Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 29, 1936

              o
e.
a
o
aUinen viikkolehti
l a s ssaa numerossa:
e
Q
o
o
o
O'
o
a
a
o
a.
^kertomus
Kalastaiaifii lälfttö
runo
kertomus
<^SiJSUlSLSLSLSL9SJlJiSLSJLS^
N:O 9 LAUANTAINA HELMIKUUN 29 P: NÄ 1936
IfOIRAKO se oli vai katupoika. Po-liisi
kurkisteli kellarinluukusta si­sään.
"Varkauden teillä se pentele on
ollut, oli kunipi tahansa", päätteli ja
lähti, aikansa tuloksetta nuuskit-tuaan.
Mutta pieni ruskettunut naä-nia
kurkisti hänen jälkeensä luukusta
ja likaiset sormet näyttivät pitkää ne­nää.
"Ettäkö varkaissa, ei ikinä!"
Olipahan vain ollut torilla katsomas­sa
olisiko joku omena, banaani tai jo­tain
muuta suuhun kelpaavaa, sattu­nut
tipahtamaan poistuvien m3^jien
rattailta. Sillä pieni vatsa TuköilTjär
vaati, eihän sopinut sitä kokonaan si­vuuttaa.
Paljon mieluimmin olisi hän
istunut nurkassaan ja kestinnyt sitä
ihmeellisillä unelmillaan, mutta se ei
näyttänyt ymmärtävän niiden arvoa
— hänelle itselleen oHvat ne enem­män
kuin ruoka, juoma ja koko maa­ilman
tinasotilaat. Ei kukaan aavis­tanut
mitä ihmeitä hän näki: Lois­tavat
salit, punakukkaiset puutarhat
ja kaikki oudot linnut, joiden laulut
lakkaamatta soivat hänen korvissaan.
— Mutta illalla tuli äiti väs)meenä
pyykiltä kotiin ja löysi kaikki mää­räämänsä
työt tekemättä ja sitten se
taas alkoi: "Tuommoisena et ikinä
kelpaa juoksupojaksi, pois "fiötk
ensimmäisen päivän jälkeen ja minä
saan ikäni elättää, voi miksi minua
näin koetellaan!" Poika istui hiljaa
nurkassaan ja katsoi lähenevää äi­tiään,
joka viimeisillä voimillaan al­koi
häntä pauhaten läimäytellä. Sa­nat
menivät ryöppynä ohi korvien,
vain lyönnit tuntuivat.
Vuodet tulivat ja venyttivät hänen
jäseniään. Hän ei enää mahtunut si­sään
kellarinluukuista, eikä juossut
torikärryjen jälessä. Tuskin hän it­sekään
käsitti, miten oli ne vuodet py-svnyt
hengissä ja saattoi yhä edelleen
olla olemassa. Joka tapauksessa oli
hän nyt pitkä nuorukainen ja veteli
päiväpalkalla punaruskeaksi raken­nuksen
seinää, veteli ja vihelteli su­rullista
laulun pätkää. Oli totta, et­tei
hänestä koskaan tullut kunnollista
jupksupoikaa ja hänen mestarinsa ki­rosi,
ettei koskaan kunnon maalaria­kaan.
Mutta unelmia etsivästä pikku .
pojasta oli tullut nuorukainen, jota
unelmat etsivät. Ne tulivat päivin
röyhkeästi kesken töiden ja hiipivät
öisin salaa kiiin varkaat, pieninä lau­luina
hänen luoksensa, saaden pens­selin
pysähtymään vedossaan ja unen
pakenemaan. Työtoverit nauroivat
hänelle ja mestarit kiroilivat; "Miksi
en voi olla niinkuin riiuut." Hän ka­dehti
niitä nauravia tovereitaan ja
tunsi kaunaa pieniä lauluja kohtaan,
jotka eivät päästäneet häntä. Sitten
hän keksi! Meni huutokauppaan ja
huusi vanhan viulun. Hän päätti ait­taa
ne pois mielestään ja lähettää
kaikkiin tuuliin. Mutta siitä se suu­rin
hulluus alkoi. Hän rakastui van­haan
viuluunsa ja pienet vekkiOit lu­mosivat
hänet. ^ Eikä hän muista­nut
enää kesken jäänyttä seinää. Vas-
^ kun vatsa oli vaatinut viimeisen
pennin, palasi häir työmaalle, mutta
Hänet naurettiin ja kirottim sieltä ^ -
duUe.
V
Niin alkoi hänen vaelluksensa pai­kasta
paikkaan ja vuodesta vuoteen.
Missä väin "viulumiehen" joku tunsi,
siellä suljettiin häneltä työmaan por-
-titv^Iänen silmänsänDlivat tulleet suu­riksi
ja uneksiviksi ja kasvonsa käy­neet
kalpeiksi. Viuluko sen lie teh­nyt
vai nälkä.
Kun hän kerran iltamyöhään istui
jonkun nuirkkakahvilan pöydän ää­ressä,
tuli Jsäntä hänen luoksensa ja
tokasi: "Tehän olette musikantti."
Poika peljästyi: ^'Kuinka niin?"
Isäntä viittasi nauraen viululaatik-koon
ja sitten—hänerr kasvoihinsa:
"Sen hullukin hoksaa", ja selitti,"lii­ke
on nykyään vähän huoiionpuoleista
olen ajatellut että jos joku jotain
valssinpätkää vinguttaisi, niin eikö­hän
siitä hiukan vilkastuisi. Lyödään-kös
kiinni?" Mutta poika rakasti
viuluaan ja laulut olivat hänen omaa
vertaan. Hänkö möisi ne jonkun kah­vilan
vilkkulampuksi! Hän pudisti
päätänsä ja lähti.
Mutta oli talvi, työt seisauksissa,
pakkanen varttui päivä päivältä kuin
kasvava lapsi ja nälkä kävi yhä röyh-keämmäksi,
se alkoi jo itsevaltiaana
määräillä ja työnsi syrjään hänen
omat tahtonsa. Ja niinkuin hän pie­nenä
oli joutunut juoksemaan tori-kärryjen
jäljessä, niin meni hän nyt­kin
— kahvilan vilkkulampuksi.
Siellä hän istui kum rikollinen jal-
• . - *
• • • • /•
kapuussa illan toisensa jälkeen, eikä
tierm3rt että elämän jokainen minuutti
on tä3rnnä mahdollisuuksia, eikä onni
viero mitään paikkaa kun se on tul­laksensa.
Hän vain soitti ja suri ja
antoi kirjavan filmin ympärillään liu­kua
huomaamattaan. JMitäpä se olisi
voinut hänelle olla! Sillä hän ei tien­nyt
sitäkään, että monella nerokksca^
la iniehellä on hulluja tapoja. Ja sat­tui,
että eräs kerran eksyi siihen syr­jäiseen
kahvilaan, hyvällä tuulella,
pienessä hiprakassa ja sälliksi pukeu­tuneena.
Istui sen illan ja tuijotti soit­tajaan.
"Tottako tämä oli vai hu­malaa?"
Tuli toisena iltana selvin­päin,
tuli seuraavanakin ja kuunteli
kaikki hänen pienet laulunsa. Sitten
nousi juhlallisena, meni soittajan luo
ja löi häntä lujasti olkapäälle^ "Ei
mies, tämä ei käy, viulu kainaloon ja
ulos.'• Poika seurasi kummissaan hän­tä
— ja sille tielleen jäi. "Vahinko",
sanoi isäntä, "liike kun oli juuri vil-kastumaisillaan."
Nuorukainen puettiin ja pestiin.
Hänen päähänsä sijotettiin vaikeita
teorioja ja hänet lähetettiin suuriin,
vieraisiin kaupunkeihin katsomaan ja
kuuntelemaan. — Ja hän palasi sieltä
omine, vanhoine, pienine lauluineen.
Mutta nyt ne painettiin ja lensivät
kaikkiin tuuliin kuin valkeat linnut,
kantaen siivillään hänen nimeään.
Ja eräs pieni laulu, joka oli tullut
lohduttaen hänen luoksensa silloin,
kun toverit na^uroivat ja mestarit ki-,
rosivat, lÖysi maailmalla nuoren nai­sen,
ja kertoi hänelle niin paljon siitä,
jonka nimeä kantoi, että nainen mat­kusti
pitkän matkan häntä etsimään*
Ja löysi, mutta ei kertonut mika hä­net
toi.
Kun miehen elämään siten oli tul­lut
toinen ihminen», toinen jota hän ei
ollenkaan ollut tiennyt tarvitsevansa,
tahtoi hän hämmästyksekseen yhä
uudelleen ja uudelleen häntä tavata.
Se oli niin ihmeellistä! Tjuo nainen
kun ei ollut hänen opettajansa, ei kus-t^
ntajansa, ei ruokarouvansa, eikä
yötä varten — ja kuitenkin oli heillä
ikäänkuin asiaa toisilleen. Ja he ta­pasivat
. Mutta kerranhan täytyi läh­dön
hetkenkin tulla, elämä sellaista
vaatii. Mutta miksi tuntui se vaati­mus
niin julmalta? Mies meni ja tut­ki
illan yksinäisyydessä itseänsä. ^Ja
tieto tuli niinkuin pyörremyrsky hä­nen
päälleen. Hän lähti hurjana ilos­ta
tytön luo ja tarttui hänen käsiinsä:
"Sinä et mene minnekään. Sinä olet
minun, niinkuin lauluni, nimeni, minä
itse." Ja tyttö hymyili ~ jäädäksen-sähän
hän oli tullutkin — ja kertoi
mikä hänet oli tuonut: "Ensihetkesta
tulit sydämeeni ja olit ainoa aurinko­ni",
ja jatkoi, ääni S3ryttävänä, "mut­ta
sinä et huoniannut minua ennen­kuin
lähdön hetki tuli, jos se ei olisi
tullut, et olisi huomannut koskaan."
"Katsohan", nauroi mies, "silloin
kun uneksin paljon, enkä tehnyt mi-
' -'itt '^M' : ^^^^f^f'^ EKI
SÄ kohosit kokti aurinkoa,
• sä nousit puhtaaseen, raikkaaseen,
kaikesta saastasta vapaaseen avaruuteen.
Sä osoitit yievämtnyytesi,
osoitit vainoojiesi alhaisuuden.
-T-^ Sinä näyttäydyit sankarina, A
kauniina esikuvana kaikille.
. Likaisten mu^^n naakkojen, .
^ takapihoilla tonkivien harakoiden
ja hiirihaukkojen kynniet ei sinuun pystyneet.
Sinä voitit Mikkien i^Uun,
sinun aatteesi — pyrkitnyksesi vapauteen-
" SM miljoonat kohoutumaan puoleesi,
' sinun ajatusmaailmasi pttolfien.
^laan, piirsm~inina taivaalle kuvan
"hänestäkin", mutta sitten tuli töi­den
tulipalokiire ja kaikki ylellisyys-unelmat
syrjäytettiin. Mutta kun ei­len
tutkin yksinäisyydessä, miksi ka­pinoin
elämän hyvää "tuo ja vie" jär­jestystä
vastaan, selvisi minulle: siksi
että se tahtoi ottaa sen, jota minun
oma kaipuuni oli alusta asti kutsu­nut;
Sinä olit tarkalleibn • se riainen,
jonka kuvan unelmiini olin piirtär
nyt.""., .\-
Tyttö h3rmyili ja painautui hänen
olkaansa vasten. "Oli suloista, että
hän oli juuri sellainen kun oli."
Sitten sujui, kaikki nopeasti. En­simmäiseksi
ottivat he sen pienen lau­lun,
joka oli ollut heidän kirjekyyh-kysensä
ja kehystyttivät komeasti. Ja
sitten tulivat häät.
Kun kaikki oli onnellisesti ja on­neksi
ohi kietoi nuori morsian käten­sä
miehensä kaulaan ja katsoi loista­vin
silmin: "Tämä on liian täydel­listä
ollaksensa totta. Pelkään että
huomenna herään kaukana täältä.
vain unelmani sinusta seuranani. Tä-mähäii
olisi eVimJm täyttymys.*' Mut-ta
riiielien katse oli kaukainen ja siinä
oli katkera kajastus. "Mutta rakas,
mitä puuttuisi vielä."
"Minusta ei koskaan tullift kunnol­lista
juoksupoikaa", vastasi hiljainen»,
ääni^ -*ja äitini täytyi kuolla ilman ^
täyttymystään. Mutta sitä et 3rm-märrä,
sinä elämän hemnioitfelenia
rakas."
"Ymmärrän, että itse olet lauluja-sikin
suurempi."