Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 5, 1936

              Eirj. Lempi Arvi Järventa^
ERÄS tuttavani kertoo palvelijana
olostaan rikkaassa talossa:
"01b piikana Teikari-nimisessä ta­lossa.
Meitä oli piikoja Elina, HUda
ja minä. "Tämä talo oli pitäjän rik­kaimpia.
Töitä piti puskea aamu­varhaisesta
iltamyöhään, kuten toi­sissakin
taloissa, mutta ruoka oli täs­sä
talossa paljon huonompi kuin muis­sa
taloissa. Siitä puhuttiinkin jmapäri
pitäjää ja pilailtiin, kuinka Teikarissa
ovat piiatkin huonon ruuan tähden
niin laihoja, etteivät sen tähden hei­laakaan
itselleen pysty saamaan.
Katsokaas, siihen aikaan olivat muo­dissa
pulleat ja punaposkiset tytöt,
eikä laihat kuten nykyään.
Jos lienevät edeltäjämme olleet­kin
laihoja, niin sitä ei ainakaan voi­nut
sanoa meistä silloisista piioista,
sillä me osasimme katsoa eteemme
paremmin.
Elina, joka oli ollut talossa jo vä­hän
kauemmin esitti, että mitä me
näin rikkan talon piiat rupeamme nä­lässä
työtä tekemään, otetaan ruo­kaa
sieltä missä nähdään sitä olevan.
Niin me sitten aloimmekin tehdä.
Otimme kanojen pesistä munia ja
lypsyreisulla varasimme astian, jo­hon
otimme maitoa ja jonka sitten
veimme karjakeittiöön piiloon. Sit­ten
tilaisuuden tullen keitimme mu­nat
karjakeittiössä, suuren muuri­padan
pohjalla. Niin saimme aina
syödä herkullisia aterioita.
Joskus onnistuimme saamaan mai­tohuoneesta
palan voitakin, jota
herkkua ei usein ruokapöydässä näh­ty.
Sattuipa joskus niinkin hyvä on­ni,
että saimme kähvellettyä nisur
jauhoja, jotka heti juoksutimme muo-narengin
tupaan ja pyysimme hänen
vaimonsa leipomaan pullaa. Nave­tasta
veimme maitoa ja kananmunia
höysteeksi.
Vietimmekin monta hauskaa iltaa
muonarengin tuvassa nisukahvia juo­den.
Joskus käskimme renkipojatkin
iloihin.
Kerran, eräänä sunnuntaina, meni
talon isäntäväki jonnekin vieraisille
ja me jäimme kotiräeksi. Silloin tuli
meille kiire. Aloimme kovalla tou­hulla
paistamaan pannukakkuja...
Mutta voi kauhistus, juuri kun olim­me
saaneet kakut paistettua, tulikin •
emäntä kotiin.; Keittiössä oli suloi­nen
tuoksu ja kauniin keltaisia pan­nukakkuja
iso lautanen kukkural­laan
Lienee emäntä sisimmässään ma­nannut
meidät alimmaiseen kattilaan,
mutta suustaan ei sanaakaan pääs­tänyt,
vain nenäänsä niiskuttaen pai­nua
kamariinsa. Niin me sitten vain
riemuisina popsimme herkulliset pan­nukakut
suihimme.
Talossa oli tapana viedä ke\^isin
joutilas karja kauas takamaille kesä­laitumelle,
josta se \^sta syksyllä
haettiin pois. Joskus kesällä vain
käytiin katsomassa, onko kaikki eläi­met
pysyneet tallella ja ter\'einä.
Erään kerran tuli sitten renkipoika
eläimiä katsomasta ja sanoi, että ^el­ia
oli eräs mahoksi luultu lehmä va-
^koinut, mutta on niin arkiintunut,
ettei anna kiinni. X'seimpina päi­vinä
kävivät rengit yrittämässä sitä
kiinni, mutta eirät saaneet.
Sitten eräänä aamuna käski emän­tä
meidän piikojen lähteä yrittämään
lehmää kiinni, antaen meille eväs-paketin
matkaan. Kun olimme ^ t i«
neet jonkun matkan päähän talosta,
ehdotti Elina, että menisimme niitty­latoon
nukkumaan, sillä tuskimpa me
sitä lehmää kuitenkaan kiinni saisim­me.
No, suostuimmehan me toiset.
Niin me sitten kiipesimme latoon
heinien päälle ja aloimme nukku­maan.
Siinä puolen päivän tienoissa
nousimme ja söimme eväitä. Samalla
suunnittelimme, ettemme mene takai­sin
ennenkuin niin myöhään illalla,
että ilta-askareet ovat jo silloin tehty.
Ajattelimme, että hakekoot kylästä
apua jos tarvitsevat.
Niin me sitten pidimmekin hy\'ää
aikaa heinäladossa koko päivän ja
nukuimme kerrankin tarpeeksemme.
Illalla auringon laskun aikaan läksim­me
taloa kohti ja 5rritimme tehdä it­semme
oikein väsyneen näköisiksi —
sillä olimmehan muka juosseet koko
päivän metsässä lehmien perässä. Ke­huimme
vielä eksyneemmekin niin
pahoin, että emme meinanneet kotiin
takaisin osata.
Oikein kai emännänkin tuli meitä
sääli, kuri sanoi: "Voi tyttörukat
kuinka olettekin väsyneen näköisiä,
hyvä, että kuitenkin kotiin osasitte.
Sitten hän toi meille marjamehua juo­tavaksi.
Tämä olikin ainoa kerta,
, kun muistan emännän oUeen meille
niin hyvällä tuulella. Jos emäntä
vain olisi tiennyt asian oikean laidan,
niin tuskin olisimme marjamehua saa­neet..
.
Tällä tavalla saimme ainoan va­paan
päivän koko vuoden palvelusa­jalla",
lopetti tuttavani kertomuk­sensa.
Varma merkki
Suuren N^altamerilaivan lähtö sata­masta
on aina mielenkiintoinen nähtä­vyys.
Verkalleen liikkuu merien jätti­läinen.
Koneet kä3rvät hillitysti. läput
liehuvat. Savu tupruaa mahtavista sa­vutorvista
. Päivänpaiste välkkyy ja ki­maltelee
hyvin maalatuissa seinäpin­noissa
ja kirkkaiksi kuuratuissa metal­liosissa.,
Ja laivan ympärillä kiertelee
taaja parvi kalalokkeja valmiina seu­raamaan
sitä yli meren niiden ruuan
tähteiden houkuttelemina, joita ne tie­tävät
laivasta viskeltävän pitkin mat­kaa.
Muuan skotlantilainen ja irlantilai­nen
katselivat valtamerilaivan lälitöä
loitompaa eräänä päivänä.
Samoin kuin irlantilaiset ovat timnet-tuja
nasevista huomautuksistaan, sa­moin
ovat skotlantilaiset tuimettuja ki-tupiikkimäisyydestään.
Syystä taikka
syj'ttä ovat he saa\aittaneet sen mai­neen,
että he ovat maailman kitsaim-pia
ihmisiä.
"Mihinkähän Uenee tuokin laiva mat­kalla?"
sanoi skotlantilainen, kun alus
majesteettillisesti solui satamasta väl-jenmfiille
vesille.
"Se on matkalla Skotlantiin ja sillä
on skotlaaVlsaftijgs michiatö ja otegfesa'^-
tilaiset matkustajat", selitti irlairtäair"
nen.
Vastaus tuntui skotlantilaisesta luka
varmalta. Hän ihmetteli, kuinka hänen
kaverinsa voi niin perusteellisesti oUa
selvillä laivsliikennettä koskevista asi­oista.
Aikansa aprikoituaan hän kys3ri:
"Mistä hitosta sinä voit tietää, että
tuo laiva menee Skotlantiin ja että sen
miehistö, ja matkustajat ovat skotlanti­laisia."
*Näkeehän sen", sanoi irlantilamen,
'*Mistä sen näkee?" kjrsyi skotlanti­lainen.
"Sitä", sanoi irlantilainen, kun ei
laivan jälessä ei ole yhtään ainoata
kalalokkia."
iNPÄ vaihtaisi oloani nyt maailman
rikkaimmankaan miehen kanssa,
en asuntoani pääkaupungin hienoim-paan
hotelliin. Vaikka on majani
ahdas, tuollainen yksinkertainen La­pin
kalasauna, jonka seinät ovat vuo­sien
varrella mustuneet luonnonkivis­tä
kyhätyn avotakan savusta, on se
minusta tällä hetkellä arvokkaampi
kuninkaan Imnaa. Sillä tässä kala­saunassa
asuu haltija, pienen pieni
hieveröinen Lapin tonttu, jonka kurt­tuisia,
nelikulmaisia kasvoja verhoo
vuosisatojen salaperäinen hämy,mut­ta
silmissä on kirkas ennustajan kat­se,
juuri samanlainen kuin vanhoilla
Lapin tietäjillä.
Ken h3rvänsä lieöetkin, kulkija,
niin pysähdy tähän kalasaunaan yök­si.
Saat viettää rauhallisen iltahet­ken
keskellä ääretöntä saloaj missä
Saiveljärven laineet vain laulavat
vanhaa, yksitoikkoista lauluaan. Ja
jos kalajumala on p)7yhtisi siunannut
ja sinulla on hyvä kalanpaistaja —
sellainen kuin esimerkiksi Pokka-
Heikki — et missään ole syövä sen
herkullisempaa ateriaa. Takan hii­lillä
paistettu ahven on kuninkaal­lista
ruokaa, joka olisi kelvannut
vaikka Ol3nnpon jumalille.
Mutta — jos sinulla on paha oma­tunto,
niin älä heittäydykään seinä-laverille
pitkäksesi, ennenkuin olet
pyytän3rt lupaa yönviettoon. Muuten
saat tekemistä vanhan haltijan kans­sa,
joka ei sellaisia vieraita suvaitse.
Jos mielit maata rauhassa, niin pyy­dä
lupa. Muuten saat kutsumatto­mia
vieraiita seuraksesi.
Et ehkä usko?
Niin — nykyaika on epäuskoa
täynnä. Mutta vaikka et uskoisi­kaan,
haluat kai kuulla, miten kävi
Maijalan miehelle.
Pokka-Heikki, kalatoverini, sen si
nulle kertoo.
Maijalan mies, vanha kortinlyöjä,
palasi kirkolta ja yöpyi saunaan. Hän
oli mies, jonka omatunto ei ollut tur-hantarkkuudella
pilattu, ilän saat­toi
tehdä kepposen ihan noin vain,
varsinkin jos hän siitä hyötyi. Kort­tipelissä
se olikin aivan tavallista.
Mutta saattoipa hän pettää parem-piansakin,
niinkuin esimerkiksi pap­pia.
Tällä matkalla oli Maijalan
mies sen tehnytkin: — hän oli va­lehdellut
karjansa kahta vähemmäksi
ja siis varastanut papilta kaksi nau­laa
voita. Se oli kyllä pikkuinen ri­kos,
mutta siitä huolimatta tunsi
Maijalan mies omantunnon nuhteita.
Pappi oli edellisenä vuonna lahjoit-tanut
hänefcj^o
NIKSI JOHON EEVA L.%NKESI
Paratiisia käärme: — Mutta kuinka
sinä tiedät, että on pahoin tehty, jos
syö tästä puusta? Ethän sinä ennen
tästä puusta syömistä tiedä mifc-ä on
Iqrvä ja mikä on paha.
»^laijalan miehelle oli sattunut kinke-rinpitox^
uoro. Ja nyt oli kehdannut
\^lehdella karjansa kahta pienem­mäksi
parin ^^ivaisen voinaulan
\Tioksi A^ain.
Kuten sanottu — Maijalan miehel­lä
oli huono omatunto. Häntä kadut­ti
epärehellisyytensä. Ehkäpä hän
ei olisi asiaa niin suurena pitänyt, jol­lei
olisi sattunut saunaUe yöpymään.
IMuistui nimittäin mieleen tarina sau-iianhaltijasta,.
joka ei suvainnut yl­peitä
yövieraita. Maijalan miehen
teki näet mieli olla ylpeä. Hänestä
tuntui, että hän yösijalupaa pyytä-mpä
tunnustaisi rikoksensa. Eikä
hän halunnut sitä tunnustaa. l»äin-vastoin
hän^bhtoi karkoittaa sen mie­lestään,
mahdollisimman pian. Bän
heittäytyi siis laverille pitkäkseen.
veti hatun sihnilleen ja koetti nuk,
kua.
Hän oli juuri uneen vaipumaisa,
laan, kun tuvan ovi kävi. Maijalan
mies kuuli sen selvästi, mutta
ei ollut arka. Pämvastoin hän oli
varma, että tulija oli ihminen, joka
hänen laillaan haki saunasta suojaa.
Niinpä kuului olevankin. Maija,
lan mies kuunteli, seuraten tarkkaan
vieraan puuhia. Tämä haki tulitikut
^taskustaan ja. raapaisi, mutta tikut
olivat nähtävästi kastuneet, koska
eivät syttyneet. Maijalan mies ajat­teli
jo tarjota vieraalle tulta, mutta
hillitsi kuitenkin itsensä. Kylläpä-hän
toimeen tullee, ajatteli hän ja
veti polvensa koukkuun, antaakseen
yötoverille paremmin tilaa toisen sei­nän
puoleisella laverilla. Jopahan
löysi vieras laverin, istahti sen syr­jälle,
ryiskellen hiljaa. Maijalan
mies koetti äänestä arvailla, kuka se
mahtaisi olla. Väliin oli kum Lilli-
Matti, väliin kuin Mäkitalon KölppÖ.
Jö oikaisee vieraskin pitkäkseen.
Maijalan mies vetää jalkansa kou-kumpaan,
että olisi yötoverilla tilaa.
Tämä käänteleikse, väänteleikse ja
rsnskelee hiljaa. Yskän on saanut...
syyshölseellä, ajattelee Maijalan mies.
Kukahan lieneekään Lopuksi kun
ei uni timnu tulevan yötoverillekaan,
päättää hän ottaa asiasta selvän...
onko se Lilli-Matti vai Mäkitalon
KölppÖ. Maijalan mies siis nousee ja
raapaisten tulta valaisee toista lave­ria
tuvan nurkkaan. Mutta —ihme
ja kumma! — laveri oli tyhjä.
Jo nyt joutui kummiinsa Maijalan
mies. Ihanko se nyt aikamiestä nar­rasi
piru . . . se vanha Kehno, vai un­tako
hän oU nähnyt. Mutta Maija­lan
mies saattoi vaikka vannoa, ettei
^än ollut edes torkahtanut.
' Mikä kumma se sitten oli —?
Maijalan mies menee ulos ja huu­taa:
— Hei, älä mene, tule vain saunal­le!
TääUä on muitakin!
Ei kuulunut vastausta, ei askelten
ääntä. Synkkä pimeys vain ympäril­lä.
Silloin palasi Maijalan mies sau­naan
ja taisi kirotäkin. Hän nimit-teU
vanhaa Kehnoa kaikiUa tämän
tunnetuilla nimiUä. Sillä Maijalan
mies oU raaka, tietty se, kun oli
puolet ikäänsä savotoissa kulkenut ja
juonut maansa rappiolle.
Mutta sitä ei olisi Maijalan mie­hen
pitänyt tehdä. Vanha Kehno
on arka arvonimistään. Hän kysyy
kunniansa perään.
Ei kulunffj^^ir^ää aikaa ennenkuffl
"jö alkoi tulla . . . Tuli miestä pit^
ja lyhyttä. JokaiseUa oli yskä ja ne
rykivät niin että sauna kajahteU.
Maijalan miehen rohkeus rupesi jo
horjumaan. Hän koetti läpäistä pi­meyttä
katseeUaan ja hän näkikuL
Tulijoita oU toistakyTnmentä
ne asettausivat istumaan ri\-iin toi­sen
makuulaverin laidalle. N«aöi
kasvoilla välähti fosforin kaltajnen
valo. Suusta ja sieraimista hohU kum
viinavalkea ja yhfäkkiä seh-is^Jrj
jalan mieheUe, että ne olivat kaiKö
viinaan kuolleita. \
Hän tunsi kyhnenevänsä. Tm^
kuin olisi Mn maannut jäälaut^
mutta vida oU rohkeutta häneDa
verran, että hän saattoi seurata lu­pausten
kulkua. /
Miesten edessä lattialla teiskaioita