Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 16, 1936

              AAMUAURINKO heittää ensim­mäiset
säteensä läpi usvaisen luon­non.
Myrsky ulvoo ja Pohjanmeren
vihaiset aallot syleilevät Hollannin
kalarikasta rannikkoa. Kuolemaa uh­maten
loittanevat kalastajat ulapalle
koettamaan onneaan. Taistelu elä­mästä
ärjyvää merta vastaan on an­karaa.
Monet urhokkaat merenkävi­jät
on Pohjanmeri niellyt vihreään
syleilyynsä, tuntenaatta sääliä.
Mutta sittenkin on meri kalastajan
ystävä, yhtä hyvin kuin vihollinen­kin.
Rannikolla tähyää vanhukset, nai­set
ja lapset, vihureita vastaan tais­televia
kalleimpiaan, siksi kunnes he
ovat edenneet silmänkantomatkan
ylettyviltä.
Mitä tuo tämä päivä tullessaan?
— Vierähtääkö katkerat k5ryneleet
silmistä omaisten tuhoutuessa tai —
sykähtääkö sydämet ilosta onnistu­neen
retken päätyttyä?
Yksin— mietteisiinsä vaipiiA^^^
istuu rannan kivellä nuorukainen,
vielä melkein lapsi. Ajatukset askar­televat
nuorissa aivoissa: — Miten
olisi mahdollista kaiken tämän todel­lisuuden
kuvaaminen? Voismkohan
ehkä piirtää jtaikka maalata kalasta­jani
ja heidän-perheidensä elämän
kohtia paperille tai kankaalle? Piir­roksia
synt)^ hietikolle kevyen käden
toimiessa.
On kulunut vuosia äskeisestä.
Nuoren taiteilijan pensseli tekee tai­dokkaita
liikkeitä. Vielä muutama
sivellys ja taas on yksi taulu valmii­na.
Ihastuttavaa! Onnistuin — eh­kä.
Uusi taulu kuvaa: Nuori nainen
odottaa pikku palleroisen kanssa puo­lisoaan
palaavaksi kalastusmatkalta,
istuen rantakivellä. Taulu on yksi
parhaimpia teoksia. Onnistuneen
maalauksen johdosta lähtee vilpitön
tunnustus kalastajarahvaan sydämis­tä
ja huulilta. Vähäosaisten ja hal­veksittujen
ylistys luo uutta intoa ja
taitoa. Kuolemattomat kuvaukset ke­hittyvät
toinen toistaan paremmiksi.
Kalastaja-taidemaalarin taulut ovat
ja kuvaavat elämää elävästi ja yk­sinkertaisesti
juurta jaksain, mutta
yksinkertaisuudesta huolimatta ne
on suuripiirteisiä ja elämän todelli­suutta
täynnä — täynnä sisältöä ja
tunnetta. Koko rannikko kaikkeuk-sineen
on ilmielävänä hänen maa­lauksissaan.
Mutta suuri maailma on
kylmä köyhän kauniille ja jalolle.
Köyhän taiteilijan elämän taival
on pitkä ja särmikäs. 90 v., puut­teen
ja pilkan vuoden, kuluttua va­pauttaa
kuolema viimein suuren sie­lun
rakkaasta työstään — ikuiseen
lepoon.
Vuodet ovat vierineet. Muisto­merkki
kohotettiin taiteen ja kanso­jen
historiaan. Maailman palkka,
porvarillisen järjestelmän antama
palkka, "jälkeen kuoleman".
Miten julmaa. ^Miten kirotun hal­veksittua,
Vallassa oleva järjestelmä
polkee taiteen hautaan ja sitten, vas­ta
sitten palkkio. Suurelle, tuntehik-kaalle
köyhälistötaiteilijalle annetaan
tunnus puhtaasta ja väärentämättö­mästä
työstään, ei hänen — ei sitten­kään
hänen edukseen — vaan järjes­telmän,
porvarillisen järjestelmän
eduksi. "Muistopatsas", mykkä ki-vimöhkäle.
o ® e
Kirj. M, L,
Himo, — oletko todella
vain pahuuden peto,
vai leikitkö leikkiä oin
kuin kesäinen keto?
Hitno, — miksi kiehtovin,
säihkyvin silmin ain'
hiivit luokse kuin
tulista tultasi kasvattain?
Himo, — sykkiikö suonissasi
verta, vai valta,
koska punaiset arvet loistaa
esiin kaikkialta?
Himo, — sinä tunteitten
tulisien ratsumies —
^ientääkö raivo sun askeleissas, -
kuka ties?
Himo, jätätkö koskaan hehkua
hiilloksen tukkaan,
vai puhaltaako tuiminkin
tuulenhenki hukkaan?
Himo, — sittenkin uikon:
olet-polttava tuli vaint
^^nun tiellesi mtyvi
sieluja — kasottfuni
Himo, — sinun ystävistäsi tulee
arimmat vihottisesi,
^^^n^vihoUisesi tuntevat
juoniset tekosi?
piENESTÄ tyttösestä asti on HUda
* ollut mununonsa luona. Mummo
oli hakenut hänet hoidettavakseen,
kun näki, että t3rttärensä köyhään
perheeseen ilmest}^ joka vuosi Uusi
ihmistaimi. Onhan pois syömästä
kotoa, tuumaili mummo.
Kovin olivatkm kiintyneet toisiin­sa
mummo ja Hilda. Olihan tyttö
suurena ilona mummon yksinäisessä
kodissa. Mummon omat lapset oli­vat
jo kaikki menneet maailmalle.
Hildalla ei ollut nyt mitään hätää.
Sai käydä koulua ja mummo puki hä­net
lämpimästi talven kylmiä ilmoja
vastaan...
Näin vierähtelivät vuodet, Hil­dasta
on kehittynyt viehättävä neito­nen.
Kaikkien tyttötovereidensa ym­päröimänä
pn Hilda keskipisteenä
tanssiaisissa ja muuallakin. Kyllä
pojatkin ovat huomanneet tuon nau­reskelevan
tyttösen. Kilvan he pyr­kivät
lähentelemään häntä, mutta
tyttö ! e n ^ aina pois kun perhonen,
juuri kun luulee hänet kiinni saa­neensa.
Hän näyttää saavuttamattomalta.
Palasi sitten kotipaikkakuimalleen
Hildan koulutoveri Hermanni.
Tansseissa he tapasivat toisensa
monen vuoden kuluttua.
"Sinä, Hilda! En ollut tuntea si­nua
enää, niin olet muuttunut", pu­heli
Hermanni.
"Muuttunut olet sinäkin... En
minäkään meinannut tuntea, kun tu­lit
tanssiin pyytämään.. Mutta mis­sä
olet ollut, kun ei sinua ole näky­nyt
sitten kouluvuosien?" kysyi H i l -
"Olen kierrellyt ymi»ri. Nyt vii­meksi
olen merillä oUut... Mutta
nythän on viimeinen tanssi. Enkö
saisi viedä sinua kotia...?"
Yhdessä he sitten kävelivät met­säistä
tietä pitkin, muistellen ja kes­kustellen
koulun kä3mnin aikaisista
tapahtumista.
"Sinä jumitit minua ja vedit le­tistäni,
kun istuin edessäsi", muisteli
tyttö.
"Ja sinä kantelit opettajalle ja mi­nä
jouduin nurkkaan seisomaan",
nauroi poika.
"Kyllähä sinä olit paha silloin..."
ja tyttö katsoi veitikka silmässä poi­kaan.
"Taisimpa olla — mutta en ole
enään... Sinusta onkin tullut niin
hurjan nätti tyttö, että olen jo rakas­tunut
sinuun kuin suutari pikilap-puun",
kiusoitteli Hermanni.
" E i , kyllä minä jo menenkin sisäl­le,
kun sinä tuommoisia alat puhele­maan
. . . Hyvästi Hermanni! ja sa-riiassa
t)rttö jo juoksi rappusia ylös
kotiaan.
Tähän tapaan toisiaan kiusoitellen
he sitten kulkivat yhdessä koko syk-
S3m, aivan talveen asti.
"Niin olemme... Kyllähän emän­tä
muistaa. Olemmehan joskus en­nenkin
olleet täällä."
"Kyllä muistan, k y l l ä . . . " Nyt al­koi
mummon puhetuuli. Hän kjrseli
kaikenlaisia tapahtumia. Mitenkä
hänen tyttönsä voi, joka on siellä päin
naimisissa, sekä paljon muuta.
Hilda kuunteli mummon ja mies­ten
puhelua sivusta. Miesten jou­kossa
oli yksi, jonka hänkin tunsi.
Mies oli kerran ollut useita päiviä
heillä. HUda oli silloin vielä oUut
keskenkasvuinen tyttöpahanen. Jon­kun
aikaa kuunneltuaan hän nousi ja
(Jatkoa 3:11a sivulla)
o • © ©
Kirj. M.
Tuska, — olet ystävä ainoa, {
parhain,
jolle solatkin uskoa saa!
Oht ystävä nuorten ja vanham,
sua koskaan ei voi unohtaa/
Oli talvinen sunnuntai-iltapäivä.
Mummo ja Hilda istuivat tuvassa,
kumpikin lukien. Hiljaisen rauhal­lisuuden
häiritsee ulkoa kuuluva kul­kusten
kilinä . . . "Ketähän sieltä tu­lee",
virkahtaa mummo.
"En tiedä, mutta siellä näkyy ole­van
useita hevosia", vastaa Hilda,
katsottuaan uutimien raosta ulos.
Hetkisen kuluttua tuli sisälle usei­ta
miehiä, py)rtäen saada yösijaa.
"Eiköhän tähän sovita kun sovitel­laan.
Parempi on olla seinien sisällä
kuin ulkona... Niin, tehän olettddn
kaikki P:kosken pitäjästä", jutusti
mummo.
Tuska, — sua koskaan
ei kutsuta luokse,
sä saavut ain- aikanasi
Ei vastaasi kenkään juokse,
vaik* jokainen on tuttavaa.
i'
i.
Tuska, — sinun eteesi ^
nöyrinä käymme,
kädet nostoin taivasta päin.
Alas maahan käy polvi ja päämme,
kyynel silmissä kimmeltäen.
Tuska,^sutte avautuu
sielujen salmet,
kyynelvirratkin kirpoaa.
SuUe näytämme vanhatkin arvet,
ne säy^Hn voit virvoittaa.
-3
?'''|'
m
im
1
m
mi
'M
'M m
'Jk
'M