Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 23, 1936

              »'oras. ' • ' "
l Tissä nymerossa s
Kmataisia Novelleja
Canadan suomalaisten kamokirjallinen mkkolehti
o
O'
° kertomus
o •
No. 21 LAUANTAINA TOUKOKUUN 23 PÄIVÄNÄ 1936
ILLI oli syrjäisen salotorpan tyttÖ.
A Kaunis ja hentoinen luin oli. Kel­lertävä
aaltoileva tukka ja siniset
säihkyvät silmät. Koko hänen ole-muksestaan
huokui nuoruuden rai­kasta
viehätystä, joka sai monen
nuoren miehen sydämeri sykMrnaän.
Oli Juhannus. Rippikoululaisia
kiirehti kirkkooii oven täsrdeltä, ku­kitettuina
valkoisilla,ruusuiUa j a val­koisissa
puvuissaan. Tässä joiikossa
oli myöskin Alli, joka nuoruuden pu­na
poskillaan kiiruhti omalle pai­kalleen...
Pappilan nuoren Arno herran katse
sattui Alliin. Mitä enemmän hän A l ­lia
katseli, sitä kauniimmalta Alli
hänen mielestään n ä y t t i . ..
Kului sitten kesä kaikkine haus-kuuksmeen,
Allin autoillessa äitiään,
joka oli sairasvuoteessa. Syksyn
saapuessa kuoli Allin äiti. Nyt oli
Alli yksin taistelemassa maailman
myrskyjä vastaan. Ei ollut äitiä
varoittelemassa ja neuvomassa.
AUin oli nyt katseltava itselleen
työpaikka, jonka hän onnistuadn
pian saamaan. Hän ~ sai nimittäin
pappilasta sisäkön paikan... Alussa
sujui kaikki hyvin. "Vanha rovasti
ja rovastinna olivat hyviä ja myös­kin
tyytyväisiä uuteen palvelijaansa.
Kaikki pappilan herrat liehakoivat
Allille, mutta suurinta huomaavai­suutta
osoitti kuitenkin nuori herra,
Arno.
Usein käväsi Arno herra Alliii huo­neessa
istumassa ja puhelemassa, jol­loin
hän silmillään himokkaasti ahmi
Allin suloutta. Eräänä sunnuntai-iltana
pyysi Arno Allia kanssaan aje­lulle.
Hieman vastenmielisesti suos­tui
Alli pyyntöön, koska piti itseään
liian halpa-arvoisena istumaan pappi-
^ herran kanssa samoissa ajoneu­voissa.
Sulavasti liukui reki juoksevan he­vosen
perässä. Äänettäminä istuivat
reessäolijat. Vihdoin Arno pysäytti
hevosen ja Alliin päin kääntyen sa-öoi:
"Alli, minä rakastan sinua!"
Samalla hän tarttui Alliin kiinni ja
suutdi häntä poskelle.
AUi ei osannut vastata mitään. Hän
ei oUut selvillä oliko tämä; unta vaikö
^otta. Sillä olihan ihmeellistä, että
PappUan nuori herra teklhänelle rak-
^uden tunnustuksen . M u t t a tot­ta
se nyt kuitenkin oli, sillä Arno pu­nersi
häntä yhä uudelleen ja uudd-
^een rintaansa vasten, vakuuttaen sa-rakkauttaan...
%öhään yöhön viipyivät Alli ja
matkallaan. VuoteeUe meii-
^ ei Alli tahtonut saada unta sil-
Ajatukset askertdivat Ai>.
ossa ja siinä, mitä mahtanevatkaan
Arnon isä ja äiti. Varmaankin
^^»vatAllin pois talosta... . V-talvi
ja saapui kevät, kfe-
^ «mukana saapui Arno herrakin
f?P»ngista, missä hän oU oUut hi-
^3an jatkamassa. Taas alkoi A l -
onnen aika. . . Hänen poskensa
hehkuivat ja hänen sydämensä sykki
kiivaammin nähdessään Arnon uu­dessa
komeassa puvussaan. Illalla he
tapasivat toisensa kahden kesken
puutarhassa, minne Arno oli hiipinyt
Allin perässä. Siellä sireenipensaan
_varjossä he syleilivät ja suutelivat toi­siaan,
vannoen ainaista rakkautta toi­silleen.
Juhannusaattoiltana he lähtivät ve­nematkalle
lähellä Olevaan saareen.
Siellä he viettivät koko yön. Vasta
kun aamtiauringon säteet alkoivat
synnyttää eloa, havahtuivat he lem-menhuumastaan...
A a mu kasteen
kirkkaasti kimmeltäessä hiipi Alli
omaan huoneeseensa . . .
Kului taas kesä ja saapui syksy sa­teineen
ja myrskyineen. Arno mat­kusti
taas kaupunkiin. Alli jäi edel­leen
pappilaan. Elämä alkoi tuntua
synkältä ja harmaalta. Saihan Alli
aluksi silloin tällöin kirjeitä Arnolta,
jotka toivat lohdutusta ikävään, mut­ta
pian lakkasivat kirjeet tulemasta.
Alli alkoi rakastaa yksinäisyyttä.
Kuin aave liikkui hän hiljaisena huo­neesta
huoneeseen.
Rovastinnan tarkka silmä oli huo­mannut
muutoksen ennen niin iloises-
Ester.
Miks* orjuus tää mua painaa niin,
sillä oonkan jo tottunut kahleisiin?
Miks' särkynyt, sortunut on mtäla ääni,
miks' painuvi nöyränä ylpeä pääni?
Kun katselen aikaa, vuosien mennen
ja muistelen päiviä lapsena ennen^
kun harteil* ei painanut huolten iadkka,
ei aatos ehtinyt huomeseen saakka.
Oli kevät, tai talviset jäätävät säät,
tai kesä, tai syksyiset tuuliaispäät;
ei peljännyt lapsonen voimia luonnon,
ei väistänyt vaaroja—-hyvän tai huonon.
Oli jalkaini poljenta notkea, kevyt,
jos tie oli mutkikas, soukka tai levyt.
Ja aloilla puhtailla liikkuili mieli,
sen tulkiten julki toi lauluissa kieli.
Mutta herttaiset lapsuusvuodet ne kulki,
ajan mahtavan virta ne uomaansa sulki.
Niiden tilalle astui nuoruudenaika,
mi kiehtoen kutsui, kuin lumoöva taika.
Tulikuumana suonissa virtasi veri, —
sai selväksi: tyttö ja poika on eri...
Tuli selväksi asioita paljon ja monta,
outoa tunnetta, — tuntematonta. .
Neito huvien pyörteissä sykkivin rinnoin,
enslempensä kalleimman lupaavi innoin.
Ja nuorukainen, kuin viinistä hmiman,
saa suoniinsa palon, kuluttavan, kuuman.
Näin nuoruusvuodet pois harhaan johti,
päämäärään: ei kaunista aatetta kohti.
Ja kukaan ei sano: tuo oikea — väärä,
vaan antavat kurjan tiepuolehen jäädä.
Nyt raskaana painaa tää elämän taakka,
monen miehen ja naisen vie kuolohon saakka.
Mä kysyn: Onko se yksilön syytä,
ett' nuoruus ja miehuus voi itsensä myydä?
Ei yksilönä voi ihminen mitään, '
kun herruus ömistain valtaansa pitää.
Vain joukkona, yhdessä mies, sekä nainen,
nouseva nuoriso — lapsukainen ...
Taas huokaan, kun saa kesä kuuma ja helle;
mä työtä ain uurran, saa palkkio --kelle?
Jää itselle niulle vain osa niin pieni;
ah, milloin päättyy tää orjuuden tiemme 1
Miks' orjuus tää mua painavi niin?
Ijäks' oonko mä kytketty kahleisiin?
Vielä pettääkö yhteistoiminnan usko?
Ei f se kasvaa, kutti itäinen aamurusko.
KIRJ. W. SYRJÄ
(Kilpakirjoitus)
sa Allissa. Hän alkaa lähemmin seu*
railla A l l i a . ..
On jo sydän talvi. Alli on sairas*
vuoteella, houraillen yhtämittaa Ar­nosta.
Itse rovastinna on häntä hoi­tamassa
^., Kaksi päivää kestäneiden
ankarien tuskien ja puolittaisen tie­dottomuuden
tilasta herää Alli ja
huomaa lapsen vierellään... Aivan
isänsä kuva . . . Miten Alli tunteekaan
itsensä onnelliseksi saadessaan- olla
rakastamansa miehen lapsen äiti.
Pian Alli taas voimistuu ja käy enti­seen
työhönsä.
On taas saapunut kesä. Paippilas-sa
valmistutaan vieraita vastaanotta­maan.
Arno oli kaupungista käsin
matkustanut Aavasaksalle keskiyön
aurinkoa katsomaan nuoren morsia­mensa
kanssa ja palaa sieltä kotiin.
Alli ei kuitenkaan uskoniit todeksi,
että Arno olisi hänet hyljänn5rt...
Huoneensa ikkunasta näkee Alli
hevosen kärryineen saapuvan pihaan.
Hän näkee Arnon ja myöskin panee
tuskaa tuntien merkille, kuinka hel-lävaroen
Arno nostaa nuoren naisen,
vaunuista ales. .-^
Alli sieppaa lapsen syliinsä, aikoen
heti juosta Arnoa vastaan, mutta roh­keus
p e t t ä ä . . . Istuttuaan jonkun
aikaa huoneessaan ja tyynnyteltyään
hermostoaan, pukeutuu hän valkoi­seen
pukuun, ottaa lapsen syliinsä ja
astuu vierashuoneeseen , . .
Huoneessa vallitsee haudan hiljai­suus
. . . "Arno", saa Alli sanotuksi,
"tässä on meidän pikku Einomme...
Aivan sinun kuvasi, Arno... Mene
isän syliin", jatkaa Alli päästyään al­kuun
, . . „ «{
" Arrio kavahti punaiseksi väriltään.
"Kuka sinä olet ja kenen lapsi sinul­la
on, kurja nainen", sähähti hän ja
työntää samalla Allin poi^ huoneesta»
Morsian pyörtyy ja vanha rovasti ta­lutetaan
liikutettuna pois huoneesta.
Vielä samana iltana matkusti Arno
morsiamineen pois kotoaan. Seuraa­vana
päivänä ajoi Rovasti Allin pois
pappilasta, syyttäen Allia lutkaksi ja
kunniallisen sukunsa häpäisijäksi.
Alli muutti pieneen kotimökkiinsä,
missä puute oli alituisena vieraana...
Syksy on saapunut. Ulkona ulvoo
ankara syysmyrsky, heitellen lumi­hiutaleita
villisti sinne tänne. Piha-pihjalan
oksat pieksevät vinhasti rikr
kinaisia ikkunanruutuja. Kylmä
puistattaa sisälläolijoita...
Yht*äkkiä nousee nuori äiti. Tem*
paa pullon hyllyltä. i. Suutelee ra­justi
kehdossa nukkuvaa kuihtunutta
pienokaista ja sitten — kaataa pul­lon
sisällyksen lapsen suuhun...
Aamulla leviää tieto kylässä, että
Alli on myrkyttämällä tappanut lap­sensa
. . . Poliisit pidättävät A l l i n . ..
Pappilan nuori herra, Arno, juuri
valmistunut {uomari, lukee tuomion:
^'Lapsensa murhasta tuomitaan Alli
Aalto elinkaudeksi kuritushuoneeseen
ja ainaiseksi kansalaislUDttamuksensa
menettäneeksi."