Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 30, 1936

              m. LAUANTAINA TOUKOKUUN 30 PÄWÄNÄ U
KTnmentä mailia ja väin muutaman
Juurahaispesää muistuttavan : asun-non
oli hän sillä väliliä tavannut.
Mutta perille sitä nyt Vain mennään,
kun on kerran tullut seil^ailemag,
lähdettyä, tuumaili vaeltaja... "Sen
sanon kuitenkin sinulle, Jukka Aro­nen,
tässä orjantappurapensaaii juu­rella,
joka olkoon todistajani, että
kauan en näitä tanhuvia tallustele",
puheli hän itselleen... "Mitä hem­mettiä,
minähän puhelen jo yksik-ni:
Kuinkahan pöhlöksi se Aapeli
onkaan jo ehtinyt tulla. Vaikka-ei
hän ole viisas ollutkaan, kun täl­laiseen
paikkaan gn asettunut, vaikka
häntä niin viisaana pidettiin... Ja-nottaakin
niin peijakkaasti." Jukka
nousee ylös, hetkisen levähdettyään
ja alkaa katsella ympärilleen;
''Tuhat tulimmaista! Jos tuolla ei
ole lehdikko ja vinttikaivo, niin sitten
minä jo näen näkyjä . . ."
— "Nyt kai herra sitten kerrankin
ohjasi askeleitani, niinkuin pastori
vakuutti tänne maahan lähtiessäni,
vaikka se tapahtuikin ensi kerran vii­den
vuoden aikana", jatkoi Jukka yk­sin
puheinaan.
Vintti vingahti. Jo heräsi Ellikin
mietteistään, jonka tulijakin nyt kek­si
nuoren haavikon suojasta, istumas­sa
pää käsien varassa, ikäänkuin tar­koituksella
antaa enemmän lentoa
utukuville.
Molemmat tunsivat hämmästystä
odottamattomasta kohtaamisesta. Ja­nokin
unohtui Jukalta, eikä tahtonut
löytyä sopivia sanoja...
'Täivääl — Empä luullut teidän
Iäisiänne kukkia tällä maailman kol­kalla
kasvavan. Aivan tämä näytti
maailman reunalta tuolta etäämpää
btsoen... Nyt on kerrassaan hert­tainen
päivä", lausui Jukka. Mieles­sä
oikeastaan pyöri: Kerrassaan hert­tainen
tyttö, harvinaisuuksia ovat
puut, mutta jos jokaisen juurella tuol­lainen
sievä neitonen kasvaa, niin ei
niitä tiheässä kaipaakaan.
"Päivää, vieraalle". Oikein säi­kähdin,
sillä en tunne teitä. Oletteko
eksynyt?" kysyi Elli.
"Eksynyt? ~ Niin todellakin pää-laumasta
ja harhaillen nyt erämaas­sa.
Vai kuinka?"
"Ompa täällä muitakin."
''Niin tosiaan, unohdin, että puun­juuretkin
kasvaa neitoja."
''Kylläpä vieras on veil^eä. Millä­hän
nimellä saisi kutsua?"
"Jukka Aronen. Entä, mikä on
preeria-ruusun nimi?"
"Meidän nimi on Heikkilä jä mi­nun
nimeni on Elli."
•Siis Elli Heikkilä"...
^ "Gid-up, Tommy, gid-tip, sinä pa­holaisen
sarvikuono, etkö voi niitä
^oipiasi nopeammin liikuttaa!" «Sä­i
s s ä kuului piiskan läimäys.
''Isäsiellä härkiä ajaa»,,sanoi Elli.
. 'Oho! Vai hätkiä.? Ei ne jutut
sitten kaskuja taida ollakaan, vaikka
»»ta sellaisena pidin."
Tosi olikin, että Heikkilä siellä
^oetti saada ajokkaitaan, neljää suur-
« haran jullikkaa, parempaan vauh-
Olihan juuri touon teon aika.
« « i l ä oli yksi niitä, jotka-olivat
^ösi-Canadan aavikoiUa kultaa ko-
^^amassa. Siinä se kääntyi maa le-
Smmentamt Tmvo Niemi
PRÄASSÄ pienessä osassa Washing-
»^tonia kulkevat kadut aivan hullus­ti,
muodostellen epäsäännöllisiä pa­lasia,
joita sanotaan "paikoiksi". Nä­mä
"paikat" muodostavat monenlai­sia
käänteitä ja mutkia. Joku katu
menee itsensä ylitse kerran täi kah­destikin.
_ Eräs taiteilija huomasi ker­ran
tämän kadun arvon; koska se on
niin mutkainen, niin siellä on' taitei­lijan
hyvä piileskellä erinäisiä "kar­huja",
jotka kuljettavat mikä min-kinlaisia
laskuja.
Siten alkoi hiljaiseen, v an h a a n
Greenwichiin, pian virrata taiteilijoi­ta,
saalistaen pohjoispuolen akkunoi-ta
ja kähdeksannentoistavuosisadan
tyyliä, sekä huokeita vuokria. Sitten
he hankkivat joitakin kirkonpenkki-kännuja,
sekä vanhan vadin tai kaksi
kuudenneltakymmeneltä avenulta ja
niin heistä tuli "yksi joukosta."
Erään tiilitalon ullakolla sijaitsi
Johnsyn sekä Suen studio.. Jonsy
"oli tuttu" Jaannalle. Yksi oli kotoi­sin
Mainesta, toinen Californiasta.
He olivat tavanneet kahdeksannen-kymmenen
d'häten pöydässä "Del-menicossa"
ja huomanneet, että heil­lä
oli sama maku taiteessa, chicory-salaadissa
ja bishop-hioissa, joten ei
ollut ihme, että yhteinen studio syn­tyi.
;•. '
Tämä tapahtui toukokuussa. Mar­raskuussa
eräs kylmä, näkymätön
vieras, jota lääkärit kutsuivat keuh-kokuumeeksij
kopeili "yhteiskunnas­sa",
koskettaen jäisillä kynsillään yh­tä
siellä, toista täällä. Yli itäisen puo­len
tämä vieras ratsasti, kurittaen ar­motta
uhrejaan ja jättäen merkke-jään.
Mutta hänen jalkansa kulki­vat
hitaasti läpi sen, kaikenlaista ros­kaa
kasvavan alueen, jota he nimit­tivät
"paikoiksi".
Mr. Keuhkokuume ei ollut sellai­nen,
jota te voisitte kutsua ritarilli­seksi
herrasmieheksi. Paremminkin
häntä olisi voinut verrata johonkin
californialaiseen lyhyeen —hengittä­vään,
punanyrkkiseen vanhaan mui­jaan.
Johnsyakin se vaivasi; hän loi­koili,
tuskin ollenkaan liikkuen, -pu­naiseksi
maalatulla rauta vuoteellaan,
katsellen vanhan hollantilaisen lasin
läpi, vastapäätä olevan mustan tiili­talon
sivua.
Eräänä kiireisenä aamupäivänä lää­käri
kutsui Suen käytävään. "Hänel­lä
on yksi mahdollisuus, sanokaamme
kymmenestä", sanoi lääkäri, pudis­tellen
elohopeata alas kuumemitta­ristaan.
''Ja tämä mahdollisuus on
siinä josko hän haluaa elää. Tämä
potilaiden suhtautuminen haudankai­vajaan,
panee lääketieteen näyttä-määa-
-hassunkuriselta ja tämä mei­dän
potilaamme on saanut päähänsä^
että hän ei halua parantua. Onko
hänellä mitään erikoista mitä hän
suree?"
''Hän — hän halusi vain jonakin
päivänä maalata Neappelin lahden".
"Maalata? Pyh! — Eikö hänellä
ollut jotakin sellaista mielessä, jota
hän olisi voinut ajatella kahdesti
joku mies esimerkiksi?"
"Joku mies?" sanoi Sue ja hänen
äänessään oli juutalaisharpun sointu.
"Olisiko mies sen arvoinen? — Mutta
ei, hyvä tohtori, tässä ei ole mitään
sellaista."
"Weil, se on sitten vain yleistä
heikkoutta", sanoi lääkäri, "ja minä
haluan tehdä kaikki, mitä tiede voi
minun kauttani tehdä. Mutta mil­loin
tahansa .minun potilaani alkaa
suunnittelemaan omia hautajaissere-monioitaan,
niin silloin minä vähen­nän
viisikymmentä prosenttia lääk­keiden
tehoisuudesta. Jos te voitte
saada hänet kysymään yhdenkään
kysymyksen uusien talvitakkien hi-tojen
muodista, niin minä voin luvata
teille yhden mahdollisuuden viidestä,
yhden kymmenestä mahdollisuuden
sijasta, hänen parantumisestaan."
Kun lääkäri oli mennyt, niin Sue
meni työhuoneeseensa ja itki yhden
japanilaisen nenäliinan yhdeksi mos­kaksi.
Sitten hän hoiperteli Johnsyn
huoneeseen piirustusvehkeet kaina­lossaan,
vihellellen jotakin rekilau­lua.
Johnsy loikoili, tehden tuskin pie­nintäkään
liikettä peittonsa alla, kas­vot
käännettynä akkunaan päin. Sue
lopetti viheltämisensä ja ajatteli, että
hän nukkuu.
Sue otti piirustusvehkeensä ja al­koi
muovailemaan kynä- ja muste-piirrosta
eräästä kertomusta varten,
joka piti -myöskin kuvitettaman.
Nuorten taiteilijain täytyy piirus­tella
kuvia kaikenlaisia kertomuksia
varten, tasoittaakseen tietä taiteen
kukkuloille, kuten nuorten kirjailijoi­denkin
pitää ensin kirjoitella vain ly­hyitä
kertomuksia, tullaksensa kir­jailijoiksi.
Kun Sue oli juuri piirustamassa
paria muodissa olevaa ratsastajaa, se­kä
valmisteli juuri sankaria, erästä
idaholaista cowpoikaa, kuuli hän ma­talan
äänen toistuvan muutamia ker­toja.
Hän kiirehti nopeasti vuoteen
viereen.
Johnsyn silmät olivat selkoseläl-lään.
Hän oli, katsellen lasista ulos,
laskemassa — laskemassa takaperin.
"Kaksitoista", hän sanoi ja vähän
ajan perästä "yksitoista" ja sitten
"kymmenen, yhdeksän, kahdeksan,
seitsemän", melkein yhtä aikaa.
Sue katsoi anovasti ulos... Olisi­ko
siellä mitään laskettavaa? Siellä
oli ainoastaan alaston pihamaa näh­tävänä,
sekä parinkymmenen jalan
päässä oleva nokinen tiilitalo. YTisi
vanha viinipuu huojui juurillaan ja
kohotteli melkein lehdettömiä ok-siaan
tiilitalon seiniä pitkin. Kylmä
syksyn henki oli raastanut siitä leh­det
melkein, joten sen jotenkin paljas
runko heilui tuulessa sinne_länne..
"Mitä sinä lasket, rakkaani?" ky­syi
Sue.
"Kuusi", sanoi Johnsy, melkein
kuiskaten. "Ne putoaVat nyt no­peampaan.
Kolme päivää sitten nii­tä
oli melkein sata. Pääni tuK aivan
kipeäksi laskiessani niitä, mutta nyt
se on helppoa. Tuolla menee taas
turpeena auran edessä, jota
at, joita uutisasukkaat käyttivät,
j^^onrat perässään. — Sanotaankin,
J joka härkiä ajaa, hän ei pääse
l^eeri^ sillä häricien^ossa täy-
Z f omat ja lainatut voima-
^ sisun siirtämiseksi härkiin.
^itä toi heille tulevaisuus?
doufr-'"'''' ^ huntuun k i&
* ^"»nka monen toiveet oletkaan
pettänyt!
"Mutta lähdetään sisälle!" sanoi
EUi^ joka oli unohtanut haaveikmsa
majureista ja korskuvista ratsuista.
Sen sopukan ovi, Ellin sydämessä,
joka äsken lepatteli selkosen seläl­lään,
oli nyt lukittu ja sinne oli sul­jettu
kuva pojasta, joka kulki kulu­neet
kengät jaloissaan ja nenä aurin­gon
polttamana.
Hymyili Jukkakin äsken tekemäl­leen
lupaukselle, jonka todistajana oH
orjantappurapensas, siUä näkymättö­mät
siteet tuntuivat häntä kahlitse­van.
Elämä kutsuu . . .
yksi, inyt siellä on enää vain viisi
jäljellä."
"Mitä viisi, rakkaani?" sanoi Sue.
"Sano Suellesi."
CV^ "Lehtiä yiinipuussa. Kun viimei­nen
lehti putoaa, niin minä lähden
myös silloin. Minä olen tiennyt tä­män
jo kolme päivää. Eikö lääkäri
ole sitä sanonut sinulle?^'
"Öh! — En minä ole milloinkaan
kuullut tuollaista turhanpäivästä",
sanoi ' Sue komealla ylenkatseella.
"Mitä vanhan viinipuun lehdillä on
tekemistä sinun parantumisesi kans-
' sa? Jos sinä olet rakastanut tätä
puuta, niin. älä ole hanhi, sinä uppi­niskainen
tyttö. Mitä, lääkärihän
sanoi minulle tänä aamuna, että si­nun
mahdollisuutesi parantua oli -r-
• sanokaamme juuri niinkuin hän sen
sanoi — kymmenen yhtä vastaan.
Mitä. Tämähän on melkein yhtä
hyvää kuin meillä oli New Yorkissa,
kun me ajettiin raitiovaunussa, eli
kuljimme uusien rakennuksien ohi.
Koeta nyt ottaa vähän keittoa ja
anna sitten Suen rauhassa piirustaa,
että saan sitten myydä piirustukseni
ja ostaa vähän viiniä sairaalleni ja
hiukan sian kyljystä itselleni."
"Ei sinun tarvitse ostaa enää mi­tään
viiniä", sanoi Johnsy, katsel­len
yhä vain ulos akkunasta. "Tuolla
taas menee yksi. Ei, en minä tarvitse
mitään keitosta. — Nyt jää ainoas­taan
neljä. Minä haluan katsella vii­meisenkin
lehden putoamisen ennen
pimeän tuloa, sitten — minä menen
myös." I
"Rakas Johnsy", sanoi Sue, ku­martuen
hänen ylitseen, "etkö ha­luaisi
vähän aikaa pitää silmiäsi kiin­ni,
että saan työni valmiiksi? Minun
pitäisi saada ne valmiiksi huomen aa­muun.
Minä tarvitsen valoa, mutta
ellet sinä pane silmiäsi kiinni, pitää
minun vetää verho alas."
"Etkö sinä voisi piirustaa toisessa
huoneessa?" kysyi Johnsy kylmästi.
"Minä haluaisin olla täällä sinun
luonasi^', sanoi.Sue. "Sitäpaitsi mi­nä
en haluaisi, että sinä katselet noi­hin
tyhmiin lehtiin."
"Sano minulle heti, kun olet saanut
työsi valmiiksi", sanoi Johnsy, sul­kien
silmänsä ja maaten valkeana hil­jaa
kuin kaatunut kuvapatsas, —
"koska minä haluan nähdä viimeisen
lehden putoavan. Minä olen väsy­nyt
odottamiseen. Miiiä olen väsy­nyt
ajattelemiseen ja minä haluan
vapautua kaikesta mikä minua pi­tää
kiinni ja purjehtia aläs/alas, juu­ri
kuin nuo väs5Tieet lehtipahaset,"
"Koeta nukkua", sanoi Sue. " M i -
nun pitää kutsua Behrman tänne
mallikseni, kun maalaan vanhaa
kaivosmiestä. Minä en viivy kuin
yhden minuutin. Älä koeta liikkua
kimnes tulen takaisin."
Vanha Behrman asui seuraavassa •
kerroksessa heidän .^alapuolellaan.
Hän oli jo yli kuudenkymmenen ja
omasi Michelangelon Mooses-parran,
joka ulotti pitkinä kiharoina pääs­tä
rinnalle saakka. Behrman öli epä-onnistunut
taiteilija. Neljäk3nnmen-tä
vuotta hän oli jo heiluttanut pens­seliä,
eikä ollut vielä kelvollinen pääs­telemään
edes taiteen jumalan ken­gännauhoja.
Hän oli aina ollut juuri
maalaamaisillaan m e s t a ritaulunsa,
mutta ei ollut vielä milloinkaan alka­nut
sitä. Useihin vuosun ei hän ollut
maalannut mitään7 paitsi joitakin
f, '»
'A0.