1936-11-28-03 |
Previous | 3 of 10 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
(Jatkoa)
SUUNNATON met^ humahteli ja
' huokaili, tuuli soittdi ikivanhojen
puitten latvoissa surullista kuolin-laulua.
Metsä oli saanut vieraan odottamattoman,
kovakouraisen, joka kaatoi
maahan, tallasi ja hävitti sen i k i vanhan,
kauneuden. Säälimättä iski
tuo \'ieras merkkinsä jokaisen kelvollisen
puun kylkeen.
syvyyk^tä ja taisteUut meren vihai- paavansa ja tarvitsevansa naisen
%^^^rT^' opastavaa ja auttavaa kättä rimial-mnoh
kulkenut ja etsinyt tietä- laan.
matta itsekään mitä. Hän oli tehnyt Hän nousi lähteäkseen. £ ^ e n koltyötä,
raastMut kuin mielipuoli itsensä
uuvuksim. Kenenkä tähden ja
kenenkä eteen, sitä hän ei itsekään
oikein käsittänyt.
Kotimaahansa hän ei ollut koskaan
kirjoittanut. Kerran hän oli
mevuotias pikku tyttönä odotti läntä.
Tuli nuotiossa oli kokonaan sammunut.
Metsän reunasta tule\'a tuulenhenki
saavutti nuotiopaikan, sieppasi
leikillisesti syliinsä harmaata
tuhkaa, pyöritteli sitä hetkisen aikaa
joku ^sinäinen kellon kalahdus häiritsi
hiljaisuutta. Uneen olivat uupu*
neet kedon kukkien parvet.
Antti ajoi edelleen. Ke^illan hämärä
oli lumonnut hänet. Kolmetoista
pitkää vuotta oli kuliinut siitä
kuin hän viimeksi oli näillä seuduilla
kulkenut, mutta hänestä tuntui nyt
siltä kuin ei koskaan olisi muualla ollutkaan.
Jokainen tienmutka, jokaisattumalta
tavannut naapuripitäjän ilmassa ja riepotteli sen sitten taita- nen tiestä haaraantuva polku, puut ja
Kuului kummaUista sihmää, terä- «^«^f^^J^lta ou s^rukseen saanut vasti x^oiseUe lumeUe. Jokii yk- kiv^nnyppylät, oli%^t hänelle tutut,
•t teräksiset hamoaat leikkasivat sv Tuovilan isännän äkillisestä smämen kipuna syttyi, vilkutti het- Hän tunsi itsensä samaksi nuoreksi
nmm svdämeöi Puu vkvah ^"^^^"^^^ta, sekä Sannin ja Erkkilän ken iloisesti sihnäänsä ja yhtäkkiä Antiksi joka ennen oh näUlä seuduilla
vaiie Duun y . u vdvaa- naimisiinmenosta. sammui. käyskennellyt.
Tuo viimeinen tieto oli koskenut k i - Metsämies kokoili työvälineensä, "Hei, hei. Virkku, juokse, juokse
peästi hänen sydämeensä, se oli repi- vilkaisi kum hyvästiksi, kum anteek-nyt
rikld sen haavan, jonka hän oli sipyjrtäen hakkaamalleen aukealle ja
luullut jo umpeen parantuneen. Pari alkoi kiirehtiä — ei yksinäiselle met-välle
puun
teli, notkui ja kitisi. Vielä hetkinen
ja hirmuisella rytinällä paiskautui
metsien asukas kevätaurmgossa kimmeltävään
hankeen,
Säikähtynyt pyyparvi pyrähti len^
toon aurinkoiselta mäenrinteeltä ja
arka jänis hyppäsi pelästyneenä esiin
pensaikosta, johon se oli päivän ajaksi
piiloon asettautunut.
Mutta vieras ei hellittänyt, jatkoi
vain mistään välittämättä kiireisesti
työtään. Kurveen terä vilahti, oksat
katkeilivat ja lensivät kasaan auringon
pehmittämälle hangelle.
Teräksiset hampaat iskivät ahnaasti
puun runkoon, katkoen sen
määrämittaisiksi pölkyiksi. Taas v i -
^majälleen, vaan kylään päin vievälle
tielle.
"Mitähän mahtaa Sannille kuulua",
välähti kuin sivumennen hänen mieleensä.
"Muistaneeko koskaan Tuo-vuotta
myöhemmin oli se tieto kuitenkin
osoittautunut perättömäksi,
mutta sillom oli hän jo oUut naimisis-
•sa.
Visusti oli hän kätkenyt sydämensä
syvyyteen viimeisen kotimaastaan vilan renkiä ?"
saamansa tiedon. Se tieto ei saanut- *
vaikuttaa häiritsevästi Hannan ja hänen
rauhalliseen elämäänsä. On taas juhannusaattoilta. Kirkon^
Hän oli Hannassa löytänyt todelli- kylän nuori väki on rientänyt kokko-sen
ja ymmärtäväisen elämäntoverin vuorelle juhannusyön viettoon. Vanja
hän uskoi olevanpa onnellinen, Yh- hemmat ihmiset ovat menneet mikä
dessä he olivat sitten tehneet työtä,
lahti auringossa — kuului isku, toi- ahertaneet ja uurastaneet, puhaltanen
ja kolmas, pölkky halkesi ja vierähti
kuin kuoliniskun saaneena pehmeään
lumeen,
Voimakkaat miehen kädet lennättivät
halot jo ennestään pitkään p i -
neet kumpikin samaan hiileen, saadakseen
valmiiksi pienen pesänsä sitä
varten, jota he kumpikin rakkaudella
odottivat tulevaksi maailmaan.
. Ja se päivä oli tullut. Kevätau-noon,
johon ne jäivät liikkumattomina rinko oli silloin hangilla kimmeltänyt
odottamaan viimeistä, polttavaa tuo- samoin kuin njrtkm, mutta siitä päi-miopäiväänsä.
västä oli tullut surun päivä — Hanna
Metsämies seisahtui, kaivoi piip- oli jättän3rt hänet, nukahtanut pois,
punsa, heitti sitten pari kuivaa ok- siirtynyt ijäksi tuntemattomien rajo-saapäivällisaikanavirittämäänsänuo-
je^ toiselle puolelle ja jättänyt hänet
minnekin tuttaviensa luo, tai asettuneet
levolle.
Antti istuu yksin puotinsa rappusilla.
Palvelustyttö on mennyt toisten
mukana kokkovuorelle ja pikku-Joan
nukkuu suloista lapsen untaan omassa
vuoteessaan.
Anttia väsyttää, mutta hän ei tunne
pienintäkään halua mennä vuoteeseen.
Hän istua kyyköttää vain ja
tapailee ajatuksilleen jotain kiinnekohtaa.
Keväällä hän oli kuin jonkun
salaisen voiman vetämänä patioon
ja istahti lumettomalle kivelle yksm sen pienen olennon kanssa, joka lannut synnyinseuduilleen. Pienillä
hetkiseksi levähtämään.
Auringonsäteet leikittelivät istujan
puseron ruutuisella selkämyksellä,
hyväilivät niskaa ja katsoivat ihmetellen
tummaa tukkaa, jossa ohimoi-den
kohdalla kiilsi jo muutama hopeinen
suortuva — lämmittivät ja vaivuttivat
istujan menneisiin muistoihin.
— Näin oli hän silloinkin, vuosia,
vuosia sitten alkanut elämänsä vieraalla
maalla. Metsien sylissä hän
oli ensimäiset vuotensa viettänyt, asunut
ahtaissa metsäkämpissä työtove-reittensä
kanssa, täällä hän oli tullut
tuntemaan heidän, muun maailman
unhoittamien elämää. Heidän kanssaan
hän oli matkannut kaupunkien
syrjäkatujen murjuihin, metsien kätköistä
hankkimaansa rahaa taskussaan,*
viettänyt siellä aikansa, kunnes
tyhjinä, murheisin mielin palasivat
takaisin metsien kätköön. Mutta
metsien yksitoikkoinen elämä vaatii
hyvitystä, kaupunkimatkat uusiintuvat
uusiintumistaan siksi kunnes
hän lopulta, luojan kiitos, oli havahtunut,
huomannut kulkevansa eksyksissä
ja hänessä oli herännyt voimakas
halu paeta pois, lähteä etsimään
oikeaa tietä.
Ja hän oli lähtenyt, kulkenut ja
harhaiUut ristiin ja rastiin.
Kaivosaukoista oli hän laskeutunut
alas maan uumeniin ja kaivanut
tuota maaOman mahtavaa keltaista
metallia, kultaa, mutta itselleen oU tuo vaimo opettaa ja kasvattaa,^tai
vuoteessaan aukoi avuttomana suutaan
ja jonka pienet kädet haparoivat
tahdittomasti tyhjää ilmaa.
Kipeästi oli Hannan meno häneen
koskenut. Kuolemaan saakka surun
murtamana oli hän katsellut pienokaistaan,
jonka hän oli nimittänyt
Joaniksi.
Kuinka hän uskaltaisi omilla työn
kovettamilla käsillään koskea tuollaiseen
hentoon olentoon, oli hän itseltään
kysynyt.
Pikku-Joan parka, orpo raukka!
Orpo — hyvä jumala — olisiko hänen
vuoronsa ehkä piankin ? Tulisiko
Joanin kohtalo olemaan sama kuin
aikoinaan hänen isänsäkin?
E i , ei! Niin ei saa tapahtua! Hän
oli vahva ja tunsi yhä voimiensa l i sääntyvän.
Hän olisi nyt valmis uhmaamaan
kuolemaa. Ei, hän ei jättäisi,
hän ei antaisi pois sitä, minkä
hän kerran oli elämältä omakseen saanut!
'Tikku-Joan parka, minä elän, elän,
elän! Sinusta ei saa tulla orpoa huutolaista!"
Lyhyt talvinen päivä oli jo iltaan
kallistunut, kun kivellä istuja havahtui
mietteistään. Hän huokasi. Tänne
metsien syliin hän oli jälleen hau-taantimut
vaimonsa kuoleman jälkeen.
Läheisessä kylässä hoiti hänen
tytärtään eräs vanha vaimo. Osaako-säästörahoillaan
oli hän ostanut sen
kauppakartanon, jonka ennen Sannin
isä oli omistanut, mutta jonka hän
oli menettänyt jouduttuaan maksamaan
Erkkilän isännän suurista takauksista.
Sannin isä oli kuollut joku vuosi
sitten, surusta, niin kylällä kerrottiin
lönkötä!" komensi hän ja nyhtäisi
Virkkua ohjaksista.
Pieni lintu hypähti lentoon maantien
vieressä olevasta pesästään ja
pöyryhäntäinen orava juosta piipersi
yli tien, häviten pensaikkoon. Antti
hym3rili, hoputti Virkkua ja alkoi h i l jaa
hyräillä jotain tuttua säveltä:
" . . . ellet sinä sinne tide, niin
l ä h . . . "
Siinähän olikin jo Sannm mökki.
Omituisen pelon ja epätoivon sekainen
tunne valtasi yht'äkkiä An-tni.
Mitä mahtoikaan Sanni ajatella
hänestä? Olisiko hän njrtkään kelvollinen
pyytäämään Sannia omakseen?
Antti vilkaisi itseään, pudisteli
kämmenellään mahdollisia pölyhiukkasia
pois takkinsa rintapielistä ja
housunlahkeistaan. Mitenkä hänen
pitäisikään asiansa Sannille esittää?
Kömpelöksi, avuttomaksi kuin lapsi
hän tunsi itsensä, mutta takaisinkaan
ei hän enää voinut palata, sillä ak-kunaverhojen
heilahteleminen juorusi
hänen tulonsa tulleen jo huomatuksi.
Antti sitoi hevosensa portin
pylvääseen^ sipaisi pari kertaa kämmenellään
tukkaansa ja astui tupaan.
"Hyvää iltaa ja hyvää nim mitä
pitikään hänen nyt sanoa? — "ja
terveisiä", sai hän lopulta vaivoin
sanotuksi.
"Iltaa, iltaa", ehätti tuvassa olija
kuin auttaen vastaamaan ja tarttui
Antin ojennettuun käteen, joka ote
kuitenkin äkkiä herpaantui ja häm-ja
Sanni elätti itseänsä ompelutyöllä mästynyt Sanni siirtyi lieden luo.
saan'^t vain mukan elämän.
Hän oli nähnyt viljan orastavan
^ e n aavoilla vHjely^ueilla ja ol-
Jut mukana fBlifi^nkantaniattomilla
Diainioilla dCKokdiJuuai
naapurikylässä.
Niin, siinähän se olikin juuri se
kohta, jota Antin ajatukset olivat hetkinen
sitten turhaan tavoitelleet.
Erkkilän isäntä öli päivällä pistäytynyt
h^ne^^ kaupassaan ja kuin sivumennen
maininnut Sannista. "Odottaa
merentakaisia", oli hän pilkallisesti
lopettanut puheensa.
"Odottaa merentakaisia!"
Nuo sanat olivat niin kummallisest
i jääneet soimaan Antin kor\'issa ja
nyt ne yhä uudelleen ja uudelleen
muistuivat hänen mieleensä. Olisiko
se mahdollista — olisiko sittenkin olemassa
joku, joka olisi odottanut Tuovilan
renkiä?
Sydämfösään läikähti niin oudon
lämpimästi.
Vuosia kestänyt yksinäisyyden tunne
hävisi, haihtui. Elämä muuttui
kirkkaammaksi, wikkäammäksi.
"Hän odottaa mereitakaisia", kuiskaili
iDan vilpoinen tuulenhenkL
"Odottaa, odottaa", hyrisi yksinäinen
hyttjrnen, istuutui Antin kor-vanlehdelle
ja nipisti siitä.
"Kuuletko, odottaa, odottaa!"
Antti huitaisi käddlään pois kiusallisen
hyönteisen, nousi,
osaisiko hän itse kasvattaa Joanista
sellaisen hyvän ja kunnollisen ihmisen
kuin hänen oma äitinsä olisi vomut, hevosensa ja lähti ahmaan naapun-tästä
eivät hänen ajatuksensa koskaan kylää kohden. Tie oK tuttu ja kaunis
oUeet vomeet antaa häneDe tyydyttä- oU keainen ilta hämärän himtuun
»s3«mcHm<;t^ Ensi kerran vaimonsa kJetoutunefna, Maknnltoett olr aset-kuoleman
jäfeen iän tunsi igrt kai- t a i^
Seurasi pitkä äänettömyys.
Harmaa mirri tulla tassutteli kuulumattomin
askelin y l i lattian, istahti
aivan Antin eteen ja katseli ihmetellen
vierasta.
Lieden luota kuului katkonainen
n3ryhkytyksen tapainen hengitys ja
esiliinan nurkka puristanut käsi
p>yhkäisi pois poskelta siihen vierähtäneen
kyyneleen.
Antti nousi ja tietämättä itsekään
mitä tehdä, astui lieden luo ja soper-
••si:..
"Sanni, minä, minä se vain olen,
Tuovilan entinen renki, joka kerran
pyysin sinua omakseni.—- Samalla
asialla minä nytkin kuljen. Sano^
haluatko tulla vanhaan kotipaikkaasi,
voisitko tulla äidiksi minun pikku-
Joanflleni?"
Vuosikausia kestänyt pato murtui.
Sanni hyrähti äänekkääseen itkuun
ja sanattomana ojensi kätensä Antille,
joka otti sen onnellisena vastaan.
M i r r i hyrräsi ja hieroi tyjrtyväisenä
selkäänsä Antin housunlahkeisiin.
Huoneen täytti käteinen yön salaperäinen
henki.
Oli juhannusyö, samoinkuin silloink
i n — kauan, kauan s i t t e n . . .
•oOo-
«iSCALIFORNIAN kultakuumeen ai-kaua
kihottiin maasta 20,000 doSbi-riakm
iidra||aiaIt2L,
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 28, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-11-28 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki361128 |
Description
| Title | 1936-11-28-03 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | (Jatkoa) SUUNNATON met^ humahteli ja ' huokaili, tuuli soittdi ikivanhojen puitten latvoissa surullista kuolin-laulua. Metsä oli saanut vieraan odottamattoman, kovakouraisen, joka kaatoi maahan, tallasi ja hävitti sen i k i vanhan, kauneuden. Säälimättä iski tuo \'ieras merkkinsä jokaisen kelvollisen puun kylkeen. syvyyk^tä ja taisteUut meren vihai- paavansa ja tarvitsevansa naisen %^^^rT^' opastavaa ja auttavaa kättä rimial-mnoh kulkenut ja etsinyt tietä- laan. matta itsekään mitä. Hän oli tehnyt Hän nousi lähteäkseen. £ ^ e n koltyötä, raastMut kuin mielipuoli itsensä uuvuksim. Kenenkä tähden ja kenenkä eteen, sitä hän ei itsekään oikein käsittänyt. Kotimaahansa hän ei ollut koskaan kirjoittanut. Kerran hän oli mevuotias pikku tyttönä odotti läntä. Tuli nuotiossa oli kokonaan sammunut. Metsän reunasta tule\'a tuulenhenki saavutti nuotiopaikan, sieppasi leikillisesti syliinsä harmaata tuhkaa, pyöritteli sitä hetkisen aikaa joku ^sinäinen kellon kalahdus häiritsi hiljaisuutta. Uneen olivat uupu* neet kedon kukkien parvet. Antti ajoi edelleen. Ke^illan hämärä oli lumonnut hänet. Kolmetoista pitkää vuotta oli kuliinut siitä kuin hän viimeksi oli näillä seuduilla kulkenut, mutta hänestä tuntui nyt siltä kuin ei koskaan olisi muualla ollutkaan. Jokainen tienmutka, jokaisattumalta tavannut naapuripitäjän ilmassa ja riepotteli sen sitten taita- nen tiestä haaraantuva polku, puut ja Kuului kummaUista sihmää, terä- «^«^f^^J^lta ou s^rukseen saanut vasti x^oiseUe lumeUe. Jokii yk- kiv^nnyppylät, oli%^t hänelle tutut, •t teräksiset hamoaat leikkasivat sv Tuovilan isännän äkillisestä smämen kipuna syttyi, vilkutti het- Hän tunsi itsensä samaksi nuoreksi nmm svdämeöi Puu vkvah ^"^^^"^^^ta, sekä Sannin ja Erkkilän ken iloisesti sihnäänsä ja yhtäkkiä Antiksi joka ennen oh näUlä seuduilla vaiie Duun y . u vdvaa- naimisiinmenosta. sammui. käyskennellyt. Tuo viimeinen tieto oli koskenut k i - Metsämies kokoili työvälineensä, "Hei, hei. Virkku, juokse, juokse peästi hänen sydämeensä, se oli repi- vilkaisi kum hyvästiksi, kum anteek-nyt rikld sen haavan, jonka hän oli sipyjrtäen hakkaamalleen aukealle ja luullut jo umpeen parantuneen. Pari alkoi kiirehtiä — ei yksinäiselle met-välle puun teli, notkui ja kitisi. Vielä hetkinen ja hirmuisella rytinällä paiskautui metsien asukas kevätaurmgossa kimmeltävään hankeen, Säikähtynyt pyyparvi pyrähti len^ toon aurinkoiselta mäenrinteeltä ja arka jänis hyppäsi pelästyneenä esiin pensaikosta, johon se oli päivän ajaksi piiloon asettautunut. Mutta vieras ei hellittänyt, jatkoi vain mistään välittämättä kiireisesti työtään. Kurveen terä vilahti, oksat katkeilivat ja lensivät kasaan auringon pehmittämälle hangelle. Teräksiset hampaat iskivät ahnaasti puun runkoon, katkoen sen määrämittaisiksi pölkyiksi. Taas v i - ^majälleen, vaan kylään päin vievälle tielle. "Mitähän mahtaa Sannille kuulua", välähti kuin sivumennen hänen mieleensä. "Muistaneeko koskaan Tuo-vuotta myöhemmin oli se tieto kuitenkin osoittautunut perättömäksi, mutta sillom oli hän jo oUut naimisis- •sa. Visusti oli hän kätkenyt sydämensä syvyyteen viimeisen kotimaastaan vilan renkiä ?" saamansa tiedon. Se tieto ei saanut- * vaikuttaa häiritsevästi Hannan ja hänen rauhalliseen elämäänsä. On taas juhannusaattoilta. Kirkon^ Hän oli Hannassa löytänyt todelli- kylän nuori väki on rientänyt kokko-sen ja ymmärtäväisen elämäntoverin vuorelle juhannusyön viettoon. Vanja hän uskoi olevanpa onnellinen, Yh- hemmat ihmiset ovat menneet mikä dessä he olivat sitten tehneet työtä, lahti auringossa — kuului isku, toi- ahertaneet ja uurastaneet, puhaltanen ja kolmas, pölkky halkesi ja vierähti kuin kuoliniskun saaneena pehmeään lumeen, Voimakkaat miehen kädet lennättivät halot jo ennestään pitkään p i - neet kumpikin samaan hiileen, saadakseen valmiiksi pienen pesänsä sitä varten, jota he kumpikin rakkaudella odottivat tulevaksi maailmaan. . Ja se päivä oli tullut. Kevätau-noon, johon ne jäivät liikkumattomina rinko oli silloin hangilla kimmeltänyt odottamaan viimeistä, polttavaa tuo- samoin kuin njrtkm, mutta siitä päi-miopäiväänsä. västä oli tullut surun päivä — Hanna Metsämies seisahtui, kaivoi piip- oli jättän3rt hänet, nukahtanut pois, punsa, heitti sitten pari kuivaa ok- siirtynyt ijäksi tuntemattomien rajo-saapäivällisaikanavirittämäänsänuo- je^ toiselle puolelle ja jättänyt hänet minnekin tuttaviensa luo, tai asettuneet levolle. Antti istuu yksin puotinsa rappusilla. Palvelustyttö on mennyt toisten mukana kokkovuorelle ja pikku-Joan nukkuu suloista lapsen untaan omassa vuoteessaan. Anttia väsyttää, mutta hän ei tunne pienintäkään halua mennä vuoteeseen. Hän istua kyyköttää vain ja tapailee ajatuksilleen jotain kiinnekohtaa. Keväällä hän oli kuin jonkun salaisen voiman vetämänä patioon ja istahti lumettomalle kivelle yksm sen pienen olennon kanssa, joka lannut synnyinseuduilleen. Pienillä hetkiseksi levähtämään. Auringonsäteet leikittelivät istujan puseron ruutuisella selkämyksellä, hyväilivät niskaa ja katsoivat ihmetellen tummaa tukkaa, jossa ohimoi-den kohdalla kiilsi jo muutama hopeinen suortuva — lämmittivät ja vaivuttivat istujan menneisiin muistoihin. — Näin oli hän silloinkin, vuosia, vuosia sitten alkanut elämänsä vieraalla maalla. Metsien sylissä hän oli ensimäiset vuotensa viettänyt, asunut ahtaissa metsäkämpissä työtove-reittensä kanssa, täällä hän oli tullut tuntemaan heidän, muun maailman unhoittamien elämää. Heidän kanssaan hän oli matkannut kaupunkien syrjäkatujen murjuihin, metsien kätköistä hankkimaansa rahaa taskussaan,* viettänyt siellä aikansa, kunnes tyhjinä, murheisin mielin palasivat takaisin metsien kätköön. Mutta metsien yksitoikkoinen elämä vaatii hyvitystä, kaupunkimatkat uusiintuvat uusiintumistaan siksi kunnes hän lopulta, luojan kiitos, oli havahtunut, huomannut kulkevansa eksyksissä ja hänessä oli herännyt voimakas halu paeta pois, lähteä etsimään oikeaa tietä. Ja hän oli lähtenyt, kulkenut ja harhaiUut ristiin ja rastiin. Kaivosaukoista oli hän laskeutunut alas maan uumeniin ja kaivanut tuota maaOman mahtavaa keltaista metallia, kultaa, mutta itselleen oU tuo vaimo opettaa ja kasvattaa,^tai vuoteessaan aukoi avuttomana suutaan ja jonka pienet kädet haparoivat tahdittomasti tyhjää ilmaa. Kipeästi oli Hannan meno häneen koskenut. Kuolemaan saakka surun murtamana oli hän katsellut pienokaistaan, jonka hän oli nimittänyt Joaniksi. Kuinka hän uskaltaisi omilla työn kovettamilla käsillään koskea tuollaiseen hentoon olentoon, oli hän itseltään kysynyt. Pikku-Joan parka, orpo raukka! Orpo — hyvä jumala — olisiko hänen vuoronsa ehkä piankin ? Tulisiko Joanin kohtalo olemaan sama kuin aikoinaan hänen isänsäkin? E i , ei! Niin ei saa tapahtua! Hän oli vahva ja tunsi yhä voimiensa l i sääntyvän. Hän olisi nyt valmis uhmaamaan kuolemaa. Ei, hän ei jättäisi, hän ei antaisi pois sitä, minkä hän kerran oli elämältä omakseen saanut! 'Tikku-Joan parka, minä elän, elän, elän! Sinusta ei saa tulla orpoa huutolaista!" Lyhyt talvinen päivä oli jo iltaan kallistunut, kun kivellä istuja havahtui mietteistään. Hän huokasi. Tänne metsien syliin hän oli jälleen hau-taantimut vaimonsa kuoleman jälkeen. Läheisessä kylässä hoiti hänen tytärtään eräs vanha vaimo. Osaako-säästörahoillaan oli hän ostanut sen kauppakartanon, jonka ennen Sannin isä oli omistanut, mutta jonka hän oli menettänyt jouduttuaan maksamaan Erkkilän isännän suurista takauksista. Sannin isä oli kuollut joku vuosi sitten, surusta, niin kylällä kerrottiin lönkötä!" komensi hän ja nyhtäisi Virkkua ohjaksista. Pieni lintu hypähti lentoon maantien vieressä olevasta pesästään ja pöyryhäntäinen orava juosta piipersi yli tien, häviten pensaikkoon. Antti hym3rili, hoputti Virkkua ja alkoi h i l jaa hyräillä jotain tuttua säveltä: " . . . ellet sinä sinne tide, niin l ä h . . . " Siinähän olikin jo Sannm mökki. Omituisen pelon ja epätoivon sekainen tunne valtasi yht'äkkiä An-tni. Mitä mahtoikaan Sanni ajatella hänestä? Olisiko hän njrtkään kelvollinen pyytäämään Sannia omakseen? Antti vilkaisi itseään, pudisteli kämmenellään mahdollisia pölyhiukkasia pois takkinsa rintapielistä ja housunlahkeistaan. Mitenkä hänen pitäisikään asiansa Sannille esittää? Kömpelöksi, avuttomaksi kuin lapsi hän tunsi itsensä, mutta takaisinkaan ei hän enää voinut palata, sillä ak-kunaverhojen heilahteleminen juorusi hänen tulonsa tulleen jo huomatuksi. Antti sitoi hevosensa portin pylvääseen^ sipaisi pari kertaa kämmenellään tukkaansa ja astui tupaan. "Hyvää iltaa ja hyvää nim mitä pitikään hänen nyt sanoa? — "ja terveisiä", sai hän lopulta vaivoin sanotuksi. "Iltaa, iltaa", ehätti tuvassa olija kuin auttaen vastaamaan ja tarttui Antin ojennettuun käteen, joka ote kuitenkin äkkiä herpaantui ja häm-ja Sanni elätti itseänsä ompelutyöllä mästynyt Sanni siirtyi lieden luo. saan'^t vain mukan elämän. Hän oli nähnyt viljan orastavan ^ e n aavoilla vHjely^ueilla ja ol- Jut mukana fBlifi^nkantaniattomilla Diainioilla dCKokdiJuuai naapurikylässä. Niin, siinähän se olikin juuri se kohta, jota Antin ajatukset olivat hetkinen sitten turhaan tavoitelleet. Erkkilän isäntä öli päivällä pistäytynyt h^ne^^ kaupassaan ja kuin sivumennen maininnut Sannista. "Odottaa merentakaisia", oli hän pilkallisesti lopettanut puheensa. "Odottaa merentakaisia!" Nuo sanat olivat niin kummallisest i jääneet soimaan Antin kor\'issa ja nyt ne yhä uudelleen ja uudelleen muistuivat hänen mieleensä. Olisiko se mahdollista — olisiko sittenkin olemassa joku, joka olisi odottanut Tuovilan renkiä? Sydämfösään läikähti niin oudon lämpimästi. Vuosia kestänyt yksinäisyyden tunne hävisi, haihtui. Elämä muuttui kirkkaammaksi, wikkäammäksi. "Hän odottaa mereitakaisia", kuiskaili iDan vilpoinen tuulenhenkL "Odottaa, odottaa", hyrisi yksinäinen hyttjrnen, istuutui Antin kor-vanlehdelle ja nipisti siitä. "Kuuletko, odottaa, odottaa!" Antti huitaisi käddlään pois kiusallisen hyönteisen, nousi, osaisiko hän itse kasvattaa Joanista sellaisen hyvän ja kunnollisen ihmisen kuin hänen oma äitinsä olisi vomut, hevosensa ja lähti ahmaan naapun-tästä eivät hänen ajatuksensa koskaan kylää kohden. Tie oK tuttu ja kaunis oUeet vomeet antaa häneDe tyydyttä- oU keainen ilta hämärän himtuun »s3«mcHm<;t^ Ensi kerran vaimonsa kJetoutunefna, Maknnltoett olr aset-kuoleman jäfeen iän tunsi igrt kai- t a i^ Seurasi pitkä äänettömyys. Harmaa mirri tulla tassutteli kuulumattomin askelin y l i lattian, istahti aivan Antin eteen ja katseli ihmetellen vierasta. Lieden luota kuului katkonainen n3ryhkytyksen tapainen hengitys ja esiliinan nurkka puristanut käsi p>yhkäisi pois poskelta siihen vierähtäneen kyyneleen. Antti nousi ja tietämättä itsekään mitä tehdä, astui lieden luo ja soper- ••si:.. "Sanni, minä, minä se vain olen, Tuovilan entinen renki, joka kerran pyysin sinua omakseni.—- Samalla asialla minä nytkin kuljen. Sano^ haluatko tulla vanhaan kotipaikkaasi, voisitko tulla äidiksi minun pikku- Joanflleni?" Vuosikausia kestänyt pato murtui. Sanni hyrähti äänekkääseen itkuun ja sanattomana ojensi kätensä Antille, joka otti sen onnellisena vastaan. M i r r i hyrräsi ja hieroi tyjrtyväisenä selkäänsä Antin housunlahkeisiin. Huoneen täytti käteinen yön salaperäinen henki. Oli juhannusyö, samoinkuin silloink i n — kauan, kauan s i t t e n . . . •oOo- «iSCALIFORNIAN kultakuumeen ai-kaua kihottiin maasta 20,000 doSbi-riakm iidra||aiaIt2L, |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-11-28-03
