "mi­käli
minä tiedän, oleskelitte te vuosi
sitten jossain Bamangvvato nimisessä
seudu.-sa. Transvaalin pohjoispuolel­la.
Eikö totta?
Minä nyökäytin päätäni. Olin to­dellakin
Bamangu-atossa siihen ai­kaan.
Mutta mitenkä saattoi tämä
vieras herra tietää minun matkois­tani?
"Te matkustitte silloin kauppa-asi­oilla?'*
Tänjän lausui kapteeni God.
"Aivan oikein", vastasin minä.
^9nj^~Cu]C^ istui aivan vastapää­tä
qaliOtua. nojasi käsivartensa
pÖyta^Qr k a i ^ i tDitkivasti minuun
suurilla harmiiilia sihnullään ja kysyi
v^ysisti:
^^^i^apasittek<>]wllä seuduin
Ie nipussa njiehen,?"
^TJ^sin kylläki». asettui
hoiikin^n; aivan mioun läheisyyteeni
jflile^ö^tj; nfiljätoistjl^ ^ v ä ä , ennen-kuint
1^ l^hti i^etkelieett sisäniaä-iRn
» , Muuten sain pari kuukautta
§itten kiJiificnLa^aiiaiajal.ta,. joka mie-joutunut---^
ja tietä.i^nko minä jotain
hänestä- Minä kirjoitin silloin i l ­moittaen
hänelle, että
" ^ i n " , sanoi Curtis, "sen kirjeen
olen lukenut. Te kerroitte siinä, että
Neville niminen mies oli lähtenyt
Bamang\vatosta vasta toukokuussa.
Hän matkusti ajonenvoilla ja seura­naan
hänellä oli ajomies, opas ja Jim
niminen kafferi. Hänen tarkoituk­sensa
oli ajaa aina Inyatiin — kaua^s,
kauas- Matabele-maahan, jossa häa
aikoi myydä vankkurinsa kulkeafcseen
sitten jalkaisin eteenpäin. Eikö niin?"
Minä vain nyökkäsin, ja Curtis jat-koi:
"Sitten te myöskin kirjoititte,
että hän luultavasti oli luopiinut
vankkureistaan, sillä; te olitte n^nyt
ne eräänportugalilaisen kauppamie­hen
hallussa, ja hän sanoi ostaneensa,
ne Inyatissa valkea-ihojselta miehel­tä,
joka aikoi lähteä erämaiahan met­sästämään."
Kaikki oli niinkuin olla piti; aivan
näillä; sanoin olin kirjoittanut.
Hytissä vallitsi hetkisen hiljaisuus,
ei kukaan meistä puhunut sanaakaan.
Sitten virkkoi Henry Curtis yht^äk-kiä:
'*Sanokaa minulle, herra Allan,
ette suinkaan muuten tiedä, mitä
velj . .., mitä tämä Neville aikoi tuol­la
kaukana pohjoisessa päin. tai min­ne
hän oikeastaan pjrrki?"
"N!i-in^\ lausuin pitkään, "kyliä-hän
siitä hiukan-kuulin, mutta . . ."
Sen enempää en sanonut, koska en
tahtonut puhua siitä aineesta.
Curtis ja God- katsahtivat toisiin­sa,
ja God nyökkäsi innokkaasti. Sit­ten
lausui Curtis:
"Kuulkaapas, herra "Allani Nyt
miiiä kerron teille erään jutun, ja sen
tehtyäni-aion pyytää teiltä neuvoa ja
— kenties apua. Asianajajalta, joka
lähetti minulle kirjeenne, tiedän, että
te olette mies, johon voi luottaa, ja
varsinkin, että te olette mies, joka
ette lavertele ettekä puhu turhia."
Minä kävin aivan noloksi sellaisia
kehuja kuullessani ja join kulauksen
whi5kyä ja vettä salatakseni punas­tumiseni.
Mutta Henry Curtis jat­koi
:
"Neville on veljeni!"
"Ohool" huudahdin mmä. Ja sa­massa
selvisi minulle, ketä Curtis heti
oli muistuttanut. Hänen veljensä oli
tosin paljoa lyhVempi ja mustapar­tainen,
mutta silmät ja kasvojenpiir-teet
olivat aivan samat.
"Hän on nuorempi veljeni", jatkoi
Curtis, "eikä minulla ole muita sisa­ruksia
kuin hän. Lapsuudesta asti ja
koko nuoruutemme ajan elimme erit­täin
hyvässä sovussa ja olimme mel­kein
aina yhdessä. Mutta viisi vuot­ta
sitten — riitaannuimme kovasti, ja
mmun täytyy, ikävä kyllä, tunnus­taa,
että käyttäydyin kovin pahasti ja
väärin veljeäni kohtaan."
Kapteeni nyökkasF kiivaasti. ,Sen