Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 2, 1936

              1936 LAUANTAINA TOUKOKUUN 2 PÄIVÄNÄ Sivu S
ä
M
t i
II
• Ii i
J:
^ -
hl
^1
li
'M
f'
XIV. Rikkini
Erkki sai Winnipegistä "sipin"
Port Arthuriin metsätöihin. Palkka
ei ollut mikään kehuttava, mutta
metsää kehuivat sitä paremmaksi, ja
niin hän päätti lähte^.
Häntä kyllä ihmetytti se seikka,
että minkätähden täältä asti haetaan
miehiä metsätöihin ja luvataan vielä
vapaa kyyti. Pitäisihän Arthurin pe­rukoilla
olla liiaksikin miehiä? Mut­ta
niin he vaan väittivät, ettei ole
tarpeeksi miehiä, kun metsätöitä on
niin runsaasti. "Onkohan sittenkin
se hyvä aika tulossa?" tuumaili Erk­ki
itsekseen.
Saavuttuaan eräälle asemalle lä­helle
Port Arthuria, käskettiin Erkin
laskeutua vaunusta alas ja mennä
trokiin, joka oli radan vierellä val­miina
odottamassa. Heitä laskeutui-kin
siitä noin parikymmentä miestä,
joita oli matkan varrella junaan tul­lut.
Sama matkan tarkoitus luulta­vasti.
Miksi ei juna vienyt asemalle asti,
kun tänne seisahtui? Tuollahan nä­kyvät
asemarakennukset? . . . :
Trok in lähdettyä näki Erkki kun
useissa sadoissa käsittävä miesjoukko
lähti juoksemahan trokia kohden.
"Hekin mahtavat olla metsätöihin
menossa. Hyvä että ehdin ensimai­seen
trokilastiin. Mutta mitä he
huutavat ja huitovat käsillään? —
Poliisejakin näkyy seisoskelevan ryh­missä.
. . " Tuo tuntui niin omituisel^
ta. Mutta trokl meni ja pian he jäi­vät
näköpiiristä.
Käännyttiin jonnekin kylätielle ja
ajettiin noin tunnin verran. Troki
pysähtyi ja alas laskeutui eräs mies,
joka luultavasti oli opas. Hän käski
laskeutua kaikkien alas ja lähteä kä­velemään.
Matkaa on 25 mailia. Kun
ahkerasti muuttelemme jalkojamme,
niin olemme jo iltasella perillä . . .
Kirjoitti TAAVI UDD
het. "Olettehan kerinnyt tehdä jo
kaksi päivää töitä!
— "Voi sun peeveli! Ja kun ne siel­lä
Winnipegissä eivät mitään puhu­neet!"
huudahti Erkki. "Vaikka
olenkin vakaumukseltani isänmaalli­nen,
niin varsinkaan näissä oloissa en
halua rikkurina olla! Ymmärränhän
itse, että palkat ovat mitättömän
huonot. Metsätkään ei ole sellaisia
kuin kehuivat. Parempi palkka on
aina meidän etumme. Eivätkä työn­antajat
itsestään palkkoja nosta, jos
eivät työläiset sitä vaadi. Kyllä sen
verran olen itsekin työmiestä pitä­nyt,
että tuon tiedän."
"Se on miehen puhetta se! Lähte­kää
vaan jokainen samaan matkaan
suosiolla. Samaan lakkovahtirinta-maan.
Arthurissa on lakkolaisten
avustuskeittiö, sieltä saa ruokaa nyt
ensi hätään ainakin.
"Mutta eikö lakkoa voi pitää i l ­man
lakkovahdintaa? Mitä siinä on
vahtimista?" huudahti joku kämpän
asukkaista.
~^f-voi! Nähkääs-,~TäItäinn--kSftr--
halvalla?" kysyi äskeinen mies.
"Ei ole! SiUä siUoin ei ikinä pal­kat
paraneisi, vaan päinvastoin aina
laskisi niin, että viimein heikoimmil­la
olisi varma nälkäkuolema edessä
aivan työn ääressä. — Onhan niitä
aina muutamia tomppelia, jotka ei­vät
välitä mitään palkasta, kun saa­vat
työtä ja vähän ruokaa henkipiti-mikseen",
pisti joku väliin. "Mutta
heidän on taivuttava. Useampi sen­tään
pitää itsensä ihmisarvossa ja
ymmärtää vaatia elämäntasoa vas­taavan
palkan."
"Se on totta!" huudahti Erkki.
Jonkun aikaa jahkailtuansa alkoi
jokainen korjata kamppeitansa, yksi
ja toinen painui ulos, pitkin metsä­polkua.
Lakko vahdit perässä yhtenä
joukkona. Heidän joukkonsa n5rt oli­kin
paljon suurempi. Useampi kuul­tuaan
selostuksen todellisuudesta,
liittyi mukaan. — Vaan muutamia
oli, jotka päät alas painuneena —
ikäänkuin itseään häveten ehättivät
joukon edelle, päästäksensä ennem­min
kaupunkiin ja sieltä — omiensa
luo ?
pällä olisi työt täydessä käynnissä,
jos me vahdit ei olisi tultu tänne. —
Niinkuin kuulitte, työnantajat eivät
värvätessään edes mainitse sanalla­kaan^
että työmaa on lakon alainen."
"Kaikellaisia kysymyksiä!" ajat­teli
Erkki itsekseen.
"Mutta eikö ihmisellä sitten ole
vapautta tehdä työtä vaikka kuinka
Oli suuri lakkolaisten kokous. Suu­rimpia
Port Arthurissa. Puhujia oli
lakkolaisilta sekä työnantajilta. Po­liisit
piirittivät ympäri kokouspai-
'kan. HeitiS^!^?Häkossaan siviilipufeQi*''®=%omensi-H5a;tfefes*^
siakin — urkkijoita —- joukossa suo- koska eivät olleet muka ihmisiksi.
alkuun panijoita. — Syntyi joukos­sa
liikettä. Poliisit tiivistyivät. —
Puhuja lausui: "Minä tiedän, et^
te metsämiehet ette tahdo lakkoOIa,
sillä te^ itsekin myönimtte olevan
palkkaa kylliksi."
"Älä valehtele!" kuului jymäkkä
huuto väkijoukosta.
"Nuo Moskovan agentit ovat kaik­keen
syyllisiä. He ovat sokaisseet
teidän silmänne ja saaneet narratuk­si
teidät lakkoon."
"Itse me sitä haluamme!" kuului
taas väkijoukosta paljon voimak­kaampana.
"Te olettekin niitä Moskovan apu-reit,
noita bolsheviikkejä!"
Nyt ei Erkki enää voinut hillitä
itseänsä, vaan huusi niin kovasti kuin
voi: "Häpeä toki, tuollaisia puhues­sasi.
Me emme ole mitätn punaisia,
vaan isänmaallisia Suomen kansalai­sia!"
"Hyvä!" kuului huutoja. Samassa
poliisi, joka seisoi Erkin takana, löi
Erkkiä kapulalla päähän ja kiljasi:
"Tuki turpasi, senkin bolsheviikki,
anna ihmisten rauhassa puhua!"
Mutta silloin vasta puhujan rau­hakin
häiriytyi. Koko kenttä oli yh­tenä
melupesänä. S3mtyi pientä käsi­kähmää
poliisien kanssa. Puhujakin
mennä luikki sen tien. Poliisimestari
malaisiakin.
Lakkolaisten puhuja avasi kokouk­sen
ja selosti lakon syitä ja sen tär­keyttä.
Kaikkialla oli hiljaista. Jos­kus
hyvähuudot vaan kajahtelivat.
Sitten nousi työnantajain palkkaa­ma
puhuja, joka syytti — ei metsä­miehiä,
mutta lakon johtajia — sen
Kaikki hajaantuivat — kokoon-tuakseen
uudestaan sinne, jonne ei
laskettu enää työnantajain provo-kaattoreita
kokousta häiritsemään.
Työläinen!
pautesi... ?
Missä on sinun va-
[Jatkuu]
Kirj. Stewart Edward White
Kämpällä ei ollut kuin muutamia
entisiä miehiä. Kaikki he puhelivat
kuin kuiskailemalla. Oli niin painos­tava
hiljaisuus. Tuntui kum jokai­nen
olisi toistansa pelännyt. Kukaan
ei halunnut keskusteluun ryhtyä. —
Jokainen toisensa katsettakin vält­t
i . . .
Kaksi päivää ehdimme olla työssä
kun tuo erämaan arvoitus ratkesi...
Eräänä aamuna saapui yhfäkkiä 50
miestä käsittävä joukko. Luulimme
heitä työhön tulijoiksi, mutta he ei-vät
tulleetkaan töihin. — Päinvas-toin
käskivät entisetkin työstä pois.
He olivat tulleet Arthurista, lakko-päämäjasta.
He olivat saaneet tietää;
että tänne oli tuotu miehiä töihin.
>^'yt Erkki arvasi, että lakkovahtia
ne olivat, jotka asemalla trokin pe­rään
juoksivat. •
Asia oli näet sellainen, että se sa­ma
kämppä, jossa Erkki nyt oli, oli­kin
lakonalainen. Jo viikko takape- •
rin olivat siitä miehet lähteneet ja ju-li^
staneet sen lakonalaiseksi. ErkiUe
ei tästä oltu puhuttu mitään. Toiset
näkyivät siitä olevan tietoisia, koska
niinliiihuja oli heidän katseensa.
he niin arkaillen puhuivatkin.
"?-<en tullut miesjoukko ilmoitti,
etiä he ovat tuUeet siUä mielellä, että
/^amppä pitää tulla tyhjäksi. Jokai­sen
rikkurin on lähdettävä, olipa hän
taalla tietoisesti tai tietämättänsä.
'^Rikkurit! Olenko minäkin
rikkuri?:» — "Kyllä!" sanoivat mie-
TÄMÄ on eräs juttu Alfredista. Nii­tä
kiertelee vieläkin monta Län­nessä,
sillä Alfred oli aikanaan var­sin
kuuluisa mies. Hän oli pieni ja
hän oli ujo. Se onkin pahinta mitä
hänestä saattaa sanoa, mutta hän oli
jsangen pieni ja sangen ujo. Hevosen
selässä istuessaan ulottuivat hänen
jalkansa tuskin sen vatsan alemman
viivan kohdalle, ja vain suunnatto­malla
ketteryydellään pysytteli hän
mukana. Kun hän kulki jalan, ereh­tyivät
vieraat usein sanomaan häntä
"pojuksi". Seurassa hän ei koskaan
tuonut esille mielipidettään. Elleivät
asiat menneet hänen suunnitelmiensa
mukaan, teki hän tarpeellisia kor-jauksia
niihin ja toimi niiden mukaan
hufl hyvin kuin se kävi päinsä. Mut-ta
hän osasikin käyttää hyväkseen
kurjimpiakin mahdollisuuksia parem­malla
menestyksellä kuin kukaan
muu preerioilla. Hänen asenteensa
ihmisiin nähden oli ikäänkuin alituis­ta
anteeksipyyntöä siitä, että hän
yleensä oli olemassa. On sanottu, et­tä
kun Alfred otti hengen mieheltä,
teki hän sen vastenmielisesti, ilman
erikoista innostusta, ikäänkuin hän
ei olisi tahtonut ottaa edesvastuuta
niskonieen ja tällainen puhe preeria-elämän
alkuaikoina oli joko turha­maista
teeskentelyä tai sitten se oli
— Alfredia. Naisväen kanssa hän
oU aivan mahdoton. Kuka hyvänsä
olisi lyönyt vetoa vaikka viimeisen
hyppyselUsen kultahietaansa sitä vas­taan,
ettei Alfred eläessään ollut sa­nonut
mitään lopullisesti varmaa toi­seen
sukupuoleen kuuluvalle olennol­le.
Kun kävi aivan välttämättömäksi
kääntää jonkun naisen ennakolta
suunnittelema aikomus toiseksi, ku­ten
esimerkiksi kieltää häntä ratsas­tamasta
upottavaan hiekkaan, ke-hoitti
hän aina jotakin toista toimit­tamaan
tuon neuvon. Ja silloinkin
piileskeli hän taampana, punastellen
hullunkurisesti tavatonta rohkeut-taäh.
Lisätkäämme tähän luisut, ka­peat
hartiat, lempeä ääni ja pienen
pienet valkoisen punaiset kasvot.
Mutta Alfred osasi lukea preerioita
kuin kirjaa. Hän osasi ratsastaa mis­sä
tahansa, ampua erinomaisesti, ei
peljännyt mitään ja osasi tapella kuin
villikissa, kun asia todella vaati. Ne,
jotka tiesivät jotakin asioista pitivät
l^iffe3iä" preSYlän'parhaanar-mieheji^
Sen vuoksi ottikin Mr. Coldwell,'
suurrikas, hänet palvelukseensa, kun
hän aikoi viedä tyttärensä Dead-woodiin.
Miss Coldwell oli päättänyt lähteä
Dea(iwoodiin. Perin rajoitettu koke­mus,
jonka hänen tapaisensa neitonen
oli saanut huvimatkoillaan, joilla
maattiin puupermantoisissa teltoissa
ja joilla riippui pyyheliinoja teltta-pylväissä
ja erikoiskokit keittelivät
leiriläisten iloksi, oli saanut hänet va­kuutetuksi
siitä, että juuri tuollainen
preeria-matka oli hänen mielivirkis-tyksiään.
Luonnollisesti isä Cold-wellin
oli ennemmin tai myöhenunin
otettava hänet mukaansa vuotuiselle
käynnilleen Deadwoodissa. Se oli sii­hen
aikaan kun vaunukaravaanit kul­kivat
Pierren kautta pohjoiseen ja
South Porkin kautta etelään. Jotkut
yksityiset intiaanit, joilla oli taipu­musta
murhiin ja joilla oli hieman ke­hittymättömät
käsitykset siitä mitä
he saivat ja eivät saaneet tehdä, saat­toivat
tehdä tuollaiset matkat mielen­kiintoisiksi
joskus, mutta ei juuri
vaaraa ollut tarjona.
Tyttärellä oli sulhasen tapainen,
nimeltä Allen, joka myöskin mielel­lään
teki huvimatkoja ja niin lähti
hän mukaan. Hän ja Miss Coldvvell
sonnustivat itsensä oikein perinpoh­jin
ja odottivat matkasta paljon iloa.
Pierressä järjestä3^yi sitten kah-
• HplfQan valimia käsittävä karavaani
ja siihen liittyivät Alfred ja Billy
Knapp. ^
MolemmarinieheV olivat mielen­kiintoisia,
mutta yhdessä ja toisessa
asiassa tyrannimaisia — kuten esi­merkiksi
siinä etteivät sallineet ke­nenkään
poistua karavaanin näkyvis­tä.
He eivät myöskään selittäneet
tyrannimaisuutensa syitä tarpeeksi.
Molemmat nuoret kiusoittelivat hei­tä,
mutta huomattuaan Billy Knap-pin
joko järkkymättömäksi tai liian
paksunahkaiseksi, käänsivät he kai­ken
huomionsa Alfrediin. Allen kiu­sasi
Alfredia ja Miss Coldwell yhtyi
ajattelemattomasti häneen. Yhdessä
he usein onnistuivat - loukkaamaan
Alfredin arimpia tunteita. Jos olisi
ollut kyS3mi3^ vain Allenista, niin
harmi olisi piankin loppunut. Alfred
olisi yksinkertmsesti tappanut hänet
ujosti, mutta koska bän oli niin syn-