1936-02-22-01 |
Previous | 1 of 8 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
m
Camdm smmalaistm hmnoldrJ€iUi^ vUkMehti
/'gdWtfTRnnnrinnfym^ww^
Tässä numerossa:
kertomus
a
o runo
o
o kertomus
o
f
LAUANTAINA HELMIKUUN 22 P:NÄ 1936
« St'
-mm?i
1
t
I
» A i
^ ^ ^ ^ •
i]
"I
Hän juoksi nopeasti
kuin voi. —
Huh! Mitähän kello
lienee? Oh!
Puoli seitsemän —
ei neljännestä vaille
jo. Aivanhan
tässä hengästj^.
Esko kuivasi hi-keaan.
— No minne
noin kiire? Katsos
vaan veljeä, —
älähän toki törmää,
puheli mies
katuristeyksessä.
— Eipä paljon
m i n n e kään, —
tuonne vaan.
— Oh, poika,
jumala_ loi aikaa,
muista se.
Kello on jo yli seitsemän, kyn mies
työntyy ovesta sisään.
— Oh, halloo Elli. Kas vaan, sinä
pikkuinen täällä jo. Olet tainnut
kauankin jo odottaa, istunut itsesi
puuduksiin... ?
— Tainnut! — Minä en ole tainnut
mitään, enkä välitä muusta, kun
vaan sanot missä olfet viip3myt taaskin,
kun noin herigästyheieriä lennät
kuin väsynyt hevonen. Tiedätkö, että
myöhästyit kokonaisen tunnin?
Tytön ääni oli kiivas.
— Elli rakas, annathan anteeksi!
— Olin, — en saanut työtä, en mitään.
Mies lysähtää istumaan vuoteen
reunalle toivottoman; näköisenä? Ty^
tön pää on painunut, mutta hän ajattelee,
että mies ei puhu totta. Hänen
hennot sormensa hypistelevät
huivin nurkkaa. ^
Mies nousee, kävelee veltosti kädet
housuntaskuihin työnnettynä ja
silmäilee ympärilleen, ikäänkuin arvostellen
huoneen puutteellisuutta. ^
Hm, mitäpä tuosta, itsehän siinä
asun. Ja kuin ajatustaan jatkaen sanoo
ääneen:
— Täytyy etsiä parempi asunto,
vai mitä arvelet, Elli?
— Esko, minä tiedän: kaiken, tiedän
missä olit ja mistä tulit. Voi sinä
maailman suurin valehtelija ja roisto,
— se sinä olet...
— Elli! Lakkaa jo höpisemästä,
taikka minä...
Mutta tyttö jatkaa:
— Onko hänellä enemmän rahaa
ja paremmat vaatteet kilin minulla?
Mitä? Vastaa, minä vaadin. Sinä teet
minut hulluksi, sillä ihmiset puhuvat,
ihmiset — matalamieliset syöpäläiset
tekevät tuhöä meidän ^elämällemme.
Esko, ^ihän se ote totta/eihän?! —
Ne nauravat ja osoittavsa minua, rie-r
pua, sormellaan. Haa; siiiiä ytsi joka
elättää miestä ja.juoksee soi äsun-noiia-.,..;
;-.^.V;:''"'''.;:^:
~ Suu p o i k k i / t j ^ J j i s^
sinulla rahaa, sillä olen^pulassa.
Miehen silmät salamp
tarttuu tytön käsikiifckuun^-^^^r^^^
liikkeellä, jolloin laukku aukeaa ja
Kuvaus nykyajalla — Kirj, Ester
J (Kilpakirjoitus )
kaikki esineet sieltä lentelevät hujan —Ei, Esko. En lopeta, sillä tiedä,
hajan lattialle, puuterihuiskut, huuli- että nainen joka'antaa miehelle ra-punat
ym., kilahtaapa joku lanttikin.
— Ota kaikki mitä löydät, kivahtaa
tyttö, — mutta teet sen viimeisen
kerran, sillä huomenna...
Mies kopeloi laukkua ja ryömii lat^
tialla löytääkseen pudonneet rahat,
mutta kuullessaan Ellin viimeiset sanat
ponnahtaa ylös ja voihkaisee:
— Mitä huonienna tapahtuu, mitä?
Ethän vain ai jo surmata itseäsi, hupakko?
— En, kuuletko! Huomenna vasta
aijon alkaa elämän. Olen tullut
tänne viimeisen kerran, — sanomaan
sen sinulle. Olen menettänyt paikkani,
menettänyt mahdollisuuden elättää
sinua. Niin, ota nyt viimeinenkin
lantti, sillä huomenna et ota enää,
miesf t
Tytön rinta kohoaa ja laskee kiivaasti,
kun hän jatkaa:
— Rouva sanoi minut ylös. Hän
ei tarvitse minua enää. Kuuletko?
Hän sanoi, että olen liian heikko tekemään
raskasta työtä, hän saa parempia,
voimakkaampia. Tiedätkö, mitä
on kiilloittaa lattioita, harjata vaatteita
ja verhoja, pestä ikkunoita
hansa ja elämänsä, voi rakastaa, mutta
mies joka ottaa ne kylmästi ja säälittä
vastaan, on petoeläintäkin julmempi.
— Ajattele mitä puhut, Elli, onhan
kaikella toinen puolensakin. Sanoinhan
jo, että en voi nykyisyydelle mitään.
Tosi on, Elli — minulla on toinen
nainen, mutta missä merkityksessä
olen käynyt hänen luonaan ei kuulu
tähän.
— Ja tuon voit sanoa noin kevyesti.
Onko mies mielestäsi joku jumala,
joka saa leikkiä ihmiselämällä kuin
rikkaan lapsi leluillaan, kun kylläs-tyy
yhteen niin ottaa toisen.
— On ja ei, sillä katsos, Elli, aika
tekee sellaiseksi miehen ja — naisen.
— Ei, ei! Se ei ole mikään puolustus.
Mies ja nainen olivat keskustelun
kestäessä istuneet vuoteen reunalle.
Mies painoi kasvonsa leveisiin kämmeniinsä
ja huokasi raskaasti. Hetken
äänettömyyden jälkeen alkoi tyttö
valmistautua lähtemään. Vilkaisi
himmeään peiliin, suki hiuksiaan, korjasi
lakkiaan . . .Kyynel vierähti kuohuesti
puettuna... ? Kuinka sinä luneen käsilaukun päälle. Ovi aukeni
"sitä tietäisit, joka makaat täällälnar^^—ja-sulkeutui. — Tyttö oli poistunut,
jussa ja odottelet valmista palaa suu- ^ — —
husi.
Syvä huokaus kohoaa tytön rinnasta
ja hän katselee hentoja käsiään
ja jalkojaan, siirtää vaistomaisesti silmänsä
miehen komeaan vartaloon.
Hän tuntee itsensä pieneksi karitsaksi
On vierähtänyt kaksi vuotta. Mies
istuu mukavasti nojaten tuolissa ja
kääntelee verkkaan päivälehden sivuja.
X Paksu havanapilvi ilmaisee, että
eletään parempia päiviä. Katse kohoaa
lehden yläpuolelle, missä seinäl-leijonan
rinnalla ja kuitenkin hän on Jä on kuva valkoisiin puetusta mor-tehn3rt
fyötä tuon komeuden ylläpitämiseksi.
Hiussuortuva valahtaneena otsalle,
kaulus puoliksi auki ja ruumis veltossa
asennossa, nä)rttää mies puolivillil-ta.
•
— Mitä minua noin katsot, Esko,
ikäänkuin et olisi ennen nähnyt?
— Elli, sinussa on jotakin outoa tänään.
Olenko sinua jotenkin loukannut
. . .?
Mies puhuu sovitellen, suostutellen
ja lähentyy tyttöä. — Enhän voi sille
mitään, että elämä on tällaista, on
totisesti.
— Et Esko, et voi. Olet oikeassa
siamesta,, joka nojaa sulhonsa rintaa
vasten. — Hm. Siis kaksi vuotta
tuostakin kulunut.
Mies imee ahnaasti sikanaan ja silmäilee
pilkallisesti ylellistä ympäristöään.
Niin, mukavaa on tämä elä-niä,
Esko, ajattelee hän. Hupaisa
huone kaikkine mukavuuksineen. Tulee
väkisin mieleen pieni kolmannen
lattian huone, kaikkine puutteelli-suuksineen
—ja t)rttö siellä. — Niin,
Elli pienokainen. Missähän liene tyt-töpahanen.
Hento kukka, josta mies
oli iinen3rt kaiken elonnesteen, puristanut
viimeisenkin pisaran. •— Mukavaa!
Kuinka nopeasti lehti elämässä
kääntyy.
— Mitä sinä siellä niin haikeana
haaveilet? Miehen ajatelmat katkaisee
terävä haisen ääni. -r- Entisiä heilojasiko
muistelet?
i Ehkä kymmenisen vuotta miestä
—- Onko tuo
kohteliaan aviomiehen
tapaista,
kun ei edes istuinta
tarjoa vaimolleen.
— Tosiaan, aviomies!
Esko hymähtää
— ja millainen
mies? Raukka,
itsensä myynyt
yhteiskunnan hylkiö.
Syytös povessaan
alistuu mies
vaimonsa tahtoon.
Ulkona sataa rajusti.
Nuori nainen
kiiruhtaa sateessa,
pari kirjaa
kainalossa.
— Oh!
— Kas, terve Elli!
Mies ja nainen olivat vähällä törmätä
toisensa nurin kulmauksessa. :
— Tunnethan vielä minut, vanhan^
"pommin"?
— Kyllä, — kas Esko, elätkö^inä-kin
vielä l
Elli puraisee huuleensa. Siinä he
seisovat, mies ja nainen, kuin toisiaan
mitellen, arvostellen, ajatellen. Onko
tuo joskus merkinnyt minulle jotakin.
— Kuulut naineen rikkaan naisen.
Onnea edelleen vain. Minähän olinkin
köyhä.
— Älä viitsi puhua minusta mitään,
kerro mieluummin itsestäsi. Mi-tä_
olet tehnyt ja miksi olet ulkona
tällaisella ilmalla?
Puhuessaan vetää Esko tyttöä käsipuolesta
ikkunakatoksen alle sateelta
suojaan.
— En sen enempää kuin ennenkään.
Olen työssä ja saan nykyään
kohtalaista palkkaa. Muutaman ajan
kuluttua aijon pudistaa tämän mantereen
tomut jaloistani, mennä karjalaan.
— Oho, sinä pikkuineko sinne.
Onko uusi kultusi siellä, vai?
— Lopeta pilkkasi, se ei tepsi enää
minuun. Minäkin olen naimisissa. En
papin vihkimänä ja tämän yhteiskunnan
määräyksien mukaisesti, vaan
Iiitt3me^nä toveriksi miehelle, jonka
elämänkäsitteet ja pyrkimykset ovat
toisenlaiset kuin sinun ja sinun kaltaistesi.
Menen hänen luokseen ja
toivon, etten enää koskaan tarvitsisi
palata.
ja mmä ehkä — väärässä, mutta yh-temen
tiemme päättyy nyt. Huomenna
alan etsiä uutta paikkaa ja muu-taii
tavarani R:n taloon. --- Kaksi
pitkää vuotta olen uKianhut elämäs-'
täni sinulle Esko —^ ja miksi? Rakkausko?
Ei! Intbhimbkpi 3^ vanhempi nainen astelee miehen
kaipuuko?^ Mifcs^ei, mahdoUisesti eteen, pysähtyy siihen seisomaan kä-puhdee
tyttö kuin itsekseen. det lanteilla: Huolitellen maalatut
: — Oh, Elli, lopeta jo, sillä tiedät-, kasvot/hiuksiienjä vaatetuksen muo-
. to-puhuvat puolestaan;
Sade oli tauonnut. Miehen katse
harhailee levottomana kuin rikollisen.
Hän hiiomaa' toivovansa, ettei olisi
Elliä milloinkaan tavannut, ei n3^ eir
kä ennen. Hänellä ei tunnu olevan
enää mitään sanottavaa.
He erosivat kuin olisivat olleet kokonaan
vieraat, jotka vain sattumalta
tapasivat toisensa ja joutuivat saman
rä3rstään alle sadetta pakoon. .
m
r 1 I rj. 1
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 22, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-02-22 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki360222 |
Description
| Title | 1936-02-22-01 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | m Camdm smmalaistm hmnoldrJ€iUi^ vUkMehti /'gdWtfTRnnnrinnfym^ww^ Tässä numerossa: kertomus a o runo o o kertomus o f LAUANTAINA HELMIKUUN 22 P:NÄ 1936 « St' -mm?i 1 t I » A i ^ ^ ^ ^ • i] "I Hän juoksi nopeasti kuin voi. — Huh! Mitähän kello lienee? Oh! Puoli seitsemän — ei neljännestä vaille jo. Aivanhan tässä hengästj^. Esko kuivasi hi-keaan. — No minne noin kiire? Katsos vaan veljeä, — älähän toki törmää, puheli mies katuristeyksessä. — Eipä paljon m i n n e kään, — tuonne vaan. — Oh, poika, jumala_ loi aikaa, muista se. Kello on jo yli seitsemän, kyn mies työntyy ovesta sisään. — Oh, halloo Elli. Kas vaan, sinä pikkuinen täällä jo. Olet tainnut kauankin jo odottaa, istunut itsesi puuduksiin... ? — Tainnut! — Minä en ole tainnut mitään, enkä välitä muusta, kun vaan sanot missä olfet viip3myt taaskin, kun noin herigästyheieriä lennät kuin väsynyt hevonen. Tiedätkö, että myöhästyit kokonaisen tunnin? Tytön ääni oli kiivas. — Elli rakas, annathan anteeksi! — Olin, — en saanut työtä, en mitään. Mies lysähtää istumaan vuoteen reunalle toivottoman; näköisenä? Ty^ tön pää on painunut, mutta hän ajattelee, että mies ei puhu totta. Hänen hennot sormensa hypistelevät huivin nurkkaa. ^ Mies nousee, kävelee veltosti kädet housuntaskuihin työnnettynä ja silmäilee ympärilleen, ikäänkuin arvostellen huoneen puutteellisuutta. ^ Hm, mitäpä tuosta, itsehän siinä asun. Ja kuin ajatustaan jatkaen sanoo ääneen: — Täytyy etsiä parempi asunto, vai mitä arvelet, Elli? — Esko, minä tiedän: kaiken, tiedän missä olit ja mistä tulit. Voi sinä maailman suurin valehtelija ja roisto, — se sinä olet... — Elli! Lakkaa jo höpisemästä, taikka minä... Mutta tyttö jatkaa: — Onko hänellä enemmän rahaa ja paremmat vaatteet kilin minulla? Mitä? Vastaa, minä vaadin. Sinä teet minut hulluksi, sillä ihmiset puhuvat, ihmiset — matalamieliset syöpäläiset tekevät tuhöä meidän ^elämällemme. Esko, ^ihän se ote totta/eihän?! — Ne nauravat ja osoittavsa minua, rie-r pua, sormellaan. Haa; siiiiä ytsi joka elättää miestä ja.juoksee soi äsun-noiia-.,..; ;-.^.V;:''"'''.;:^: ~ Suu p o i k k i / t j ^ J j i s^ sinulla rahaa, sillä olen^pulassa. Miehen silmät salamp tarttuu tytön käsikiifckuun^-^^^r^^^ liikkeellä, jolloin laukku aukeaa ja Kuvaus nykyajalla — Kirj, Ester J (Kilpakirjoitus ) kaikki esineet sieltä lentelevät hujan —Ei, Esko. En lopeta, sillä tiedä, hajan lattialle, puuterihuiskut, huuli- että nainen joka'antaa miehelle ra-punat ym., kilahtaapa joku lanttikin. — Ota kaikki mitä löydät, kivahtaa tyttö, — mutta teet sen viimeisen kerran, sillä huomenna... Mies kopeloi laukkua ja ryömii lat^ tialla löytääkseen pudonneet rahat, mutta kuullessaan Ellin viimeiset sanat ponnahtaa ylös ja voihkaisee: — Mitä huonienna tapahtuu, mitä? Ethän vain ai jo surmata itseäsi, hupakko? — En, kuuletko! Huomenna vasta aijon alkaa elämän. Olen tullut tänne viimeisen kerran, — sanomaan sen sinulle. Olen menettänyt paikkani, menettänyt mahdollisuuden elättää sinua. Niin, ota nyt viimeinenkin lantti, sillä huomenna et ota enää, miesf t Tytön rinta kohoaa ja laskee kiivaasti, kun hän jatkaa: — Rouva sanoi minut ylös. Hän ei tarvitse minua enää. Kuuletko? Hän sanoi, että olen liian heikko tekemään raskasta työtä, hän saa parempia, voimakkaampia. Tiedätkö, mitä on kiilloittaa lattioita, harjata vaatteita ja verhoja, pestä ikkunoita hansa ja elämänsä, voi rakastaa, mutta mies joka ottaa ne kylmästi ja säälittä vastaan, on petoeläintäkin julmempi. — Ajattele mitä puhut, Elli, onhan kaikella toinen puolensakin. Sanoinhan jo, että en voi nykyisyydelle mitään. Tosi on, Elli — minulla on toinen nainen, mutta missä merkityksessä olen käynyt hänen luonaan ei kuulu tähän. — Ja tuon voit sanoa noin kevyesti. Onko mies mielestäsi joku jumala, joka saa leikkiä ihmiselämällä kuin rikkaan lapsi leluillaan, kun kylläs-tyy yhteen niin ottaa toisen. — On ja ei, sillä katsos, Elli, aika tekee sellaiseksi miehen ja — naisen. — Ei, ei! Se ei ole mikään puolustus. Mies ja nainen olivat keskustelun kestäessä istuneet vuoteen reunalle. Mies painoi kasvonsa leveisiin kämmeniinsä ja huokasi raskaasti. Hetken äänettömyyden jälkeen alkoi tyttö valmistautua lähtemään. Vilkaisi himmeään peiliin, suki hiuksiaan, korjasi lakkiaan . . .Kyynel vierähti kuohuesti puettuna... ? Kuinka sinä luneen käsilaukun päälle. Ovi aukeni "sitä tietäisit, joka makaat täällälnar^^—ja-sulkeutui. — Tyttö oli poistunut, jussa ja odottelet valmista palaa suu- ^ — — husi. Syvä huokaus kohoaa tytön rinnasta ja hän katselee hentoja käsiään ja jalkojaan, siirtää vaistomaisesti silmänsä miehen komeaan vartaloon. Hän tuntee itsensä pieneksi karitsaksi On vierähtänyt kaksi vuotta. Mies istuu mukavasti nojaten tuolissa ja kääntelee verkkaan päivälehden sivuja. X Paksu havanapilvi ilmaisee, että eletään parempia päiviä. Katse kohoaa lehden yläpuolelle, missä seinäl-leijonan rinnalla ja kuitenkin hän on Jä on kuva valkoisiin puetusta mor-tehn3rt fyötä tuon komeuden ylläpitämiseksi. Hiussuortuva valahtaneena otsalle, kaulus puoliksi auki ja ruumis veltossa asennossa, nä)rttää mies puolivillil-ta. • — Mitä minua noin katsot, Esko, ikäänkuin et olisi ennen nähnyt? — Elli, sinussa on jotakin outoa tänään. Olenko sinua jotenkin loukannut . . .? Mies puhuu sovitellen, suostutellen ja lähentyy tyttöä. — Enhän voi sille mitään, että elämä on tällaista, on totisesti. — Et Esko, et voi. Olet oikeassa siamesta,, joka nojaa sulhonsa rintaa vasten. — Hm. Siis kaksi vuotta tuostakin kulunut. Mies imee ahnaasti sikanaan ja silmäilee pilkallisesti ylellistä ympäristöään. Niin, mukavaa on tämä elä-niä, Esko, ajattelee hän. Hupaisa huone kaikkine mukavuuksineen. Tulee väkisin mieleen pieni kolmannen lattian huone, kaikkine puutteelli-suuksineen —ja t)rttö siellä. — Niin, Elli pienokainen. Missähän liene tyt-töpahanen. Hento kukka, josta mies oli iinen3rt kaiken elonnesteen, puristanut viimeisenkin pisaran. •— Mukavaa! Kuinka nopeasti lehti elämässä kääntyy. — Mitä sinä siellä niin haikeana haaveilet? Miehen ajatelmat katkaisee terävä haisen ääni. -r- Entisiä heilojasiko muistelet? i Ehkä kymmenisen vuotta miestä —- Onko tuo kohteliaan aviomiehen tapaista, kun ei edes istuinta tarjoa vaimolleen. — Tosiaan, aviomies! Esko hymähtää — ja millainen mies? Raukka, itsensä myynyt yhteiskunnan hylkiö. Syytös povessaan alistuu mies vaimonsa tahtoon. Ulkona sataa rajusti. Nuori nainen kiiruhtaa sateessa, pari kirjaa kainalossa. — Oh! — Kas, terve Elli! Mies ja nainen olivat vähällä törmätä toisensa nurin kulmauksessa. : — Tunnethan vielä minut, vanhan^ "pommin"? — Kyllä, — kas Esko, elätkö^inä-kin vielä l Elli puraisee huuleensa. Siinä he seisovat, mies ja nainen, kuin toisiaan mitellen, arvostellen, ajatellen. Onko tuo joskus merkinnyt minulle jotakin. — Kuulut naineen rikkaan naisen. Onnea edelleen vain. Minähän olinkin köyhä. — Älä viitsi puhua minusta mitään, kerro mieluummin itsestäsi. Mi-tä_ olet tehnyt ja miksi olet ulkona tällaisella ilmalla? Puhuessaan vetää Esko tyttöä käsipuolesta ikkunakatoksen alle sateelta suojaan. — En sen enempää kuin ennenkään. Olen työssä ja saan nykyään kohtalaista palkkaa. Muutaman ajan kuluttua aijon pudistaa tämän mantereen tomut jaloistani, mennä karjalaan. — Oho, sinä pikkuineko sinne. Onko uusi kultusi siellä, vai? — Lopeta pilkkasi, se ei tepsi enää minuun. Minäkin olen naimisissa. En papin vihkimänä ja tämän yhteiskunnan määräyksien mukaisesti, vaan Iiitt3me^nä toveriksi miehelle, jonka elämänkäsitteet ja pyrkimykset ovat toisenlaiset kuin sinun ja sinun kaltaistesi. Menen hänen luokseen ja toivon, etten enää koskaan tarvitsisi palata. ja mmä ehkä — väärässä, mutta yh-temen tiemme päättyy nyt. Huomenna alan etsiä uutta paikkaa ja muu-taii tavarani R:n taloon. --- Kaksi pitkää vuotta olen uKianhut elämäs-' täni sinulle Esko —^ ja miksi? Rakkausko? Ei! Intbhimbkpi 3^ vanhempi nainen astelee miehen kaipuuko?^ Mifcs^ei, mahdoUisesti eteen, pysähtyy siihen seisomaan kä-puhdee tyttö kuin itsekseen. det lanteilla: Huolitellen maalatut : — Oh, Elli, lopeta jo, sillä tiedät-, kasvot/hiuksiienjä vaatetuksen muo- . to-puhuvat puolestaan; Sade oli tauonnut. Miehen katse harhailee levottomana kuin rikollisen. Hän hiiomaa' toivovansa, ettei olisi Elliä milloinkaan tavannut, ei n3^ eir kä ennen. Hänellä ei tunnu olevan enää mitään sanottavaa. He erosivat kuin olisivat olleet kokonaan vieraat, jotka vain sattumalta tapasivat toisensa ja joutuivat saman rä3rstään alle sadetta pakoon. . m r 1 I rj. 1 |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-02-22-01
